LAIHDUTUSKULTTUURI NÄKYVÄKSI

7/05/2021

Sisältövaroitus: Teksti sisältää huomioita laihdutuskulttuurista.

Instassa on muutaman päivän kiertänyt Ihastu kehoosi -tilin ja Syömishäiriöliiton aluille laittama Laihdutuskultuuri näkyväksi -bingo, jonka tarkoituksena on eiliseen Älä laihduta -päivään liittyen edistää kehorauhaa ja -positiivisuutta. Bingo herätteli varmasti monia miettimään, miten miten vääristyneitä ajatuksia meillä on kehoistamme. Miten meistä jokainen on joskus miettinyt laihduttamista, laihuutta, laihduttanut tai heille on moista suositeltu tai heidän kehoaan muuten arvosteltu. Itse sain ainakin ruksin bingon yhtä ruutua vaille joka kohtaan ja niin sai moni muukin somessa seuraamani henkilö. 

Olen ollut vuosikausia hyvin surullinen siitä, miten itse jo lapsena jouduin mukaan tähän laihdutuskulttuuriin.  Miten pienenä ala-asteelaisena pikkutyttönä sain päähäni sen ajatuksen, että minun pitää laihduttaa. Miten tätä ajatusta ruokkivat muun muassa vanhemmat tanssiryhmäni tytöt joka ajattelivat itsestään samoin, miten lehdet, vaatekuvastot ja tv-sarjat olivat pullollaan vain langanlaihoja tyttöjä ja naisia. Ihailimme Ally McBealin näyttelijää hänen huhuttunsa anoreksian vuoksi.

Lapsesta saakka siis rääkkäsin itseäni ja puhuin itselleni rumasti. Näin peilistä jotain aivan muuta mitä oikeasti olin. Yritin laihduttaa näännyttämälltä itseni, en syönyt päiväkausiin lähes mitään, kunnes ”ratkesin” ja vedin keralla litran banaani-sukaajäätelöä. Joskus oksensin ne jäätelöt, joskus en. Ja sitten puhuin itselleni vielä rumemmin. Pihistin aerobic-tunnilta nilkkapainot ja lenkkeilin ne jalassa kunnes oksensin sappinestettä, olin vihainen etten jaksanut paremmin yhden omenan voimalla. Öisin heräsin tekemään salaa vatsalihaksia. Olin edelleen vasta ala-asteelainen.

Mitä vanhemmaksi vartuin, sitä paremmin tuo vahingonteho alkoi näkymään kehossani. Aineenvaihduntani oli aivan sekaisin. En laihtunut vaan aloin pikkuhiljaa lihomaan. Kävin kirjastossa lukemassa naistenlehtiä ja kopioin niistä ohjeita lentoemäntä, greippi- ja kananmunadiettiin, laihduttavan kaalikeiton reseptin ja ”näin laihdut viikossa 5kg” -ohjelman. jostain sain käsiini Painonvartioiden lehtisen. No en pystynyt elämään kun neljä päivää pelkällä greipillä tai varsinkaan laihtunut viikossa viittä kiloa, mutta sain minäkuvani kokoajan vain sekaisemmaksi.

Onneksi tilanne kasvaessani vähän rauhoittui, mutta jatkuva laihduksen ajattelminen oli ihan kokoajan läsnä. Sätin edelleen itseäni herkuista mutta myös ihan tavallisesta ruoasta tai liikkumattomuudesta. Suhde syömiseen oli tosi vaikea. Välillä ahmin ja välillä olin kokonaan syömättä. Ajattelin aina, että elämä olisi ihanaa, helppoa ja onnellista vain jos olisin laiha. Mutta kun minä olin laiha tuolloin! Toivoin usein, että olisimpa vaan pystynyt elämään viimeiset lapsuuteni vuodet sekä kasvamisen naiseksi ilman tuota ympärivuokokautista taakkaa jatkuvasta laihdutuksesta ja sen ajattelusta.

Eikä se ajatus rehellisesti puhuen ole täysin kadonnut, mutta onneksi suhde omaan kehoon ja itseeni on parantunut huimasti. Se alkoi muuttumaan oikeastaan kunnolla silloin kun tulin raskaaksi ja kehoni muuttui yhtäkkiä radikaalisti. Sain valtavat raskausarvet, koko vatsani muoto muuttui sektioarven vuoksi ja painoa kertyi nopeassa ajassa paljon lisää. Jotain tapahtui silloin päässäni ja pystyin irroittautumaan sitä ajatuksesta, että minun pitäisi olla jonkin toisenlainen ollakseni hyvä. Hyväksyin vihdoin itseni juuri sellaisena.

