TYLSIÄ JÄRKISYITÄ

25/01/2021

Mistä tietää että lapsiluku on täynnä? Tämä kysymys tulee minulla vastaan jatkuvasti erilaisissa facebookin  lastenvaate, vauva, allergia, kantoreppu -ja vastaavissa perhe-elämään sidoksissa olevissa keskusteluryhmissä.

Minä itse sanoisin, että ne jotka tietää vaan tietää ja meidän muiden, kuten itsenikaltaisen kroonisesta vauvakuumeesta kärsivän, pitää vain jossain vaiheessa tehdä se päätös. Jos siis haluaa päätöksen tehdä. Luulen, että useimmat perustavat päätöksensä järkisyihin. Kaltaiselleni tunteella, ei järjellä etenevälle tyypille tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Kun viimeisimmästä synnytyksestä on kulunut pian 2,5 vuotta ja arki toimeliaan taaperon ja isompien sisarusten kanssa on käynyt leppoisaksi, on samalla monet raskausajan ja vauvavuoden muistot saaneet paksut kultaiset reunat.

Tai siis, kyllähän minä muistan edelleen miten olen kolmessa raskaudessa kärsinyt hyperemeesistä, eli vakavasta raskauspahoinvoinnista. Kuinka olen maannut sängyn pohjalla tai tiputuksessa ja lähinnä toivonut nopeaa kuolemaa. Kuinka univelka on tehnyt minusta lähes mielenvikaisen ja kuinka olen keskellä yötä viskonut äidinmaidonkorvikkeet pitkin keittiön seiniä väsyneenä ja turhautuneena tuttipullorumbaan, kun imetys ei onnistunutkaan.

Kuinka silti yritin sinnikkäästi saada omaa maitoa riittämään ja pumppasin ärsyttävää ääntä pitävällä pumpulla kolmen tunnin välein, myös öisin. Kuinka hormonien vuoksi valuin jatkuvasti hikeä, pillahtelin itkuun ja hiukset putosivat. Miten pää oli vain täynnä tyhjää, enkä saanut edes yksinkertaisia sanoja, saatika sitten lauseita muodostettua.

Miten yrittäjänä rahahuolet iskivät päälle ja töitä oli pakko äitiyslomallakin tehdä, vaikka se oli aivan liikaa kaiken sen päälle. Miten vauvalla oli allergioita, itkuisuutta, huonosti nukuttuja öitä ja miten raskasta, aikaa vievää ja kallista kaiken sen selvittely oli. Miten olin jatkuvasti huolissani ja peloissani, ja miten silloin kun olisin vihdoin saanut nukkua en pystynyt, koska mietin mitä kaikkea kauheaa lapsille voisi sattua. Ja mistä kaikesta sitä saikaan riidan aikaan väsyneenä.

Toisaalta, siitä kaikesta selvittiin ja nyt tiedän, miten toimisin toisin, jos samoja tilanteita kohdalle vielä sattuisi. Ainakin teoriassa. Mutta siis ei. Ei vaan pysty. Tai emmätiiä.

Siksi listasinkin omia järkisyitä sille, miksi tulevaisuudessa tyydyttäisiin nuuskuttelemaan vain kavereiden vauvoja:

– Asumiskustannukset ovat nyt jo korkeat, pitäisi muuttaa ”maalle” jos tahtoisi lisää tilaa, ja se on taas ongelmallista vanhempien lapsien kannalta
– Jos jäisimme nykyiseen asuntoon, kenelläkään ei olisi koskaan omaa rauhaa (ei edes naapureilla)
– Olen intovertti, rakastan ja tarvitsen rauhaa, hälinä väsyttää ja hermostuttaa minua
– Mielenterveyteni ei ehkä kestäisi univelkaa
– Oksentaisin todennäköisesti myös läpi seuraavan raskauden ja olisin välillä täysin toimintakyvytön
– Kaikki se lisähuoli
– Aikaa ja huomiota jäisi vähemmän muille lapsille
– Vaikeampi saada omaa aikaa ja lastenhoitoapua
– En tahtoisi kuormittaa parisuhdetta nykyistä enempää
– Vähemmän rahaa ja enemmän menoja
– Lapsiperheiden tukia leikataan jatkuvasti
– Lisää liikkuvia osia harrastus yms rumbaan
– Nytkään ei riitä aika kaikelle
– Tarvittaisiin koko perheen (ja tavaroiden) liikkuttamiseen bussi
– Kaikki omat työhön ja opiskeluun liittyvät haaveet todennäköisesti siirtyisivät lisää
– Lakanat olisivat kokoajan puklussa tai maidossa ja kahvin saisi juoda aina kylmänä
– Elämä on juuri helpottunut ja voidaan tehdä vapaammin eri asioita
– Vauva-aika menee niin nopeasti ohi ja itse vanhenee siinä ajassa 10 vuotta (ja sitten haluaa taas lähteä samaan rumbaan uudestaan)

