Aina välillä kysellään enemmän hius ja meikkipostauksia, kuten että miten laitan hiukseni tai mitkä ovat luottomeikkini. No, tänään sen vihdoin tein! Nämä eivät nyt varsinaisesti ole mitään tutoriaaleja, mutta kai näistä saa edes vähän kuvaa siitä miten hiukset ja meikkini yleensä laitan. Aloitetaan nyt ensin näillä hiuksilla. Tajusin vasta jälkeenpäin että olisi ehkä kannattanut tehdä toisin päin, nyt joudutte katselemaan postauksen verran meikitöntä naamaani… Sori. Ja seuraavassa osassa sitten siis meikki.

Hiustyyppi minulla on sellainen todella karhea, sanoisin melkein pörröinen, kuitenkin tosi paksu ja luonnonkirhara. Se on taas aivan päinvastainen siihen nähden millaiset tahtoisin hiusteni olevan. Käytän siis silottavia tuotteita, öljyjä ja suoristan lähes poikkeuksetta aina hiukseni. Niin bloggaajana, kuin myös kampaajan tyttärenä, saan aika paljon tuotteita testiin ja käytän niitä sitä mukaa kun loppuvat. Viimeiset pari kuukautta olen käyttänyt pesun jälkeen Kerastasen Elixir Ultimatea joka korjaa vaurioitunutta hiusta, mutta toimii samalla hiusöljyn tavoin. Koska tukkani on niin karhea, voin käyttää melkoisen paljonkin öljyä ilman että se näyttää rasvaiselta. Öljy kuitenkin myös latistaa tukkaa, mutta Tigin Small talk-mönjä taas kohottaa sitä ja tuoksuu kaikenlisäksi ihanan karkkiselta. Lämpösuojana olen nyt jo jonkin aikaa käyttänyt Less Is More-luonnonkosmetiikkasarjan silottavaa ja suojaavaa laventelista hoitovoidetta. Nämä kaikki siis levitän pyyhekuiviin hiuksiin. Muotoilun lopuksi suohkautan vielä ihan viimeiseksi saman merkin kiiltosuihketta.

Jos minulla ei ole kiire, annan hiusten kuivua itsestään. Muutoin föönaan ne kuiviksi. Hyvän lämpösuojan ansiosta, ainakaan tämä lyhyt tukka, ei ole mielestäni lähes päivittäisestä käsittelystä kovasti kärsinyt. Ei edes vaalentamisen jälkeen.

Jos minun pitäisi valita minulle tärkein tavara tai esine niin valinta olisi hyvin vaikea puhelimeni ja suoristusraudan välillä. En oikeasti pysty elämään ilman sitä. Voin kertoa että nieleskelin kyyneleitä, kun tajusin viime kevään Espanjan matkallamme unohtaneeni sen kotiin.

Suoristusrautana minulla on jo tovin toiminut ghd:n golden malliston perusrauta. Se vaan on ihan paras. Sillä saa hyvin myös kiharoita niin lyhyisiin kun pitkiinkin hiuksiin. Parasta siinä on nopeus ja teho. Ja että se tekee hiukseni niin kiiltävän näköisiksi. Parasta oikeasti mitä karhaalle ja hallitsmattomalle tukalle on tehdä on laittaa siihen jotain silottavaa tuotetta ja vetää läpi raudalla. Minun mielestäni.

Oletteko muuten huomanneet saman, että aina sitä haluaisi samanlaisen tukan kun toisella ja toistepäin? Jokainen on paksu kihara pehko on ainakin joskus haaveillut suorasta ohuesta tukasta jne. Itse olen kyllä tässä vuosien saatossa vihdoin alkanut pitämään myös omastani. Luulen että myös hiusten leikkaaminen pitkistä lyhyiksi edesauttoi asiaa. Vaikka välillä haikailenkin niiden pitkien perään tuntuu tämä polkka vaan niin omalta jutulta. Reissussa hiukset vaalenivat vähän auringossa ja nyt mietinkin että pitäisikö niitä, ainakin latvoista, käydä vaalentamassa vielä vähän…

Mitäs ovat teidän luottotuotteenne tai hiustenlaitto rutiininne?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meiltä on päiväkodille sellainen parin kilsan matka joka yleensä kuljetaan kävellen säässä kuin sässä, ellei ratikka satu juuri sillä minuutilla tulemaan. Yleensä Elvis istuu rattaissa, mutta niinä päivinä (kuten tänään) kun hänkin kävelee voi matka kestää ja kestää. Välillä ihmettelenkin että miten meillä voi mennä lähemmäs tunti matkassa. Mutta kun näitä aamulla ottamiani kuvia katselee, voi ihmettelyn unohtaa.

Elämä menee etenkin näin ruuhkavuosina siihen että kiireestä tulee vakio. Kiirehditään silloinkin kun ei oikeastaan edes olisi kiire. Pitäisi olla tehokas. On melko vapauttava tunne kun saa päälle sen vaihteen ettei kokoajan tarvitse hoputtaa tai miettiä mielessään tehtävälistavaa. Kun tuleekin se aamu kun on aivan sama ollaanko päiväkodilla yhdeksältä vai kymmeneltä.

