Vau miten upeat pari päivää on ollut! Aurinko tekee kyllä ihmeitä ja ohut jääpeite tekee kaikesta niin kaunista! Viime viikon sateessa ja pimeydessä nämä tällaiset ilman tuntuivat kaukaiselta haavelta vaan. Armoton pimeys tuntui tunkeutuneen koleuden tapaan luihin ja ytimiin, eikä ainakaan itseni tehnyt yhtään mieli pistää edes nenänpäätä ulos ovesta.

Niinpä yhtenä aamuna emme lähtenetkään kurahousuissa möllöttämään pimeään ja märkään leikkipuistoon, vaan vedimme vain kengän jalkaan ja läksimme talomme kellariin. Olen joskus lähettänyt isommat lapset sinne kurjalla tai liian kylmällä säällä purkamaan energiaa, kun meno on yltynyt kotona liian villiksi. Naapurin lasten kanssa he ovat useasti käyneet siellä myös leikkimässä Nerfeillä, ammukset löytyvät kellarin lettioilta paremmin kun ulkoa rämeiköstä. Pitipä naapuri kerran lasten synttäritkin hyödyntäen kellarimme pitkiä käytäviä. Miten loistava idea!

Tästä inspiroituneena (ja piti minun hakea varastosta myös jouluvalot) läksimme Myyn kanssa aamulla leikkimään kellariin. Uudessa paikassa huvituksesi riitti ihan vain käytäviä edes takaisin juokseminen ja bonuksena löysimme myös lasten mopon, jolla rullailla ees taas. Emme siis ole mahdollisesti ainuita, jotka tätä kellarissa leikkimistä harrastavat näin talvikuukausina. Lisäksi siellä olin valosaa, vaikkakin valo tulikin loisteputkista. Saa kopsata!

(Mun blogi täyttää kuukauden päästä yhdeksän(!!!!) vuotta ja sen vuoksi päädyin eilen illalla selaamaan blogini ensimmäisiä postauksia. Tästä postauksesta tulee mieleen just ne ensimmäisten kuukausien ja vuosien postaukset blogin perustamisen jälkeen, jotka oltiin kuvattu jollain vanhalla pokkarilla tai kännykän huonolla kameralla, ja joideN aiheet olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkisuudessaan jotenkin niin hellyyttäviä. Nykyään rima kuvien ja teksien suhteen on itsellä aika korkealla ja sen myötä ei enää aina tule edes ajatelleeksikaan, että joku tällainen asia, kuten kellarissa leikkiminen, voisi olla julkaisemisen arvoinen juttu. Juuri siksi ja näiden vähän tärähtäneiden kuvien myötä tuntuu jotenkin eritysen ihanalta julkaista tämä. Kaapo oli blogin perustamisen aikaan lähes saman ikäinen kun Myy nyt (toi takatukkakin on melkein sama), joten tämä tuntuu myös ikäänkuin paluulta sinne blogin alkuun ja juurille. )

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Tarramonsteri kanssa
Sisältää alennuskoodin!

Kuten kuvista huomaa, myös perheemme pienin on hurahtanut tarroihin. Hän näki minut nimikoimassa lasten uusia talvipipoja ja tottakai halusi itsekin osallistua. Nyt tuskin kenellekään ei jää epäselväksi, että kenen pupu ja nukke ovat. Miten näppärät voivatkin olla jo pienet sormet!

Itse kuulin aikoinaan Tarramonsterin nimikointitarroista nähdessäni niistä mainoksen päiväkodin eteisessä. Sitä ennen olin ollut aina se äiti, joka poikkeustapauksissa saattokin muistaa kirjoittaa lapsensa nimen pesulappuun tai jopa laittaa sellaisen maalarinteipillä, mutta pääosin jätin myös aika monet vaatteet ja kengät nimikoimatta.

Muistin omasta lapsuudestani kankaiset nimilaput, joita äidit ompelivat käsin vaatteisiin. Myöhemmin tuli silitettäviä. Monta vuotta kyllä mietin, että joskus otan homman asiakseni ja vietän koko viikonlopun kaikki lasten vaatteet nimikoiden – mutta aina tuli jotain vähän parempaa tekemistä.