Niitä plussia en alaa listaamaan, koska siinä nyt ei olisi MITÄÄN järkeä.


LOMANJÄLKEISET KÄYNNISTYMISVAIKEUDET

5/01/2021

Mitä mahtavinta vuotta 2021 kaikille! Päätin juuri ennen lasten joululoman alkua, että pidän itsekin samalla pienen loman, lähinnä olosuhteiden pakosta, koska kotona olevat lapset ja työhuoneettomuus on itsessään jo silkka mahdottomuus.

Tuntui helpottavalta tehdä etukäteen päätös, etten edes yritä tehdä mitään töihin liittyvää. Toki ajattelin, että tulen blogia varmasti ainakin muutamasti päivittelemään, mutta lomamoodi vei mennessään ja joulusiivouksen yhteydessä kaapin perukoille laitettu läppäri ikäänkuin unohtui sinne.

Reilu viikon joululööbailun, eli lasten kanssa tohuamisen, telkkarin katselun ja ylettömän syömisen jälkeen ruotuun palaaminen tuntui ihan äärettömän vaikealta. Ulkona oli pimeää ja sateista, kroppa oli siitä kaikesta suklaasta jotenkin ihan tahmeana. Muutamat päivät vietin niin, etten poistunut kotoa ollenkaan ulos.

Sieltä syvyyksistä on ollut tosi vaikea käynnistyä uudestaan. Kaikenlisäksi ruokarytmin lisäksi sekaisin meni unirytmi, joten on vaatinut todellisen ryhtiliikkeen päästä taas vähän kiinni arjesta.

Isommat lapsethan ovat vielä kaksi päivää lomalla ja sitten heilläkin alkaa koulu, joten mitään täyttä arkea ei vielä painetakaan. Silti koin viime sunnuntaina pitkästä aikaa sellainen rintaa puristavan sunnuntai-ahdituksen seuraavana päivänä koittavasta maanantaista. En muista kokeneeni tätä fiilistä vuosikausiin. Syytän tästä(kin) niitä kolmea suklaakonvehtirasiaa, jotka tulin loman aikana tuhonneeksi.

Nyt on kuitenkin jääkaappi täynnä kaikkea vihreää ja teveellistä, aamuisin kello soimassa, kaikki sarjat loppuun katsottu ja hiuksetkin pesty, joten tunnen olevani taas ison harppauksen lähempänä yhteiskunnan hyväksymää henkilöä – ja mikä tärkeintä, tunnen että haluan taas olla siellä. Nyt riitti lorviminen ja lomailu, ainakin hetkeksi.

Onko teillä ollut vaikea palata joulun pyhien jälkeen takaisin arkeen?


JOULUNA 1990

21/12/2020

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, eli ollessani nelivuotias, vietin vähän erilaista joulua. Muutamaa viikkoa aiemmin olimme olleet äitini ja 14 kuukauden ikäisen pikkuveljeni kanssa kylässä mummilla, kuten niin monta kertaa ennenkin. Isä oli jäänyt kotiin tai oli töissä.

Illalla kotiin ajaessamme automme syöksyi liukuun jäisellä tiellä ja törmäsimme suoraan vastaan tulevaan autoon. Minä istuin takapenkillä, äidin takana, ja veljeni oli etupenkillä turvaistuimessa, selkä menosuuntaan päin. Silloin ei ollut airbägejä. Muistelen, että veljen turvaistuin oli puna-musta. Muistan myös miten hän näytti törmäyksen jälkeen vain nukkuvan rauhallisesti siinä.