Tämä ajatusmaailma on viimeisten vuosien aikana ja raskauksien jälkeen kehittynyt entisestään. En rankaise itseäni tai kehoani, vaan teen sille vain hyvää, koska sen se vain ansaitsee. En skippaa aterioita ja urheile laihtuakseni. Matka pään sisällä tähän hetkeen on ollut pitkä ja ajoittain toki edelleen kivinen. Ei vieläkään ole varmista, mutta 1000 kertaa paremmin kun joskus.

On ollut liikuttavaa huomata näitä omia ajatuksia. Kuten eilen, tein kotona Pilatesta ja ohjelma oli minulle uusi ja aika rankka. Huomasin tsemppaavani itseäni ajatuksella, että tämä tekee sinulle hyvää, tämän jälkeen sulla on tosi hyvä olo. En edes halua kirjoittaa mitä joskus 20 vuotta sitten samassa tilanteessa itselleni mielessäni sanoin. Ja niinhän sen olisi aina pitänyt mennä, liikkua hyvinvointia tavoitellaakseen, eikä laihtuaakseen.

Mutta kun tausta on tämä mikä on, ei sitä aina pysty ajattelemaan näin. Pilateksen teon jälkeen lähdimme taapeon kanssa vielä iltakävelylle. Vastaan tuli tuttu rouva joka kaikella rakkaudella ihasteli, että onko meille tulossa vauva ja osoitti vatsaani. Teki mieli alkaa itkemään, tuntui jostain syystä niin pahalta. Mietin heti, että nyt pitää oikeasti alkaa laihduttaa.

Mutta en minä oikeasti halua. En halua enää ikinä koskaan laihduttaa. Haluan voida hyvin ja tehdä itselleni hyvää. Vuosikausia kestänyt syömishäiriö (kai sen voi nyt näin 35 vuotiaana vihdoin julkisesti myöntää, että sellainen se on) on jättänyt jälkensä mielen lisäksi kehoon, aineenvaihdunta ei toimi normaalisti. Joskus harmittaa, että viimeisimmän raskauden aikana tulleet noin 15 kiloa eivät ole lähteneet lempeällä liikkumisella ja pääosin terveellisellä ruoalla pois.

Viimeisen vuoden ajan olen opetellut syömään säännöllisesti. Liian pitkät ateriavälit ja niistä johtuva huono olo tai huonosti syöminen herättävät helposti vanhan syömishäriön mukana tulevat ikävät ajatukset laihduttamisesta. Säännöllisesti syöminen tekee minulle hyvää, terveellisesti ja monipuolisesti syöminen tekee minulle hyvää – ja siksi teen niin, en laihtuakseni. Tämä on ollut iso ja merkittävä oivallus. Sama juttu liikunnan kanssa, minua motivoi terveenä pysyminen, energisyys ja hyvä olo. Ei peilikuva tai vaa’ an lukema (en sellaista edes omista).

Katsellessani eilen muiden bingoja tunsin suurta myötämielisyyttä. Nuoruudessani luulin aina, että olin kaveriporukkassamme yksin näiden epävarmuukseni ja laihdutus-ajatusteni kanssa. Aikuisena olen ymmärtänyt, että niitä on meillä kaikilla, ulkonäöstä tai koosta riippumatta. Siksi myös halusin kirjoittaa julkisesti tämän ja näiden kuvien kera, vaikka toki olen kehopositiivisuudesta ennenkin paljon puhunut.

Mitään en toivo niin paljoa, kun että maailma olisi nykyään vähän erilainen, niin ettei meidän lasten tarvisisi kohdata laihdutuskulttuuria ja läskifobiaa osana yhteiskuntamme normeja, vaan että kaikenlaiset kehot olisivat yhtä hyviä ja tärkeitä. 


KAUNIS JA IHANA MINÄ

27/09/2016

Processed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 preset

Kuka muistaa vielä kolmen vuoden takaisen Beautiful Body haasteen? Nyt kerron mistä kaikki oikein lähti.

Olin kärsinyt vuosia vääristyneestä minäkuvasta, vihasin sitä miltä näytin. Olin mielestäni liian lihava, väärän muotoinen, väärän pituinen, väärän värinen, liian kömpelö, liian muhkurainen, liian isot tissit, liian lättänä pylly, vatsaan tuli rumat makkarat kun istuin… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toki kuvittelin että kaikki muutkin ajattelivat minusta näin. Jos joku sanoi minua kauniiksi en uskonut. Minusta oli kiusallista olla uimaranalla edes kavereiden kanssa. Kesällä pidin hameen kanssa legginssejä, oli kuinka kuuma tahansa.