Tuon päiväkodin mainoksen innoittamana ensin tottakai googlasin muiden vanhempien käyttökokemuksia liimattavista nimitarroista. Oman kokemukseni mukaan kun ainakaan ne omat maalarinteippiviritelmäni eivät pesussa hyvin pysyneet. Monet kuitenkin kehuivat kotimaisen Tarramonsterin tarroja kestäviksi, joten tilasin niitä pinkat poikien nimillä.

Ja siitä alkoihin ihan uudenlainen arki – tai no ainakin vähän käytännöllisempi. Päiväkotiin kadonneet tai ulos kadulle pudonneet lasten vaatteet ja yksinäiset rukkaset jopa palautuivat takaisin meille selkeän nimikoinnin ansiosta. Myös lapset pystyivät päiväkodissa ja kotona tunnistamaan paremmin omat vaatteensa ja se helpotti myös itsenäistä pukemista.

Koska säilytin nimiarkkeja vähän siellä sun täällä – yhtä poikien vaatehuoneessa, toista eteisen laatikossa, kolmatta päiväkodin lokerossa, kävi uusien vaatteiden nimikointi aina tosi helposti. Aina kun huomasin, että vaatteesta puuttuu nimi, tarra vaan läts – ja menoksi.

Ja totta tosiaan, pääosin tarrat kestävät myös hyvin pesukonetta ja kuivausrumpua – jopa vuosia. Olen huomannut sen niin poikien vaatteissa kun kirppareiltakin ostetuista vaatteista, jossa on ollut edellisen käyttäjä nimitarra kiinni. Tarranhan saa kyllä halutessaan ihan siististi irti, mutta joskus käytettynä ostetuissa vaatteissa se on ollut vähän piilossa pesulapussa, josta olen sen huomannut vasta pitkän käytön jälkeen. Monet käytettyjä vaatteita ostavat arvostavat myös sitä, jos vaatetta ei ole nimikoitu tussilla ja kyllä se monesti nostaa vaatteen jälleenmyyntihintaa muutamalla eurolla.

Omasta tyytyväisyydestäni Tarramonsterin nimikointitarroja kohtaan kertoo varmasti myös se, että vuosien mittaan olen aina niiden loppuessa tilannut lisää. Viime keväänä hokasin, että tottakai minäkin tarvitsen omat nimikointitarrat! Ei se hanskojen hävittäminen ainakaan omalla kohdallani ole loppunut aikuisikään. Pipojen ja hanskojen lisäksi nimitarra löytyy ainakin kalenteristani sekä vesipullon pohjasta.

Vaatteiden ja kenkien lisäksi nimikointitarroilla voi käyttää vaikka mihin. Pojilla on nimitarrat myös kännyköissään, penaalissa, repussa, pyöräilykypärässä… Taidettiin me muistaakseni päiväkotiaikoina nimikoida niiden avulla myös lelupäivän lelut. Tarroja tuskin on tarkoitus käyttää uudelleen ja uudelleen, mutta kovalta pinnalta toiselle siirrettärssä ne kestävät mielestäni hyvin.

Tarramonsterin valikoimista löytyy paljon erilaisia valmiita tarrapaketteja sekä teemapakkauksia. Tarroja voi suunnittella alusta saakka täysin itse, jolloin niihin voi muodon ja fontin lisäksi valita värin sekä kuvan – tai kuvattomuuden. Meillä sekä itse suunniteltuja että valmiita teemapakkauksia. Nimikointitarrojen lisäksi valikoimissa on valmiita järjestelytarroja, joilla saa pidettyä vaatekaapin vähän paremmassa järjesteyksessä. Sekä myös silitettäviä nimikointilappuja.

Tarroja tilatessa ilmoitetaan niihin haluttava nimi, pohja pyytää etu -ja sukunimeä, mutta kumman vaan voi jättää halutessaan myös tyhjäksi ja tilata vaikkapa koko perheelle yhteisiä tarroja pelkällä sukunimellä. Nimen tilalle voi toki laittaa vaikka myös puhelinnumeron.