Muistan ainakin kahden ambulanssin valot vähän etäämmällä, muistan auton ikkunan taakse ilmestyneen ambulanssimiehen. Minua sattui solisluun kohdalle, johon oli jäänyt turvavyöstä samanlaiset jäljet kun polviin, jos kaatuu pahasti asfaltilla. Muistan että matkustimme äidin kanssa ambulanssissa, minut laitettiin siellä makaamaan pareille ja olin kovin pikkuinen siinä vöissä maatessani.

Sairaalasta muistan sen, että olin siellä äidin kanssa. Minä omassa sängyssä ja äiti omassa. Omassa sängyssäni oli metallinen laita, kuten vauvojen pinnasängyssä ja se oli minusta outoa, koska enhän ollut enää vauva, vaan nukuin kotonakin ihan tavallisessa sängyssä. Muistan saaneeni tarroja, yhden keltaisen, ehkä perhosen, jonka liimasin sängyn kalteriin.

Muistan äidin ruskeassa sairaalan yöpaidassa ja sen, miten hänen rintansa oli aivan keltavihreillä mustelmilla. Muistan että joku kävi meitä katsomassa ja että toisessa autossa oleva kuljettaja kävi myös. Hänellä oli viikset, käsissään ruskea trenssi ja hän raivosi äidille, koska hänen takkinsa oli mennyt pilalle törmäyksen vuoksi nenästään valuvan veren vuoksi.

Muistan että vatsaani tehtiin ultraääni-tutkimus, varmuudeksi, koska turvavyö oli kiskaissut minua niin kovaa ja vatsani oli kai kipeä. Minä olin kunnossa, olkapään nirhaumaa lukuunottamatta ja pääsimme äidin kanssa kotiin seuraavana päivänä. Pikkuveli ei.

Pikkuveli oltiin viety kolarin jälkeen kokonaan eri sairaalaan. Teho-osastolle, koska häneltä murtui törmäyksessä niskanikama. Tällöin lääkäri oli sanonut vanhemmilleni, ettei pikkuveli tulisi enää koskaan liikkumaan tai edes hengittämään itse.

En tiedä kuinka pian onnettomuuden jälkeen kävin ensi kertaa veljen luona. Aika pian kuitenkin. Hän makasi sängyllä pelkissä vaipoissa, ilman peittoa, täynnä erilaisia pihoja, jotka menivät erilaisiin piippaaviin laitteisiin. Hänen kurkkunsa lävisti hengitysputki, vähän samalainen kun pesukoneessa, ja myös nenästä meni letkut.

Sänky oli kallellaan, pääpuoli alaspäin ja veljen kalloon oli ihon läpi ruuvattu pään ympäri menevä metallinen häkkyrä. Sängyn päädyssä oli valkoinen lelupeili, jossa oli pyöriteltäviä keltaisia ja vaalenpunaisia muovihelmiä. Sen kautta veli näki pää alaspäin olleessaan jalkopäähän, eli meidät. Muistan että näytin hänelle leluja ja kuvia kirjasta ja muistan että hän hymyili. Tai ainakin halusin ajatella niin.

Vietimme paljon aikaa sairaalassa äidin ja isän kanssa, mutta myös mummit olivat hoitamassa minua usein tai olin heidän luonaan. Toinen mummeistani vei minut ostamaan jouluksi mekon. Valitsin punamustan college-mekon, jonka rinnassa oli kuvia korttipakasta.

Jouluna mummin luona oli paljon väkeä, sukulaisia ja ystäviä, äiti oli veljen luona sairaalassa. Sain laittaa ihan oikeat kynttilät kuuseen, puraista piparkakkutalosta piipun ja soittaa tädin kanssa pianoa. Sain värityskirjan ja uudet liidut, isoserkkuni sai koiranpennun, luulen että se oli oikeasti paketoitu laatikkoon.

Pukki tuli helikopterilla ja hänellä oli ihan samanlainen turkis päällä, millainen mumminkin kaapissa oli. Muistan odottaneeni pukkia eteisen nojatuolilla, jonka päällä oli kihara, tummanruskea lampaantalja. Upotin sormeni kiharaan villaan ja pyörittelin niitä jännityksessäni.