Aloin laihduttamaan ensimmäisen kerran neljännellä luokalla. Sen jälkeen kaikki nämä vuodet ajattelin laihduttamista jatkuvasti. Seiskaluokalla toivoin sairastuvani anoreksiaan, jotta saisin olla laiha. Oikeasti en ollut yhtään lihava, olin kaunis nuori ja nätti. Harmi etten vain itse nähnyt sitä.

Vuodet kuluivat, mutta ajatus itsestäni ei muuttunut. En kohdellut itseäni hyvin, sätin, puristelin makkaroita peilin edessä ja söin läskiahdistukseen suklaata. Saatoin olla viikon todella tiukalla laihdutuskuurilla, jonka jälkeen repsahdin ja olin itseeni entistä enemmän pettyneempi. Välillä saatoin törmätä johonkin vanhaan nuoruuskuvaan. Katsoin niitä ihmeissäni, olin oikeasti ollut silloin ihan hoikka, mietin että miksi ihmeessä en silloin nauttinut elämästä ja siitä että näytin hyvältä? En kuitenkaan tajunnut että voisin tehdä sen vieläkin. En vain osannut muuttaa ajattelutapaani. Ja nyt oikeasti olinkin jo vähän pullukka.

Sitten sain ensimmäisen lapseni. Raskaus todellakin jätti jälkensä. Viimeisinä kuukausina nahka vain repesi. Kaikkialta. Siihen ei voinut vaikuttaa mitenkään. Jotkut sentin paksuiset rasvausarvet alkoivat ihan ylävatsasta ja päättyivät vasta alas haaroväliin asti. Arpia ei tosiaan tullut vain vatsaan, vaan niitä oli kaikkialla. Sektiosta tuli vielä myös oma arpensa, eikä tiukasti kiinni kurotun haavan ympärillä oleva iho palautunutkaan entiselleen. Kahden vuoden päästä tuli toinen lapsi. En ole koskaan näyttänyt rujommalta kipeiden ja kutisevien raskausarpien, ylimääräisen vatsanahkani ja maitoa suihkuvien jättitissien kanssa. Ne kymmenen tikkiä haarovälissä olivat vain kirsikkana kakun päällä.

Tiesin että minä ja kroppani olivat tehnyt upean ja ihmeellisen työn, tehneet kaksi elävää ihmistä tähän maailmaan. Toki ottaisin kaikki nämä ulkonäkö muutoksen milloin vain näiden kahden takia. Mutta silti olisi halunnut näyttää siltä. Nyt oli kuitenkin näin, eikä perhe-elämää pyörittäessä ehtinyt hirveästi kirjaimellisestikkaan tujotella sitä omaa napaa.

Sitten päätimme lasten isän kanssa erota. Tajusin että elämässä on oltava vähän itsekäs. On tehtävä itse itsensä onnelliseksi. En kuitenkaan ihan vielä tällöin osannut ajatella, että tämä liittyy myös siihen itsensä hyväksymiseen. Mutta aloin rakastaa itseäni enemmän. Kohtelemaan itseäni paremmin. Tekemään asioita joista pidän. Hyppäsin tuntemattomaan, eikä se ollutkaan katastrofi. Asiat alkoivat rullaamaan. Aloin luottamaan itseeni enemmän.

Olin melkein 27-vuotias ja sinkku. Aloin pikkuhiljaa tapailemaan uusia ihmisiä. Sitten minulle kävi jotain joka oli iso sysäys sille, miksi tein Beautiful Body haasteen. En ole kertonut tätä ennen.

Olin tavannut yhden pojan. Hän oli luonani yötä ja asiat menivät siihen pisteeseen että hän näki minut alasti. En ikinä unohda sitä katsetta. Sitä järkytystä hänen silmissään, kun hän näki raskausarpisen vatsani. Se oli liikaa. Hänelle. Hän vain lähti. Keskellä yötä hän vain lähti.