Itse tykkään kiinnittää nimikointitarrat vaatteissa niskaan tai niskassa olevaan merkkilappuun. Tarramonsteri kuitenkin suosittelee tarrojen kiinnittämisen pesulappuun, jotta ne pysyisivät mahdollisimman hyvin kiinni. Itse taas tykkään että nimen näkee helposti. Kun tarran vaan painaa kunnolla ja antaa olla paikallaan vähintään vuorokauden ilman pesua tai kulutusta, pysyy ne mielestäni hyvin paikoillaan niskassakin. Joidenkin tarrapakkausten mukana tulee myös läpinäkyviä suojatarroja, mikä laitetaan vielä tarran päälle, jos se pitää saada paljon kulutusta vaativaan paikkaan – kuten kengän varteen.

Ovatko nimikointitarrat teille tuttuja? Jos jollakulla sattuu olemaan tarvetta tarroille koodilla MGG19 saa Tarramonsterin nimikointitarroista 15 % alennuksen sekä ylimääräisen arkin / tarrapakkaus . Alekoodi on voimassa maanantaihin 2.12.19 asti.

Syyskuun alussa kerroin, kuinka meillä aloitettiin unikoulu, eli lopetimme yömaitojen antamisen ja rauhoitelimme taaperon takaisin unille lähinnä laitamalla tutin suuhun ja peiton takaisin päälle. Tosiaan, unikoulu meni alusta saakka lähes näin helposti. Jo tätä ennen hän nukahti itsekseen illalla sänkyyn ja siitä oli varmasti apua myös keskellä yötä uudellen unenpäästä kiinni saamisesta.

Yömaidon lopettamisen jälkeen jotkut yöt menivät paremmin kun toiset, joskus hän heräsi muutaman kerran, aina välillä hän sattui nukkumaan läpi yön. Ainut mikä tuntui rankalta, olivat aikaiset aamuherätykset. Mutta pikkuhiljaa 5.30 herääminenkin vaihtui kuuteen ja siitä puoli seitsemään ja joskus jopa vielä pidempään. Itsehän olin heräillyt niin pitkään niin paljon, että vaikka lapsi nukkui, omat yöni olivat silti katkonaisia. Ja ova edelleen. Onneksi joukkoon on myös mahtunut paremmin nukuttuja öitä, ja vielä niin, että kaikki nukkuvat samana yönä hyvin.

Jossain vaiheessa tilanne meni kuitenkin öisin siihen, ettei enää auttanutkaan pelkkä silittely, jotta baby nukahti uudestaan unilleen. Saatettiin vaatia pidempiä nukutussessioita, syliin ottamista ja pitkää rauhoittelua. Pahimmillaan keskellä yötä oltiin kaikki 1,5 tuntia hereillä itkuisen taaperon kanssa.

Kerran olimme muutaman yön mummolassa, jossa Myy nukkui vieressäni parisängyssä. Huomasin, että jos hän yöllä heräsikin, hänelle riitti pelkästään se, että hän huomasi minun olevan vieressä ja jatkoi itsekseen unia. Kaivaitui ehkä vain vähän lähemmäs kainaloa, mutta saatoimme nukkua levollisesti koko yön ilman sängystä nousemista – ja mikä parasta nukuimme aamulla pitkään, jopa reippaasti yli kahdeksaan.

Aamuöiset huudot kotona kuitenkin jatkuivat ja tunnin rauhoitelun sijasta otinkin hänet viereeni ja saatoimme jatkaa heti unia. Mieheni oli tosin väsistyttävä tässä vaiheessa aina muualle nukkumaan, sillä emme mahdu kaikki 140 leveään sänkyymme. Mietin kyllä jo tässä vaiheessa, että teenkö virheen opettessani lapsen nukkumaan vieressä.

Toisaalta, monet nukkuvat perhepedissä, eikä se tuskin olisi ongelma jos päivittäisimme sänkymme leveämpään – patja kun pitäisi muutenkin vaihtaa parempaan. Järkeilin itselleni myös sen, että monet lapset tulevat jokatapauksessa vanhempien sänkyyn yöllä nukkumaan, viimeisään kun osaavat / pääsevät pois itse sängystään. Että olisihan tämä jokatapauksessa meillä edessä. Jos kerta nukkuisimme kaikki paremmin samassa sängyssä, mikä ongelma?