Ei sitä aina osaa elää hetkessä ja unohtaa muita asioita, mutta kun se hetki tulee on se hyvä tunne. Tänä aamuna elettiin vain siinä hetkessä, ilman kiirettä. Lapset nauttivat lumesta, aurinko nousi pikkuhiljaa ja ohi kiirehtivät työmatkalaiset väläyttävät hymyjään. Aika ihanaa.

PS. Pakko vielä kiittää ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseen vielä ihan näin erikseen ja yleisesti!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Niin kauan kun olemme nykyisessä asunnossamme asuneet, olen tiennyt että keväällä 2015 koittaa purkirempontti. Ja nyt se onkin yhtäkkiä melkein sen aika. Uutta asuntoa aloin jo etsiskelemään tuossa loppusyksystä, mutta kriteerieni kanssa on homma vaikuttanut lähinnä toivottomalta. Nimittäin tietty sijainti, tietynlainen asunto vanhassa talossa, puulattioineen, ikkunalautoineen ja tunnelmineen sekä oikeanlainen piha, neliöt, keittiö sekä hinta eivät vain tunnu kohtaavaan. Vaikka nostin hintakattoa niin ei silti. Ensinnäkin Kallion alueella, jonne tahdon, on suurin osa asunnoista yksiöitä ja kaksioita ja isompiin asuntoihin ihan älytön tunku. Viimevuosina kun perheet ovat myös entistä enemmän vallanneet aluetta. Itseäni Kallion alue kiinnostaa juurikin sen vuoksi että siellä asuu varsin samanhenkistä nuorta porukkaa, jolla useilla alkaa olla myös lapsia. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, kokoajan tulee lisää kivoja ravintoloita ja kahviloita, on paljon puistoja, tapahtumia ja liikenneyhteydet joka suuntaan toimivat.

Homma alkoi kuitenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta että päätiin hetkeksi tuossa ennen joulua lopettaa koko asunto-asian miettimisen. Mutta nyt oli taas sen aika.

Vuosi sitten hain pojille päiväkotipaikkaa myös Kallioon, mutta sainkin paikan kolme kilometriä ihan väärästä suunnasta. Paikka oli kuitenkin otettava enkä sitten hakenut edes siirtoa, sillä ajattelin odottaa tähän kevääseen, jolloin tietäisin paremmin että mihin muutamme. En ikinä olisi voinut edes kuvitella asuvani tuolla nykyisen päiväkodin alueella, mutta sitten tässä vuorokauden aikana tapahtui jotain jännää.

Päiväkodin vieressä on todella kivan näköinen vanha historiallinen tiilitalo jonka pihapiiri muutenkin on jotain aivan muuta kun muutoin  sen ympärillä oleva varsin ankea lähiöympäristö.  Eilen sitten poikia päiväkotiin viedessä päähän tuli hassu ajatus, millaistahan tuossa olisi asua? Illalla sitten rupesin netistä asuntoja katsomaan. Ja hetken mielenhäiriössä klikkasin aluelistaukseen myös tuon täysin poissuljetun alueen. Ja kuinkas kävikään. Juuri siitä talosta löytyi vapaa asunto ja tänään aamupäivällä olin jo avain kourassa menossa sitä katsomaan!

Pihalle saapuessa yritin vain vakuutella itselleni että ei ei ei ei ei tänne, samalla kun ihastelin täydellisen idyllistä lapsiystävällistä pihaa, täydellistä pyörärivistöä, täydellistä grillikatosta ja täydellistä näkymää ja vaan sitä tunnelmaa jota olinkin hakenut. Sitten söpö mäyräkoira tuli tervehtimään minua. Vanhan pienkerrostalon rappukin oli ihan täydellinen. Jokaisessa kerroksessa on kaksi asuntoa, lasten pyöriä, pulkkia, potkulautoja ja muita tavaraa mahtui hyvin kodikkaille käytävälle. Sitten saavuin ylimpään, kolmanteen kerrokseen. Siinä ne olivat, ihanat vaaleansiniset kaksoisovet. Kokoajan yritin vakuutella itselleni että ei. Asunnossa kaikki oli vähän rempallaan, koko lattia revitty irti ja toisesta huoneesta koko seinä. Mutta kyllä minä sen heti tiesin, tämä on niin meidän koti.

