LIFE LATELY

27/10/2021

Moi pitkästä aikaa. Viimeiset viikot, ehkä kuukaudetkaan, eivät ole kohdelleet minua kaikesta lempeimmin. Tai en tiedä, ehkä elo onkin ollut sitä tavallista, sekoitus helppoa kepeää sekä haastavaa raskasta (ja kaikkea siltä väliltä), mutta arkisessa aallokossa ajelehtimiseen, hyvineen ja huonoine päivineen, ei ole juuri nyt ollut ihan tarvittavaa määrää puhtia.

Kuten usein syksyn tullen, pitenevä yö väsyttää, mutta velvollisuudentunne patistaa meitä suoriutumaan yhtä kovaa kun silloin valoisempina ja energisempinä aikoina. Moni väsyy. Usein on hankala saada oma vaatimustaso vastaamaan syksyn myötä helposti heikkenevää vireystilaa. Sitä vaan yrittää jaksaa puurtaa.

Mutta jostain sain kuitenkin voimaa olla puurtamatta. Hiljensin tahtia, vähensin töitä ja uskoin että ihmiset kyllä ymmärtävät. Kävin aamupäivisin uimassa ja istuin venytellen pitkään uimahallin hämärässä höyrysaunassa. Päivät rytmittyivät lapsen päiväkotiin viemiseen ja hakemiseen. Ja no, kävin minä myös lapsen kanssa synttärimatkalla Pariisissa, mutta pääasiassa hiljensin ja rauhoitin elämääni.

Koen itse tämän tärkeänä saavutuksena, suorituskeskeissä yhteiskunnassa on tosi vaikea päästää irti. Vähintään sitä mielessään sättii itseään tai stressaa tekemättömistä asioista. Mutta siilloin kun keho ja mieli vaatii, on oikeasti höllennettevä, tarvittaessa ihan pysähdyttävä. Mikään työ, mitkään pr-tapahtumat tai ylipäätään asiat joka tuntuu sillä hetkellä vievän enemmän kun antavan, ei ole tärkeämpää kun mitä itse ikinä on.

Väsyneenä ja levon tarpeessa tunsin myös, etten halua tai jaksa ottaa vastaan mitään ylimääräistä. Siksi luonnollisimmalta ja helpoimmalta tuntui olla hetken jakamatta mitään itsestäni. Otin vain sen mikä oli ihan välttämätöntä. Nyt muutaman viikon höllentämisen jälkeen mieli ja keho tuntuu jo paljon kevyemmältä. Silti en ole ihan valmis palaamaan vanhaan, eikä ehkä tarvitsekaan. Tarvitsee vain tehdä niin kun itsestään parhaalta tuntuu.

Ja nyt minusta tuntuu parhaalta kiireetön, lempeä ja stressitön syksy (ja sitä pitää nyt vielä vähän opetella).


TIISTAINEN YLÖSNOUSEMUS

3/04/2018

Havahduin joskus sunnuntaina siihen, että tässähän on ollut kiva pätkä vapaata. Kevät on ollut jotenkin tosi kiireistä aikaa, päivät ovat täynnä menoja ja vain suhahtaneet ohi. Tuntuu, etten ole viikkokausiin voinut rauhoittua ja olla tekemättä mitään. Ainakaan niin, ettei päässä pyörisi tuhat ja yksi tekemätöntä asiaa.

Työn täyteisen kevään lisäksi paljon tekemistä aiheuttaa edelleen kotimme. Ihan uskomatonta että olemme asunneet tässä nyt jo neljä kuukautta. Uskomatonta siinä mielessä, että täällä näyttää edelleen siltä kun olisimme kantaneet kamamme sisään vasta viime viikolla.

Tavarat hakevat edelleen paikkaansa ja monen monta laatikkoa on edelleen purkamatta, sillä niille ei vain ole mitään paikkaa. Osku on ollut myös kahden kodin ”loukussa” myös nämä viimeiset neljä kuukautta. Hänen kaksiossaan kun tehtiin putkiremppaa ja siellä oli vielä vintti ja kellari, ja osa asunnostakin, täynnä hänen tavaroitaan. Remontti valmistui kuukausi sitten ja työpäivien jälkeen hän onkin touhunnut paljon siellä. Joten tässä on ikäänkuin ollut vielä toinen, kuukauden kestänyt muutto perään. Sekin on toki nostanut stressitasoja itse kullakin.