Mutta sitten tuli se ongelma. Yöt alkoivat muuttumaan taas levottomammiksi. Taapero saattoi herätä ja vaatia pääsyyä meidän sänkyyn jo ennen kun olimme itse nukahtaneet. Kello aamuviideltä viereen ottaminen aikaistui usein jo kello kahdeksitoista. Taapero myös hyöri, pyöri, potki löi ja hyppi päälle unissaan ja yöllä herätessään. Yritin tehdä välimme peitoista ja tyynyistä ”muureja”, mutta se ei auttanut – hän halusi olla mahdollisimman lähellä tai huomioni jos heräsi itse yöllä. Kuitenkin olimme niin väsyneitä, että jatkoimme viereen ottamista, muuten hän protestoi kovaa ja pitkään huutamalla. Sellaista ei yksinkertaisesti vain jaksa keskellä yötä.

Samalla pahenivat taas omat uniongelmat. Oli vaikea saada unta, myös silloin kun olisi saanut nukkua rauhassa. Heräilin paljon ja unen päästä oli vaikea saada kiinni. Aamulla tosin olisi nukuttanut, ja jos taaperon otti viereen sai todennäköisesti nukkuakin ainakin tunnin pidempään. Onneksi tämä on jo vähän helpottanut (oman paksun ja lämpimän peiton vaihtaminen ohuempaan auttoi jo paljon), mutta keholla kestää tosiaan aika kauan palautua parin vuoden pätkäunista.

Meillä oli lähestulkoon jo ostoskorissa uusi 180 leveä sänky, mutta päätimme nyt kuitenkin aloittaa uuden unikoulun. Eli emme ota taaperoa enää viereen nukkumaan. Kumpikaan meistä ei jaksaisi yhtään, mutta pidemmällä juoksulla varmasti parempi valvoa muutamana yönä, kun venkslata ja nukkua huonosti jokikisenä. Tiedän, että perhepeti-systeemi toimii monilla eikä nukkumisjärjestelyillä ei ole sinänsä väliä – kunhan kaikki saavat nukutuksi. Meillä samassa sängyssä nukkuminen ei kuitenkaan tunnu toimivan.

Kyselin muutama viikko instassa, että miten muut nukkuvat ja minkälaisia unijärjestelyitä muilla on. Vastauksia oli yhtä monta kun vastaajiakin. Sain myös muutamia neuvoja, vaikka en kysynyt. Joku ehdotti lapsen siirtämistä toiseen huoneeseen nukkumaan. Vaikka meillä onkin täällä joka toinen viikko kaksi makuuhuonetta tyhjillään, tarvitsevat isommat lapset omaa tilaa eikä olisi heitä kohtaan reilua laittaa pikkusiskoa samaan huoneeseen nukkumaan. Eli se ei ole meillä vaihtoehto, vaan nukumme siis silti samassa huoneessa, koska taaperolla ei ole omaa huonetta – enkä itse edes usko sen olevan meidän kohdalla ongelma.

Ensimmäinen, eli viime yö unikoulua meni onneksi ilman yöhuutoja. Taapero heräsi himpun yli kuusi ja vaati pääsyä viereemme. Mieheni nousi kuitenkin tässä vaihessa hänen kanssaan aamutoimiin. Eli hei vaan taas aikaiset aamut.

Vanhempana syyllistyminen alkaa jo raskausaikana. Tai jopa ennen sitä. Vahingoittiko joku nuoruuden hölmöily lisääntymiskyskyäni? Entä voiko se vaikuttaa jotenkin tulevaan sikiöön? Ja entäs sitten kun olin jo raskaana, mutten vielä tiennyt sitä. Treenasin varmaan liian kovaa, söin sushia ja join skumppaa, äh pilasin koko vauan heti ensimerteillä – näitä ajatuksia tulee meille kaikille.

Koko raskausajan sitä voi halutessaan löytää vikaa omasta tekemisestään vaikka päivittäin. Siis aivan typeriä asioita, mistä syyllistää itseään. Kuten että, seisoin tupakanhajussa bussipysäkillä = myrkytin vauvan, kierähdin unissani vatsalle = liiskasin vauvan, en tänäänkän soittaut Mozartia vatsan läpi kohtuun = estän vauvaani kehittymästä fiksuksi. Lista on loputon.

