LIFE LATELY

27/10/2021

Moi pitkästä aikaa. Viimeiset viikot, ehkä kuukaudetkaan, eivät ole kohdelleet minua kaikesta lempeimmin. Tai en tiedä, ehkä elo onkin ollut sitä tavallista, sekoitus helppoa kepeää sekä haastavaa raskasta (ja kaikkea siltä väliltä), mutta arkisessa aallokossa ajelehtimiseen, hyvineen ja huonoine päivineen, ei ole juuri nyt ollut ihan tarvittavaa määrää puhtia.

Kuten usein syksyn tullen, pitenevä yö väsyttää, mutta velvollisuudentunne patistaa meitä suoriutumaan yhtä kovaa kun silloin valoisempina ja energisempinä aikoina. Moni väsyy. Usein on hankala saada oma vaatimustaso vastaamaan syksyn myötä helposti heikkenevää vireystilaa. Sitä vaan yrittää jaksaa puurtaa.

Mutta jostain sain kuitenkin voimaa olla puurtamatta. Hiljensin tahtia, vähensin töitä ja uskoin että ihmiset kyllä ymmärtävät. Kävin aamupäivisin uimassa ja istuin venytellen pitkään uimahallin hämärässä höyrysaunassa. Päivät rytmittyivät lapsen päiväkotiin viemiseen ja hakemiseen. Ja no, kävin minä myös lapsen kanssa synttärimatkalla Pariisissa, mutta pääasiassa hiljensin ja rauhoitin elämääni.

Koen itse tämän tärkeänä saavutuksena, suorituskeskeissä yhteiskunnassa on tosi vaikea päästää irti. Vähintään sitä mielessään sättii itseään tai stressaa tekemättömistä asioista. Mutta siilloin kun keho ja mieli vaatii, on oikeasti höllennettevä, tarvittaessa ihan pysähdyttävä. Mikään työ, mitkään pr-tapahtumat tai ylipäätään asiat joka tuntuu sillä hetkellä vievän enemmän kun antavan, ei ole tärkeämpää kun mitä itse ikinä on.

Väsyneenä ja levon tarpeessa tunsin myös, etten halua tai jaksa ottaa vastaan mitään ylimääräistä. Siksi luonnollisimmalta ja helpoimmalta tuntui olla hetken jakamatta mitään itsestäni. Otin vain sen mikä oli ihan välttämätöntä. Nyt muutaman viikon höllentämisen jälkeen mieli ja keho tuntuu jo paljon kevyemmältä. Silti en ole ihan valmis palaamaan vanhaan, eikä ehkä tarvitsekaan. Tarvitsee vain tehdä niin kun itsestään parhaalta tuntuu.

Ja nyt minusta tuntuu parhaalta kiireetön, lempeä ja stressitön syksy (ja sitä pitää nyt vielä vähän opetella).


TIISTAINEN YLÖSNOUSEMUS

3/04/2018

Havahduin joskus sunnuntaina siihen, että tässähän on ollut kiva pätkä vapaata. Kevät on ollut jotenkin tosi kiireistä aikaa, päivät ovat täynnä menoja ja vain suhahtaneet ohi. Tuntuu, etten ole viikkokausiin voinut rauhoittua ja olla tekemättä mitään. Ainakaan niin, ettei päässä pyörisi tuhat ja yksi tekemätöntä asiaa.

Työn täyteisen kevään lisäksi paljon tekemistä aiheuttaa edelleen kotimme. Ihan uskomatonta että olemme asunneet tässä nyt jo neljä kuukautta. Uskomatonta siinä mielessä, että täällä näyttää edelleen siltä kun olisimme kantaneet kamamme sisään vasta viime viikolla.

Tavarat hakevat edelleen paikkaansa ja monen monta laatikkoa on edelleen purkamatta, sillä niille ei vain ole mitään paikkaa. Osku on ollut myös kahden kodin ”loukussa” myös nämä viimeiset neljä kuukautta. Hänen kaksiossaan kun tehtiin putkiremppaa ja siellä oli vielä vintti ja kellari, ja osa asunnostakin, täynnä hänen tavaroitaan. Remontti valmistui kuukausi sitten ja työpäivien jälkeen hän onkin touhunnut paljon siellä. Joten tässä on ikäänkuin ollut vielä toinen, kuukauden kestänyt muutto perään. Sekin on toki nostanut stressitasoja itse kullakin.

Pääsiäisenä asunto oli vihdoin valmis vuokralaiselle ja nyt meillä on enää setvittänämme tämä asunto, sekä kaksi aivan täynnä olevaa kellarikomeroa. Niin ja Oskun levyt pitäisi myös kantaa evakosta tänne meille. Ne tuntuvat onneksi ihan pikkujutuilta kaikkeen aiempaan verrattuna.