Pääsiäisenä asunto oli vihdoin valmis vuokralaiselle ja nyt meillä on enää setvittänämme tämä asunto, sekä kaksi aivan täynnä olevaa kellarikomeroa. Niin ja Oskun levyt pitäisi myös kantaa evakosta tänne meille. Ne tuntuvat onneksi ihan pikkujutuilta kaikkeen aiempaan verrattuna.

Kun pääiäinen koitti, en aluksi edes tajunnut että sehän on nyt. Pojat olivat isällään, joten me saimme vaan olla kahdestaan – tekemättä juuri mitään. No käytiin me kaupassa ja tehtiin ruokaa, mutta muuten lähinnä vaan maattiin sängyssä sarjoja katsellen.

Vaikka suklaasta ja Pashasta tykkäänkin, en ole ikinä ollut mikään pääsiäis-ihminen. Meillä ei ole sen kummempia traditioita sen suhteen, joten sain ihan hyvillä omillatunnoin olla tekemättä mitään siihen liittyvää. Ja vitsit että teki hyvää.

Jos olisin tajunnut tässä olevan tällainen pitkä viikonloppu, olisin ehkä yrittänyt suunitella jotain reissua. Mutta oikeasti loppupeleissä paras näin, omassa sängyssä on aina paras ja saimpas pitkästä aikaa myös nukuttua yhden kokonaisen yön heräämättä kertaakaan.

Tänä aamuna oli vähän takkuista herätä arkeen ja lähteä viemään poikia kouluun. Kuitenkin ratikkapysäkillä, auringossa istuskellessa ja aamuteetä hörppien tajusin että tämäkin on aika hyvä. Ihana aloittaa uusi viikko akut latautuneina, ihan uudenlaisella energialla.


USKO JO!

19/04/2017

Kuten jutuistani on voinut viimeisen puolen vuoden sisällä huomata, täällä ollaan menty aika tukka putkella. Joulun alla oli tarpeesen tullut pieni breikki, ja sitten mentiin taas. Pää, keho, mieli – kaikki ovat yrittäneet ohimennen kuiskailla, että nyt pitäisi vähän relata. Jos olisin epämieluisassa työssä tai opiskelut eivät kiinnostaisi, olisin jo varmasti lopettanut jomman kumman. Mutta kun halu tehdä on niin kova.

Useasti pienellä paineella sitä työskentelee muutenkin tehokkaammin. Mutta siinä vaiheessa, kun aloin olemaan tosi hajamielinen ja stressaamaan sen takia taas vähän lisää, tiesin että nyt aletaan mennä vähän äärirajoilla. Alkuvuodesta sain hyvinvointivalmennukseen liittyen mittarin, joka mittasi muunmuassa untani sekä stressitasoja. Jo silloin sain kuulla, että nyt mennään reippaasti punaisen puolella ja tulokset olivat jopa vähän huolestuttavia. Stressiä oli paljon, unta ja palautumista liian vähän. Viikot olivat raskaita ja vklopun huvit välillä vielä raskaampia. Tiesin eläväni vähän niinkun velaksi, mutta lohduttelin itseäni, että kesällä sitten relaisin ja lataisin akkuja.

Kunnes sitten eilen, aivan ilmoittamatta, iski niin kova vatsakipu, että jos olisin pystynyt liikkumaan tai puhumaan, olisin soittanut itselleni ambulanssin. Päivystyksessä lääkäri oli aivan varma, että kyseessä on vatsahaava. Muutaman tunnin tarkkaamossa lepäilyn jälkeen kipu helpottikin siihen tarkoitetuilla lääkkeillä. Koska lääkkeet auttoivat ja hemoglobiinikin oli hyvä, minua ei kiidätetty traumapolille tähystykseen, vaan kutsu sinne tulee lähipäivinä. Jossa sitten dignoosikin varmistuu.