Eikä itsensä syyllistäminen missään nimessä lopu lapsen syntymään – sittenhän se vasta kunnolla alkaa. Omien ajatusten lisäksi ulkoiset paineet pusertavat päivittäin ihan arkisissa tilanteissa. Milloin tosissaan joku kanssamatkustaja saattaa alkaa sättimään, kuinka ratikassa ei kannattaisi matkustaa ruuhka-aikana lapsen kanssa ja milloin se syyllistäminen on vain ihan omassa päässä.

Etenkin tuoreena vanhempana sitä on todella herkillä kaikelle. Ja herkkänä sitä ottaa itseensä. Sitä saattaa ajatella olevansa huono äiti, koska ei ilmoittanut lastaan vauvauintiin ja rattaatkin ovat vanhat, parhaat päivänsä nähneet, jousitus ihan huono ja varmaan se vaikuttaa nyt negatiivisesti lapsen motoriseen kehitykseen.

Kaikki tämä kumpuaa suuren suuresta rakkaudesta ja halusta olla maailman paras vanhempi omalle lapselleen. Syy kaiken syyllistymisen takana on siis hyvä, mutta käytännössä se toimii vain itseään vastaan. Päivittäin voisikin miettiä vaikka yhden asian, missä mielestään vanhempana onnistui, vaalia sitä ja olla ylpeä siitä. Eikä murehtia niitä isossa kuvassa pieniä juttuja, jotka ei nyt välttämättä mennyt ihan niin nappiin. Omia standardeitakin voi ehkä olla syytä miettiä uusiksi – ei ole aina paha mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yhteiskunnan ja median luomat paineet täydellisestä vanehmmuudesta eivät varsinaisesti auta näiden ajatuksien kanssa. Mutta aivan liian usein me mietimme sitä, että mitä muut meistä ajattelevat tai miten meidän kuuluisi toimia. Vahempana ne energiat kannattaisi suunnatta jonnekin ihan muualle, kun muiden ihmisten mielipiteiden murhetimisieen tai pahimmillaan ulkopuolisille todisteluun. Ja sanoessani näin, silti minäkin sorrun edelleen välillä etenkin tuohon jälkimmäiseen.

Olen kymmenenvuotisella äitiysurallani kokenut järjettömän määrän syyllistymistä, juurikin niiden ulkoapäin tulevien paineiden takia. Koko sen ajan olen myös aktiivisesti taistellut sitä tunnetta vastaan. Harvoin minulle on nimittäin suoraan kukaan oikeasti sanonut, että olet huono äiti kun keräsit yli kaksikymmentä raskauskiloa, koska et mennyt puistoilemaan sateessa, koska unohdit varata ajan neuvolaan, koska jätit siivoamatta ja tilasit pizzaa, koska lapsellasi on taas korvatulehdus, koska sekoitit lapsen päivärytmin ja nyt hän sai väsymyksen takia raivarit…

Toki olen jotain ikäviä tilanteitakin on äitiysvuosiin mahtunut, enkä taatusti ole kuvitellut niitä kaikkia veemäisesti lauottuja kommentteja tai närkästyneitä katseita. Osan olen onneksi pystynyt kuittaamaan olankohtautuksella, mutta osa on vaikuttanut pitkäänkin ja niiden vuoksi olen joskus jopa jännittänyt tiettyjä tilanteita jo etukäteen.

Nykyään syyllistän itseäni kiireestä ja väsymyksestä. Siitä, että nämä asiat estävät minua olemaan täysillä läsnä. Tiedostan myös, että olen asettanut itselleni liian korkean riman. Tahtoisin olla lempeä, huolehtivainen, rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakastava, läsn oleva äiti, jota lapset aikuisenakin muistelevat lämmöllä. Samaan aikaan haluan pysyä kelkassa työmarkkinoilla, tehdä kokajan enemmän ja paremmin, kehittyä, oppia, ottaa selvää ja olla mukana edelläkävijänä. Vaimonakin haluan pistää parastani, olla sellainen huoleton ja hymyileväinen vastarakastunut, mitä olin tavatessamme – kun ei ollut vielä kahden vuoden univelkoja taakkana.