Pukki oli käynyt myös pikkuveljen luona sairaalassa ja antanut hänelle lahjaksi Mauri Kunnaksen kirjan. Muistan että olin jälkeenpäin tosi iloinen pikkuveljen puolesta ja oikein ylpeäkin, minulle oli tärkeää, että pukki oli käynyt myös siellä.

Sairaalasta muistan lasiset ovet, joiden pinta oli pientä kohoruudukkoa. Lasin toisella puolen, sairaalan käytävällä olevan joulukuusen valot loistivat jännästi sen läpi. Joissain ovissa oli lasimaalauksia, sarjakuvahahmoja, kuten Mikki Hiiri.

Sairaalan alimmissa kerroksissa oli myös kiva suuri leikkihuone, jossa oli paljon erilaisia leluja ja siellä tein myös jonkinlaisesta uunissa kovetettavasta muovailuvahasta pieniä astioita nukketalooni. Muistan sieltä niin paljon erilaisia yksityiskohtia. Tutustuin leikkipaikalla sairaalassa olevaan tyttöön, joka ei pystynyt liikkumaan, vaan makasi liikuteltavassa sairaalasängyssä. Mutta se ei haitannut leikkejämme yhtään.

Jossain vaiheessa myöhemmin pikkuveli sai hengitysputken pois, sitten pääkehikon ja sen tilalle päätä paikallaan pitävän vaalenruskeanahkaisen kaulurin. Alkuvuodesta hän pääsi pois teho-osastolta, tavalliselle sairaalaosastolle. Siellä hän oppi uudestaan istumaan, syömään, leikkimään ja lopulta kävelemäänkin. Muistan miten katsoin pikkuveljeni perään, kun hän käveli sairaalan käytävää hassuissa isoissa kengissä pienen rollaattorin avulla.

Keväällä veli pääsi takaisin kotiin. Seuraavana jouluna vietimme taas ihan tavallista joulua, koko perhe yhdessä.


HYVIÄ JUTTUJA

10/12/2020

Saatiin vihdoin maalisävyt päätettyä ja maalitkin saapuivat jo eilen oven taakse. Nyt pitää vain päästä hommiin, en malta odottaaaaaa!

Myyn kanssa on ihanaa. Vaikka välillä tuntuu haikealta, että hän on jo niin iso, on mieletöntä miten fiksu, valmissanainen ja hauska tyyppi hän jo on. Kuten hänen vanhemmat sisaruksensakin. Nyt kun taakse on jääneet yöheräilyt ja kaikki muut vauva-ajan haasteet ja hän esim pukee itse, pystyy kunnolla keskittymään olennaiseen, eli kivojen asioiden tekoon ja leppoisaan yhdessäoloon (sekä höpöttelyyn).

Maksoin äsken koko vuoden ennakkoverot, kaikki laskut sekä tein melkein valmiiksi loppuvuoden kirjanpidonkin – ah, miten helpottunut olo, kun takaraivossa ei enää jyskytä ne ikävimmät ja tekemättömät asiat.

Sain pois alta myös toisen, pari vuotta pitäis -listalla olleen asian, nimittäin soitettua kaupungin hammaskääkäriin, ja näin edistettyä viimeisen viisaudenhampaani poistoa. V i h d o i n.

Pakaisteista ”leipominen”. En ole itse mitään leipojatyyppiä, suurpiirteinen luonteeni ei kestä turhan tarkkoja ohjeita ja leipomisesta syntyy mielestäni muutenkin ihan liikaa sotkua. Onneksi pakastealtaiden valikoimissa on nykyään tosi hyviä ja maistuvia vaihtoehtoja. Me tehtiin lasten yksi päivä kuvien vegaanista omenapiirakkaa ja toisena iltana jenkkityylisiä keksejä, jota saatiin Cacculta testiin. Ihanan helppoa ja lapset ovat iloisia, kun äiti ”leipoo”.