Lääkeiden lisäksi sain tiukan määräyksen välttämään kahvia sekä stressiä. ”Ei yhtään stressiä!” Eilen ja tänään olenkin sitten vain levännyt. Ja stressannut niistä kaikista tekemättä jääneistä tehtävistä. Huoh.

Pieni (verrattuna siihen edelliseen) vatsakipu ja jatkuva ällöttävä, etova pahoinvointi ovat kuitenkin pitäneet huolen siitä, että sängystä en ole vuorokauden aikana juurikaan noussut. Mielessä olen kuitenkin jo raivannut tilaa kalenteriin ja jopa perunut muutaman työjutun sekä yhden kevään kurssin. Pakko.

Herranjestas, vaikka kuinka työ tai koulu olisikin mielenkiintoista, niin omalla terveydellä ja jaksamisella ei kannata leikkiä. Ei työn jälki liian stressaantuneena ole edes hyvää. Kun mieli ja keho sanoo että rauhoitu, niin kannattaa uskoa. Jälkiviisaana on helppo olla, mutta mielummin edes näin.

Nimim. Varoittava esimerkki-86


HAVAINTOJA HYVINVOINNISTANI

3/04/2017

Kaupallisessa yhteistyössä LähiTapiolan kanssa, aloitin alkuvuodesta heidän uudessa hyvinvointivalmennuksessaan. Kerroinkin silloin, että sain ihan alkuun FirstBeat mittarin, joka mittasi muun muassa liikkumistani, untani sekä stressitasoja sekä palautumista. Tulokset analysoitiin ja käytiin läpi asiantuntijan kanssa.

Mittauksessa kävi läpi, että liikun ihan hyvin, mutta unen ja sen sen aikaiseen palautumiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Tavoitteisiini kirjattiin siis, että opettelisin rauhoittamaan illat, menemään ajoissa nukkumaan sekä kiinnittäisin huomiota myös päivän aikana tapahtuviin pikku breikkeihin.

Hyvinvointivalmennukseen kuuluu myös oma Personal Trainer, jota olen tässä vuoden aikana tavannut nyt kolme kertaa. Edessä on vielä viimeinen tapaaminen, jossa käydään menneitä kuukaisia läpi ja tarkistellaan tuloksia.

PT Sami on ihan huipputyyppi, ja joka tapaamisen jälkeen mieleni on ollut tosi positiivinen ja motivaatio liikkumiseen korkealla. Olen joskus aiemmin saanut kuntosalijäsydeen kautta personal trainerin ja se kokemus oli oikeastaan aivan päinvastainen. Samin kanssa ollaan keskitytty siihen, että liikkuminen on kivaa ja tuntuu hyvältä. Ollaan yhdessä mietitty ja kokeiltu. Olen saanut sitä kautta kannustusta, eikä missään kohti olla puhuttu mistään laiduttamisesta tai muusta negatiivisesta, vaan hyvän olon ja mielen kautta lähestytty asioita.

Tapaamisen lisäksi olen siis saanut ihan oman treeniohjelman salille sekä viikkokohtaisen ohjelman, johon on yhdistetty vielä lenkkeillyä. Jokainen on viikko on vähän erilainen, välillä on iisimpiä viikkoja ja välillä mennään sitten vähän kovempaa. Parasta tiestysti olisi, jos PT tulisi joka kerta hakemaan minut kotoa lenkille, koska välillä on ollut aivan liian helppoa olla myös lähtemättä. Mutta tässäkin pääasia on se, että tekee edes joskus jotain.

Hyvinvointivalmennukseen kuuluu myös muutaman kerran viikossa sähköpostiin tulevat uutiskirjeet, jossa kerrotaan vaikkapa ravinnosta, unesta ja muista terveyteen liittyvistä asioista. Samoin treeniohjelma löytyy myös sähköisenä ja mallivideoiden kera.