Ja niin minä varmasti olenkin, mutta en tietenkään kokoaikaa. Tiedostan, ettei se ole mahdollista, mutta silti. En haluaisi olla se stressaantunut äiti, joka puskee päätänsä jostain välistä päivittäin. Joinain päivinä vähemmän ja joinan taas enemmän.

Mutta kun piti varata se lapsen hammaslääkäri, vastata wilma-viesteihin, tutkia mikä talvihaalari on ominaisuuksiltaan paras ja etsiä se oikeassa koossa parhaaseen hintaan kätettynä, koska pitää kuluttaa vastuullisemmin, selvittää välikohtausta koulussa, pitää keksiä terveellistä, itsetehtyä ja lähituotettua ruokaa lapsille, tehdä töitä että voi ostaa niitä sikakalliita pähkinöitä, jotta lapset saavat laadukkaita rasvahappoja, osallistua whatsapp keskusteluun koulun myyjäisistä, tyhjentää asianpesukone, keksiä lahja kaverisynttäreille, viedä lapsi oikeana päivänä ja oikeaan aikaan synttäreille, muistaa sirkuskoulun jouluesityksen muuttunut päivämäärä, etsiä oikeanväriset vaatteet esitykseen, vertailla eri bambuhammasharjoja, ottaa puheeksi naapurin haukkuva koira, yrittää pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, siivota jälleen kerran kaikki sirpaleet lapselta pudonneesta ja rikkoutuneesta lasista, koornidoida yhteislahjaa synttäreille, muistaa se hiton vessapaperi, tiskiaine ja ommella ne kestovanulaput.

Ei kukaan sanonutkaan että vanhemmuus olisi aina helppoa. Mutta siitä voi edes yrittää tehdä helpompaa, olemalla ihan ensiksi armollisempi itselleen. Siinäkin täytyy löytää juuri itselle oikea tapa. Jollekin se voi olla valmiin ruoan tilaaminen kotiin, jotta arkisten arkareiden määrä vähenee, toiselle taas hikilenkki yksin räntäsateessa, jotta jaksaa taas paremmin hermostumatta.

Tärkeää on osata sulkea korvat siltä syyllistävältä ääneltä omassa päässä. Eikä herranjumala ainakaan miettiä, että mitä joku ulkopuolinen tästä tai sinusta ajattelee. Siitä miten pitäisi tehdä – etenkin jos kyse on jostain väärinpäin puetuista sukkahousuista tai hätälounaaksi ostetusta hodarista. Niistä ei tule miinuspisteitä, eikä kukaan muu kun sinä niitä varsinkaan laske. Ne eivät arvota sinua vanhempana. Olet juuri hyvä noin.

Mistä hölmöstä sinä olet vanhempana syyllistynyt tai tuntenut huonomuutta? Haastan sinut kertomaan ja kysymään kavereiltakin. Jaetaan näitä ajatuksia (kommenteissa tai omassa somessa), jonka jälkeen osataan toivottavasti vain nauraa niille ja elää vähän rennommin.

#mistäminäsyyllistyin

Niinä vuoroviikkoina, kun muut lapset ovat toisilla vanhemmillaan ja me kotona miehen ja taaperon kanssa vain kolmisin, päivät menevät usein aivan sekaisin. Oli arki tai viikonloppu, huomaan meneväni nukkumaan yleensä mahdollisiman aikaisin. Joskus puoli yhdeksän peiton alle kaivautessani tajuan olevan launatai-ilta ja tietettekö, tunnen siitä pelkkää tyytyväisyyttä.

Viikoinloppuihin ei sisällty samanlaisia enää odotuksia ja suunnitelmia kun ennen vauvaa. On vain päiviä jotka soljuvat.

Eikä se ole yhtään huono asia. Maanantaina oltiin kahdestaan miehen kanssa yötä hotellissa- sillä miksi sellaista ei voisi tehdä myös viikolla? Otettiin drinkit kattoterassilla ja syötiin monen ruokalajin illallinen. Tuntui ihan lauantailta. Tiistai sitten tuntui sunnuntailta ja eilinen perjantai oli ehdottomasti torstai  – ja sitten toisaalta, se olisi voinut olla ihan mikä tanhasa muu päivä. paitsi ehkä sunnuntai.