En kuitenkaan voi edelleen olla miettimättä että kumpi asia on tärkeämpi, se että asunto vastaa kaikkia toiveita ja on lähes täydellinen vai se että asunto ei ole paras mahdollinen mutta sijaitsee rakkalla ja mieluisalla alueella? Vai voiko oikeasti nämä molemmat saada? Putkiremonttikin lähestyy uhkaavasti jo parin kuukauden päässä, joten päätöksiä pitäisi alkaa tekemään. Sillä vaikka kotona tuleekin aikaa vietettyä olen myös aika kova menemään ja kaipaan ympärilleni ihmisiä ja hälinää. Tämän ihanan asunnon lähellä ei ole vaikkapa edes yhtäkään kahvilaa, kauppakin vähän kauempana. Sen sijaan pihassa asuu useampi jo tuttu päiväkotikaveri, vieressä hienot ulkoilumahdollisuudet eikä tulevaan kouluunkaan ole pitkä matka. Muutoin pidän aluetta ankeena ja vähän erillään kaikesta muusta. Tosin nykyiseen kotiimme siitä ei ole kun parin ratikkapysäkin pituinen matka. Mutta kantakaupungissa se voi olla jo iso juttu.

Kumpi asia teille meritsee enemmän, koti vai asuinalue? Entä oletteko joutuneet tekemään kompromissin näiden välillä vai oletteko löytäneet täydellisen paikan ja kodin asua? Minkälaisa asioita te asuinalueellanne arvostatte, ihmisvilinää vai rauhaa?  (eli MITÄ MÄ TEEN!?)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eilen iltapalapöydässä Kaapo ihmetteli vuotavaa korvaansa. Ja todentotta, se olikin vuotanut hurjasti! Sitä se muutamia päivä kestänyt, mennyt ja tullut, kuume ja lämpöily oli siis enteillyt. Korvatulehdus. Muistelin Kaapon maininneen jotain korvastaan jo viime viikolla, mutta koska ei ollut kipua valitellut en osannut yhtään aavistaa. Kaapollahan oli ihan kamala, muutaman vuoden korvatulehduskierre, joka kuitenkin loppui seinään pari vuotta sitten putkituksen ja nielurisojen poiston jälkeen. Tämä on itseasiassa toinen korvatulehdus sen jälkeen, vaikka putket ovatkin jo aikaa sitten pudonneet.

Ei siinä auttanut sitten muu kun aamusta soitella lääkäriaikaa. Tällasina päivinä sitä huomaa miten hankalaa olla yksin aikusena lasten kanssa, mutta hienostihan se lopulta meni. Kaapo halusi ehdottomasti jäädä kotiin odottamaan siksi aikaa kun vein Elviksen tarhaan. Aiemmin jos vain jompikumpi on sairastanut, on logistiikan kannalta helpointa ollut pitää molemmat kotona. Minua vähän jännitti, sillä edestakaiseen reissuun meni melkein puoli tuntia, mutta hyvin oli jo niin iso poika täällä sen aikaa pärjäillyt.

Lääkärissä ei sitten mennytkään ihan yhtä hyvin. Ei muuten, mutta hän oli reilusti yli tunnin myöhässä, jonka aikana molemmat kyllästyimme moneen otteeseen odotteluun. Myöhästymisen syy paljastui myös vihdoin lääkärille päästessämme. Hän oli tosi ihana. Rauhassa tutki ja kyseli, ei mitään nopeaa likuhihnameininkiä jota valitettavan usein joutuu kiireisellä terveysasemalla kokemaan.

Apteekin, palkinto-mäkkärin ja pikaisesti uusien talvikenkien oston jälkeen ehdimme vielä kotiin hetkeksi hengähtämään ja välipalaa syömää ennen kun lähdimme hakemaan Elviksen päiväkodista. Ei siis mikään löysä rokulipäivä rennosti kotosalla, vaikka maanantaisaikku saatta siltä kuulostaa. Tai no jos sitä 20 minuutin lukutaukoa sohvannurkassa ei lasketa.

Toivottavasti antibiotit ja korvatipat tehoavat, eikä tästä ala uutta tulehduskierrettä. Onneksi korva ei sentään ole kipeä eikä muita oireita ole. Seuraavaksi sitten odottelen vesirokkoa jota kuulemma päiväkodissa on ollut liikkeellä…

Ollaankos teillä sairasteltu, vai pysytty toistaiseksi terveinä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tänään juhlistettiin serkkuni nimeä ja tällaiset pienet miehet ihastuivat ikihyvin uuteen vauvaan. Poikien juhlatyyli oli hyvin rento, näitä vaatteita käytetään ihan arkenakin, mutta rusetit toivat asuihin heti vähän juhlallisempaa fiilistä. Sininen värikoodaus oli vahinko, mutta loppupeleissä aika hauska.

Juhlat olivat ihanat ja etenkin päivänsankari, pieni Herman-poika, oli aivan ihastuttava. Harvoin sitä uuden serkkunsa nimiäisiä pääsee juhlimaan. Moni kaveri ihmettelikin että miten minulla voi olla niin nuori serkku. On jännä, sillä monesti serkukset ovat usein suht saman ikäisiä. Minun kaksi serkkuani kun taas ovat 12v ja 2kk. Ainakin sitten omat pojat saavat heistä seuraa. Ja minä vauvakuumeen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.