Ensimmäisessä tapaamisessa tehtiin myös kehonkoostumusmittaus. Vielä viimeinen mittaus on edessä ja uskon kyllä lukemien olevan parempia ensimmäiseen kertaan verrattuna. Siinä etenkin lihasten ja rasvan määrä kiinnostaa, ei sinänsä vaikkapa se paljonko painan.

Yhteistyön myötä järjestimme myös lukijaillan, yhdessä samaan valmennukseen osallistuneiden Jennyn ja Nadjan kanssa. Oli tosi hauska tavata kasvokkain lukijoita ja yhdessä vähän miettiä myös näitä hyvinvointiin liittyviä asioita. Kaikki saivat halutessaan myös mennä kehonkoostumusmittaukseen, ja jokainen taisi siinä käydäkin. Minä testailin sillä aikaa uutta ”värinäpetiä”, jonka tarkoitus oli joko rentouttaa tai palauttaa. Makoilin siinä varmaan kymmenen minuttia jonka jälkeen meille tarjottiin vielä terveellinen iltapala. Voin kertoa, että voin kyllä tosi hyvin sen jälkeen! Samalla kun söimme Sami piti meille rennon luennon hyvinvointiin liittyen.

Osallistuminen hyvinvointivalmennukseen on vahvistanut sitä käsitystä, että hyvinvointi ja siihen satsaaminen ei ole mitään rakettitiedettä. Arjen pienet valinnat ovat iso osa kokonaisuutta. Koko elämää ei siis tarvitse kertaheitolla muuttaa, vaan tehdä asioita joista pitää ja ottaa niitä osaksi tavallista arkea. Valita se omena suklaapatukan sijaan, mennä rappusia hissin sijasta ja niin edelleen. Ja jos sitä välillä ”repsahtaa”, ei se ole maailmanloppu, sillä se on vain pieni osa siitä muuten hyvästä kokonaisuudesta. Eikä kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa!

Omat tavoitteeni valmennuksen myötä olivat paremmat yöunet, vähemmän stressiä ja säännöllinen ateriarytmi. Tavoitteet ovat käyneet välillä toteen, välillä eivät. Mutta kyllä sanoisin, että olen nukkunut paremmin ja kiinnittänyt huomiota myös siihen, että muistaisin sen syömisen päivän mittaan – enkä vasta illalla. Hektisessä elämänvaiheessa se on useasti helpommin sanottu kun tehty, mutta annan itselleni ainakin kasipuol yrittämisestä. Jouduin laittamaan lähes kaikki isoksi käyneet housuni kirppikselle, joten kai tässä on edes vähän jotain oikein tehty.

Omat neuvoni voisivatkin olla, että kännykkä pois reilusti ennen nukkumaanmenoa, unirytmin säilyttäminen myös viikonloppuna, helppojen välipalojen ostaminen valmiiksi kotiin ja laukkuun, liikunnan merkkaaminen kalenteriin sekä reipas vedenjuonti. Näillä pärjää jo pitkälle.

Itse jatkan ainakin saliohjelmaa kun pääsen vihdoin tänään uudelle salille, vanhan yllättäen pistäessään ovensa säppiin. Ja samoin tuo aikaisin nukkumaan meno (ja aikaisin herääminen) toivottavasti jäävät päälle, vaikka vähän mummomaiselta se välillä tuntuukin. Yritän vältellä liikaa stressiä tai ainakin pysähtyä useammin relaamaan, kun elämä tuntuu liian hektiseltä.

Olisi kiva kuulla, että miltä teistä tämä muutaman kuukauden valmennus on teille antanut? Oletteko saaneet jotain vinkkejä tai mitä muita ajatuksia olisi näistä postauksista herännyt? Sen tiedän, että ainakin yksi teistä tilasi koko toimistolleen tuon samaisen FirstBeat mittauksen tätä inspiroituneena.


KUN STRESSAA, NUKU PÄIKKÄRIT

29/03/2017

Pillahdin tänään itkuun pankkivirkailjan edessä. On taas vähän kiirettä pitänyt. Aamu alkoi sillä, kun juoksin ensin hiki hatussa Elviksen päiväkotikeskusteluun, sieltä matkalla postiin nappasin sentään kahvin mukaan.