Koska elämme intensiivistä pikkulapsiperhe-elämää, meillä on harvoin viikonloppuisinkaan mitään menoja. Ehkä alitajuisesti yrittämmekin sopia mahdollisiman vähän ohjelmaa – millekään päiville. Ne kuitenkin täyttyvät aina ihan itsestään. Kun ennen viikkoa rytmitti tarkkaan viikonpäivät ja ennenkaikkea lähestyvä viikonloppu, nyt on ihan erilaista.

En voi sanoa kaipaavaani vanhaa elämääni, tiedostan sen, että nyt on erilainen elämänvaihe ja joskus taas tulee toisenlainen. Jos jotain ”vanhasta elämästäni” kaipaan, on se ystävät joita tuli – yleensä viikonloppuisin, nähtyä enemmän. Välillä kaipaan tanssimaan, mutta yöunet vievät selvän voiton siitä hommasta.

Lapsiperhearki kuvataan usein rankaksi ja joskus sitä toivookin päivän menevän vain nopeasti ohi – yleensä siksi, että pääsisi nukkumaan. Pääosin se on kuitekin ihanaa ja itseäni hirvittää enemmän ajan nopea kulku. Miten päivä toisensa jälkeen lipuu ohi, vuodenajat seuraavat toisiaan ja lapset hujahtavat pituutta.

Teen kotona töitä ja mieheni on hoitovapaalla. Yritän pitää säännöllistä työaikaa arkipäivisin, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Siinä on varmasti syy sille, miksi sunnuntaisin ei ahdista tuleva maanantai ja miksi se maanantai harvoin tuntuu edes siltä.

Puhun usein arjesta. Arki merkitsee ja ennenkaikkea tuntuu eri ihmisille, erilaisissa elämäntilanteissa erilaisille. Meidän arki on päällisin puolin tavallisen arkista – tai siis tavallista juuri meille. On aikaiset herätykset, kaurapuurot, ulkoilut lähipuistossa, kaupassa käynti, ruan laittoa ja tiskokoneen tyhjennystä. Ja silti joka päivään kuuluu juhlahetkiä.

Meille arjesta tekee eritystä viihtyisällä, rauhallisella mutta meille tapeeksi eläväisellä asuinaalueella eläminen, palvelut kävelymatkan päässä, kiva lähikavila ja lempiravintolat kotiikuljetussäteen sisällä. Laadukasta kahvia aamuisin itse jauhettuista pavuista vaahdotetun kauramaidon kera, kaapissa jemmassa suklaata ja pähkinöitä. Ylellinen kasvööljy ja kylpytakki jonka lehmeyteen sukeltaa iltasuihkun jälkeen. Makaroonilaatikon kanssa nautittu hyvä lasi punaviiniä. Villamatto, jonka tuntua rakastan paljaan jalan alla. Rakkaita ihmisiä elämä täysi – hekin vähintään puhelimen päässä.

Kuormittavia asioita, elämän murheita, on myös, mutta pyrin keskittymään niihin hyviin. Nautiskelemaan. Nauttimaan arjesta – luki kalenterissa mitä vaan, arjesta voi tehdä juhlaa melkein joka päivä jos haluaa. Kuka sanoi, ettei torstaina voisi kattaa illallispöytää kynttilöineen ja kristillalaiseneen? Tai mennä maanantaina, ihan muuten vaan, koko perheen voimin kahvilaan kakulle?

Olen kertonut näkeväni kauneutta ihan arkisissa asioissa. Taaperon heittelemät kaurapuuropallerot ja kahvikupin pohjasta jäänyt rinkuja voivat jonain aamuna näyttää lumoavalta taideteokselta ruokapöydän pinnalla. Pyykkinarulla kuivumassa olevien vaatteiden värihamonia saa sydämeni pamppailemaan ja rakastan aamulla sitä hetkeä, kun sotkuiseen lastenhuoneeseen alkaa yllätten paistamaan kylmä talven aurinko – piirtäen erilaisia varjoja kaiken sen värien sekamelskan joukkoon.

Mikä tekee teidän arjesta eritystä tai saa sen tuntumaan juhlata?