Sen sijaan, että olisin itkenyt silmiä päästäni tai ollut hänelle totaalisen raivoissani, minua suututti se, että edelleenkö vuonna 2013 median luoma kuva naisesta on niin vääristynyt, ettei edes 30-vuotias mies tiedä miltä ihan tavallinen nainen voi näyttää! Luulin jo, että kaikki tietävät, että kuvia muokataan tosi paljon ja harva meistä oikeasti näyttää samalta kun ne mallit lehtien sivuilla tai hollywood-elokuvissa. En myöskään halunnut että omat poikani kasvaisivat sellaiseen maailmaan. Mutta en oikein tiennyt mitä tehdä.

Olin nähnyt aiemmin valokuvaaja Jade Beallin ottamia realistisia kuvia äideistä. Hetken mielijohteesta otin itsestäni saman tyylisen, aamu-unisen valokuvan ja pistin blogiin. Sillä sekunnilla kaikki muuttui. Se oli ensimmäinen kerta kun kerta tunsin itseni niin hyväksi, arvokkaaksi, ihanaksi ja rakkaaksi. Yksi napin painallus ja vuosien kaikki typerät ajatukset olivat historiaa. Kun näin itseni juuri sellaisena kun olen, siinä tietokoneen ruudulla, tunsin yhtäkkiä sitä monen peräänkuuluttamaa armollisuutta itseäni kohtaan.

Kerroin kuvan alla lyhyesti aiemmasta suhtautumisesta itseeni. Miten raskasta on elää rakastamatta ja hyväksymättä itseään. Kehoitin muita tekemään saman. Sitten lähdin uimaan lasteni kanssa.

Kun pääsin iltapäivällä takaisin kotiin, tuntui kun koko internet olisi räjähtänyt. Kymmenet ja kymmenet naiset olivat tehneet saman perässä. Blogit olivat täynnä samanlaisia kirjoituksia. Samanlaisia ajatuksia kun minulla oli ollut. Ja kaikki näyttivät kuvissa todella kauniilta. Kaikki olivat ihanan erilaisia. Ei ollut väliä sillä oliko joku hoikka tai isompi, kaikilla oli samanlaisia ongelmia itsensä suhteen. Syntyi todella hyvää keskustelua ja tuhansien suomalaisten silmät avautuivat. Moni oli kokenut saman helpotuksen tunteen, itsensä hyväksymisen ladattuaan sen kuvan muiden nähtäväksi.

Kuvani oli Ilta-Sanomien kanssa ja muiden lehtien sivuilla. Sain satoja sähköposteja. Haasteeseen otti osaa omassa blogissaan lähes 300 naista. Haastattelupyyntöjä sateli. Ulkonäköpaineista puhuttiin illan uutisissa. Kolumneissa kirjoitettiin tästä. En enää muista minkä, mutta jonkun lehden kaikki miestoimittajat tekivät myös saman perässä. Vielä kolmenkin vuoden jälkeen juttu nousee säännöllisesti esille tai joku ottaa yhteyttä sen tiimoilta.

Se kertoo paljon siitä mitä meidän päässämme liikkuu. Miten näemme itsemme ja toisemme. Miksi olemme niin raadollisia itseämme kohtaan? Haaste tosiaan herätti paljon keskustelua ja mielestäni kolmessa vuodessa asia on kehittynyt parempaan suuntaan. Pikkuhiljaa, mutta kuitenkin. Kaiken kokoiset ja näköiset ihmiset pukeutuvat vapautuneemmin, uudet laihdutuskuurit eivät einää välky niin useasti lehtien otsikoissa, mediassa näkyy kokoajan enemmän erilaisia malleja, ihmiset ymmärtävät paremmin mikä on todellisuutta ja mikä feikkiä. Bodysheimausta ja arvostelua on silti todella paljon, mutta näihin puututaan nykyään myös aika tiukkaan sävyyn.

Kuitenkin loppujen lopuksi sillä, mitä kukaan muu on mieltä, ei ole mitään väliä. Kaikki lähtee itsestä. Vaikka kuinka laihduttaisi tai lihottaisi tai kävisi miljoonassa kirurgisessa toimenpiteessä, ei sillä ole millään mitään väliä, jos oma suhtautuminen itseensä ei ole tasapainossa. Se on helpommin sanottu kun tehty. Mutta ai että, kun se päivä koittaa jolloin tajuaa olevansa aivan hyvä ja ihana juuri sellaisena kun on ja pitää huolta itsestään sen takia, se on aivan parhaita juttuja elämässä. Suosittelen!

Beautiful Body haaste
Upeat, kauniit ja rohkeat
Haasteen jälkeen
ps. Kirjoittakaa googlen kuvahakuun beautiful body haaste, vau.

Translate: Love Yourself!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.