Yksi inhokkihommaani on käydä postissa, joka jostain syystä on aivan kaupungin toisella laidalla. Yksi tärkeistä paketeista oli kadonnut, sitä ei löytynyt mistään. Kaksi muuta pakettia olivat taas aivan liian suuria ja painavia yksin kannettaviksi. Satuin myös vilkaisemaan säköpostiani kaiken hässäkän keskellä. Olin kokonaan unohtanut yhden työasian! Tässä vaiheessa alkoi tuntumaan, että korttitalo romahtaa ihan just. En voinut kun pahoitella ja luvata tekeväni unohtuneen homman mitä pikimmin.

Heti sen jälkeen muistin, että minunhan piti käydä vielä pankissa. En ole saanut muutamaan viikkoon mitään laskuja maksettua, sillä en yhtäkkiä muista käyttäjätunnustani! Tunnusta joka minulla on ollut ihan sama siitä saakka kun tili minulla on ollut, eli aina. Uusi tunnus pitäisi hakea sieltä, ennen kun puhelin, sähkö ja vuokasoppari olisivat seuraavaksi poikki.

Ratikkamatkalla sitä ehti sitten murhetia kaikkia niitä tekemättömiä koulutehteviä, ryhmätyötä joka on saanut minut repimään hiuksia päästäni sekä kaikkia muita 28654830282 asiaa jotka pitäisi hoitaa. Keskustaassa oli aivan liikaa ihmisiä ja mieluiten olisin vain mennyt johonkin hämärään nurkkaan hengittelemään paperipussiin. Lounasiakaan pankissa oli tietenkin tunnin jono. Olisipa mukana ollut lounasta. Tai aamupalaa.

Niin no se itku sitten. Sehän alkoi, kun vihdoin tiskille päästyäni selvisi, etten voikkaan saada tunnusta heti mukaani. Se lähetetään minulle postilla ja uudet pankkitunnukset sen jälkeen noin viikon päästä. Hain pää painuksissa kaupasta salaatin mukaan ja istuin koko ratikkamatkan suupielet alaspäin kääntyneinä ja aurinkolasit silmillä.

Kotona tsemppasin vielä unohtuneen työjutun kanssa ja sain kun sainkin sen tehtyä. Sitten kaikkeni antaneena oli vaihtoehtonani alkaa itkeä kovempaa, alkaa heittelemään kiukkuisena tavaroita tai kerätä itseni. En valinnut näistä vaihtoehdoista mitään, vaan menin päikkäreille. Unohdin laittaa herätyksen ja nukuin kaksi tuntia. Maailma näytti taas vähän paremmalta unien jälkeen.

Täyspäiväisen opiskelun yhdistäminen täyspäiväiseen työhön saattoi olla omien voimavarojen liioittelua. Herkkä mieli ja päässä aamusta iltaan pyörivät ideat eivät välttämättä ole paras yhdistelmä. Tarvitsen paljon tilaa ja aikaa ajatella, ja välillä tämä kaikki tuntuu ihan liian ylivoimaiselta. Mutta onneksi vain välillä. Stressi saa minut todella hajamieliseksi, asian unohtuvat, kasaantuvat ja kierre on valmis.

Päikkäreiden nukkuminen ehkä vie pari tuntia työskentelyaikaa, mutta en usko sen olevan kovinkaan tehokasta aikaa ennen akkujen lataamista. Jollain muulla stressinhallintakeinona voi olla rentoutusharjoitukset, luonnossa kävely tai liikunta. Itselleni toimii selvästi parhaiten kaikken hommien lopettaminen hetkeksi ja unten maille meno.

Ihan vielä en ole valmis menemään lukemaan luokamme ryhmächatin 572 lukematonta viestiä, mutta muuten tuntuu että kyllä mä tähän pystyn! Tottakai mä pystyn. Mutta vasta huomenna, koska nyt aijon mennä takaisin nukkumaan.

Niin ja muistan sen käyttäjätunnuksen taas!