Niinä vuoroviikkoina, kun muut lapset ovat toisilla vanhemmillaan ja me kotona miehen ja taaperon kanssa vain kolmisin, päivät menevät usein aivan sekaisin. Oli arki tai viikonloppu, huomaan meneväni nukkumaan yleensä mahdollisiman aikaisin. Joskus puoli yhdeksän peiton alle kaivautessani tajuan olevan launatai-ilta ja tietettekö, tunnen siitä pelkkää tyytyväisyyttä.
Viikoinloppuihin ei sisällty samanlaisia enää odotuksia ja suunnitelmia kun ennen vauvaa. On vain päiviä jotka soljuvat.
Eikä se ole yhtään huono asia. Maanantaina oltiin kahdestaan miehen kanssa yötä hotellissa- sillä miksi sellaista ei voisi tehdä myös viikolla? Otettiin drinkit kattoterassilla ja syötiin monen ruokalajin illallinen. Tuntui ihan lauantailta. Tiistai sitten tuntui sunnuntailta ja eilinen perjantai oli ehdottomasti torstai – ja sitten toisaalta, se olisi voinut olla ihan mikä tanhasa muu päivä. paitsi ehkä sunnuntai.
Koska elämme intensiivistä pikkulapsiperhe-elämää, meillä on harvoin viikonloppuisinkaan mitään menoja. Ehkä alitajuisesti yrittämmekin sopia mahdollisiman vähän ohjelmaa – millekään päiville. Ne kuitenkin täyttyvät aina ihan itsestään. Kun ennen viikkoa rytmitti tarkkaan viikonpäivät ja ennenkaikkea lähestyvä viikonloppu, nyt on ihan erilaista.
En voi sanoa kaipaavaani vanhaa elämääni, tiedostan sen, että nyt on erilainen elämänvaihe ja joskus taas tulee toisenlainen. Jos jotain ”vanhasta elämästäni” kaipaan, on se ystävät joita tuli – yleensä viikonloppuisin, nähtyä enemmän. Välillä kaipaan tanssimaan, mutta yöunet vievät selvän voiton siitä hommasta.
Lapsiperhearki kuvataan usein rankaksi ja joskus sitä toivookin päivän menevän vain nopeasti ohi – yleensä siksi, että pääsisi nukkumaan. Pääosin se on kuitekin ihanaa ja itseäni hirvittää enemmän ajan nopea kulku. Miten päivä toisensa jälkeen lipuu ohi, vuodenajat seuraavat toisiaan ja lapset hujahtavat pituutta.
Teen kotona töitä ja mieheni on hoitovapaalla. Yritän pitää säännöllistä työaikaa arkipäivisin, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Siinä on varmasti syy sille, miksi sunnuntaisin ei ahdista tuleva maanantai ja miksi se maanantai harvoin tuntuu edes siltä.
Puhun usein arjesta. Arki merkitsee ja ennenkaikkea tuntuu eri ihmisille, erilaisissa elämäntilanteissa erilaisille. Meidän arki on päällisin puolin tavallisen arkista – tai siis tavallista juuri meille. On aikaiset herätykset, kaurapuurot, ulkoilut lähipuistossa, kaupassa käynti, ruan laittoa ja tiskokoneen tyhjennystä. Ja silti joka päivään kuuluu juhlahetkiä.
Meille arjesta tekee eritystä viihtyisällä, rauhallisella mutta meille tapeeksi eläväisellä asuinaalueella eläminen, palvelut kävelymatkan päässä, kiva lähikavila ja lempiravintolat kotiikuljetussäteen sisällä. Laadukasta kahvia aamuisin itse jauhettuista pavuista vaahdotetun kauramaidon kera, kaapissa jemmassa suklaata ja pähkinöitä. Ylellinen kasvööljy ja kylpytakki jonka lehmeyteen sukeltaa iltasuihkun jälkeen. Makaroonilaatikon kanssa nautittu hyvä lasi punaviiniä. Villamatto, jonka tuntua rakastan paljaan jalan alla. Rakkaita ihmisiä elämä täysi – hekin vähintään puhelimen päässä.
Kuormittavia asioita, elämän murheita, on myös, mutta pyrin keskittymään niihin hyviin. Nautiskelemaan. Nauttimaan arjesta – luki kalenterissa mitä vaan, arjesta voi tehdä juhlaa melkein joka päivä jos haluaa. Kuka sanoi, ettei torstaina voisi kattaa illallispöytää kynttilöineen ja kristillalaiseneen? Tai mennä maanantaina, ihan muuten vaan, koko perheen voimin kahvilaan kakulle?
Olen kertonut näkeväni kauneutta ihan arkisissa asioissa. Taaperon heittelemät kaurapuuropallerot ja kahvikupin pohjasta jäänyt rinkuja voivat jonain aamuna näyttää lumoavalta taideteokselta ruokapöydän pinnalla. Pyykkinarulla kuivumassa olevien vaatteiden värihamonia saa sydämeni pamppailemaan ja rakastan aamulla sitä hetkeä, kun sotkuiseen lastenhuoneeseen alkaa yllätten paistamaan kylmä talven aurinko – piirtäen erilaisia varjoja kaiken sen värien sekamelskan joukkoon.
Mikä tekee teidän arjesta eritystä tai saa sen tuntumaan juhlata?