Elämä on tällä hetkellä monella osa-alueella helpompaa ja mukavampaa kun vaikkapa keväällä, jolloin ei ollut.  Mieli on levollisempi kun pitkään aikaan. En sano että nyt elämä olisi pelkkää hattaraa, mutta ehkä sitä on tullut nyt tarpeeksi nähtyä, että vaikeistakin asioista selviää, ja se on tuonut rauhaa.


ULKOILLAANKO TEILLÄ JOKA PÄIVÄ?

27/11/2020

Ajatus tämän postauksen kirjoittamiseen tuli jo useampi viikko sitten, olin aluksi kuullut peräti kolmelta perheelliseltä tutultani niin ihmetystä kun jonkin tapaista ihailua (ja jopa huonoa omaatuntoakin) siitä, kuinka paljon me lasten kanssa ulkoilemme. He kun olivat saaneet somen perusteella kuvan, että olemme lasten kanssa joka päivä jossain ulkona ja luonnossa.

Samalla viikolla leikkipuistostamme myös itselleni entuudestaan tuntematon vanhempi kysyi minulta vähän ihmettelevällä äänensävyllä, että ulkoillaanko meillä ihan joka päivä? Vähän nolostelellen vastasin, että joo, yleensä ainakin kaksi kertaa päivässä…

Kun jäin miettimään näitä kohtaamisia myöhemmin, olin oikeastaan melko hämmentynyt meidän kaikkien osapuolten tunnereaktioista. Tuntui jännältä, että joku jopa kokee huonommuutta asiasta, joka on taas meille osittain ihan vain elämäntilanteen sanelema pakko ja toisaalta, miksi minusta oli taas noloa sanoa, että ulkoilemme paljon – ikäänkuin olisin muka siinä tilanteessa jollain tapaa parempi kun se ei niin paljoa ulkoileva. Kaikkea sitä nämä äiti-aivot pyörittelevätkään sisällään!

Itse koen, että lasten kanssa ei vaan voi olla ulkoilematta päivittäin. Etenkin näin pimeänä ja märkänä vuodenaikana se on useasti melko pakkopullaa, mutta se myös rauhoittaa menoa kotona, saa lapset syömään ja nukkumaan paremmin – eikä se todellakaan ole haitaksi itsellenikään. Koska samassa leikkipuistossa päivästä toiseen kökkiminen on melko tylsää, käymme paljon myös kävelyillä ja läheisissä metsissä. Kotiamme reunustavat myös molemmin puolin vehreät puistot ja suuret metsät, joten se käy meiltä helposti – ja samalla saa liikuntaa.

Mieheni, joka on nuorimmaisen kanssa kotona hoitovapaalla, myös hoitaa isoksi osaksi nämä taaperon ulkoilut, etenkin päivisin. Hän on luonteeltaakiin sellainen aktiivinen ulkoilmatyyppi, jolta löytyy varusteet säälle kuin säälle. Niinäkin iltoina, kun minä jäisin mielummin värjöttelemään sateen vuoksi kotiin, hän lähtee ulos. Tämä asenne on alkanut tarttua kokoajan enemmän myös minuun. Ennenkaikkea siksi, että muuten kotona seinät kaatuisi päälle ja happi loppuisi, vaikka muuten mukavuudenhaluinen olenkin.

Asumme 93 neliön kerrostaloasunnossa, ja niinä viikkoina kun kaikki uusperheemme jäsenet ovat paikalla, meitä on täällä kuusi henkeä, josta perheen teini on ainut jolla on oma huone. Ulkona lapset saavat mekastaa, juosta ja hyppiä sydämiensä kyllyydestä, sisällä kotona painileikit äityvät ilman ulkona purettua energiaa liian villeiksi ja kovaäänisiksi. Ja nyt korona-aikaan, kun kotona ollaan entistä enemmän, ovat aamu -ja iltapäiväiset ulkoilut ihan välttämättömiä. Huomana itsekin, jos en käy aamulla ulkona, iltapäivästä alkaa olla jo tosi levoton ja tunkkainen olo.

Joten kyllä, meillä ulkoillaan ihan joka päivä, jopa huonolla säällä. Aina se ei ole niin inspiroivaa, mutta kannattaa ainakin meillä. Toisaalta, meillä ei juurikaan leivota tai askarrella mitään hienoja juttuja. Kuinka paljon teillä ulkoillaan?