Kun pääiäinen koitti, en aluksi edes tajunnut että sehän on nyt. Pojat olivat isällään, joten me saimme vaan olla kahdestaan – tekemättä juuri mitään. No käytiin me kaupassa ja tehtiin ruokaa, mutta muuten lähinnä vaan maattiin sängyssä sarjoja katsellen.

Vaikka suklaasta ja Pashasta tykkäänkin, en ole ikinä ollut mikään pääsiäis-ihminen. Meillä ei ole sen kummempia traditioita sen suhteen, joten sain ihan hyvillä omillatunnoin olla tekemättä mitään siihen liittyvää. Ja vitsit että teki hyvää.

Jos olisin tajunnut tässä olevan tällainen pitkä viikonloppu, olisin ehkä yrittänyt suunitella jotain reissua. Mutta oikeasti loppupeleissä paras näin, omassa sängyssä on aina paras ja saimpas pitkästä aikaa myös nukuttua yhden kokonaisen yön heräämättä kertaakaan.

Tänä aamuna oli vähän takkuista herätä arkeen ja lähteä viemään poikia kouluun. Kuitenkin ratikkapysäkillä, auringossa istuskellessa ja aamuteetä hörppien tajusin että tämäkin on aika hyvä. Ihana aloittaa uusi viikko akut latautuneina, ihan uudenlaisella energialla.


USKO JO!

19/04/2017

Kuten jutuistani on voinut viimeisen puolen vuoden sisällä huomata, täällä ollaan menty aika tukka putkella. Joulun alla oli tarpeesen tullut pieni breikki, ja sitten mentiin taas. Pää, keho, mieli – kaikki ovat yrittäneet ohimennen kuiskailla, että nyt pitäisi vähän relata. Jos olisin epämieluisassa työssä tai opiskelut eivät kiinnostaisi, olisin jo varmasti lopettanut jomman kumman. Mutta kun halu tehdä on niin kova.

Useasti pienellä paineella sitä työskentelee muutenkin tehokkaammin. Mutta siinä vaiheessa, kun aloin olemaan tosi hajamielinen ja stressaamaan sen takia taas vähän lisää, tiesin että nyt aletaan mennä vähän äärirajoilla. Alkuvuodesta sain hyvinvointivalmennukseen liittyen mittarin, joka mittasi muunmuassa untani sekä stressitasoja. Jo silloin sain kuulla, että nyt mennään reippaasti punaisen puolella ja tulokset olivat jopa vähän huolestuttavia. Stressiä oli paljon, unta ja palautumista liian vähän. Viikot olivat raskaita ja vklopun huvit välillä vielä raskaampia. Tiesin eläväni vähän niinkun velaksi, mutta lohduttelin itseäni, että kesällä sitten relaisin ja lataisin akkuja.

Kunnes sitten eilen, aivan ilmoittamatta, iski niin kova vatsakipu, että jos olisin pystynyt liikkumaan tai puhumaan, olisin soittanut itselleni ambulanssin. Päivystyksessä lääkäri oli aivan varma, että kyseessä on vatsahaava. Muutaman tunnin tarkkaamossa lepäilyn jälkeen kipu helpottikin siihen tarkoitetuilla lääkkeillä. Koska lääkkeet auttoivat ja hemoglobiinikin oli hyvä, minua ei kiidätetty traumapolille tähystykseen, vaan kutsu sinne tulee lähipäivinä. Jossa sitten dignoosikin varmistuu.

Lääkeiden lisäksi sain tiukan määräyksen välttämään kahvia sekä stressiä. ”Ei yhtään stressiä!” Eilen ja tänään olenkin sitten vain levännyt. Ja stressannut niistä kaikista tekemättä jääneistä tehtävistä. Huoh.

Pieni (verrattuna siihen edelliseen) vatsakipu ja jatkuva ällöttävä, etova pahoinvointi ovat kuitenkin pitäneet huolen siitä, että sängystä en ole vuorokauden aikana juurikaan noussut. Mielessä olen kuitenkin jo raivannut tilaa kalenteriin ja jopa perunut muutaman työjutun sekä yhden kevään kurssin. Pakko.

Herranjestas, vaikka kuinka työ tai koulu olisikin mielenkiintoista, niin omalla terveydellä ja jaksamisella ei kannata leikkiä. Ei työn jälki liian stressaantuneena ole edes hyvää. Kun mieli ja keho sanoo että rauhoitu, niin kannattaa uskoa. Jälkiviisaana on helppo olla, mutta mielummin edes näin.

Nimim. Varoittava esimerkki-86