MISTÄ (HÖLMÖSTÄ) SINÄ OLET SYYLLISTYNYT?

13/11/2019

Vanhempana syyllistyminen alkaa jo raskausaikana. Tai jopa ennen sitä. Vahingoittiko joku nuoruuden hölmöily lisääntymiskyskyäni? Entä voiko se vaikuttaa jotenkin tulevaan sikiöön? Ja entäs sitten kun olin jo raskaana, mutten vielä tiennyt sitä. Treenasin varmaan liian kovaa, söin sushia ja join skumppaa, äh pilasin koko vauan heti ensimerteillä – näitä ajatuksia tulee meille kaikille.

Koko raskausajan sitä voi halutessaan löytää vikaa omasta tekemisestään vaikka päivittäin. Siis aivan typeriä asioita, mistä syyllistää itseään. Kuten että, seisoin tupakanhajussa bussipysäkillä = myrkytin vauvan, kierähdin unissani vatsalle = liiskasin vauvan, en tänäänkän soittaut Mozartia vatsan läpi kohtuun = estän vauvaani kehittymästä fiksuksi. Lista on loputon.

Eikä itsensä syyllistäminen missään nimessä lopu lapsen syntymään – sittenhän se vasta kunnolla alkaa. Omien ajatusten lisäksi ulkoiset paineet pusertavat päivittäin ihan arkisissa tilanteissa. Milloin tosissaan joku kanssamatkustaja saattaa alkaa sättimään, kuinka ratikassa ei kannattaisi matkustaa ruuhka-aikana lapsen kanssa ja milloin se syyllistäminen on vain ihan omassa päässä.

Etenkin tuoreena vanhempana sitä on todella herkillä kaikelle. Ja herkkänä sitä ottaa itseensä. Sitä saattaa ajatella olevansa huono äiti, koska ei ilmoittanut lastaan vauvauintiin ja rattaatkin ovat vanhat, parhaat päivänsä nähneet, jousitus ihan huono ja varmaan se vaikuttaa nyt negatiivisesti lapsen motoriseen kehitykseen.

Kaikki tämä kumpuaa suuren suuresta rakkaudesta ja halusta olla maailman paras vanhempi omalle lapselleen. Syy kaiken syyllistymisen takana on siis hyvä, mutta käytännössä se toimii vain itseään vastaan. Päivittäin voisikin miettiä vaikka yhden asian, missä mielestään vanhempana onnistui, vaalia sitä ja olla ylpeä siitä. Eikä murehtia niitä isossa kuvassa pieniä juttuja, jotka ei nyt välttämättä mennyt ihan niin nappiin. Omia standardeitakin voi ehkä olla syytä miettiä uusiksi – ei ole aina paha mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yhteiskunnan ja median luomat paineet täydellisestä vanehmmuudesta eivät varsinaisesti auta näiden ajatuksien kanssa. Mutta aivan liian usein me mietimme sitä, että mitä muut meistä ajattelevat tai miten meidän kuuluisi toimia. Vahempana ne energiat kannattaisi suunnatta jonnekin ihan muualle, kun muiden ihmisten mielipiteiden murhetimisieen tai pahimmillaan ulkopuolisille todisteluun. Ja sanoessani näin, silti minäkin sorrun edelleen välillä etenkin tuohon jälkimmäiseen.

Olen kymmenenvuotisella äitiysurallani kokenut järjettömän määrän syyllistymistä, juurikin niiden ulkoapäin tulevien paineiden takia. Koko sen ajan olen myös aktiivisesti taistellut sitä tunnetta vastaan. Harvoin minulle on nimittäin suoraan kukaan oikeasti sanonut, että olet huono äiti kun keräsit yli kaksikymmentä raskauskiloa, koska et mennyt puistoilemaan sateessa, koska unohdit varata ajan neuvolaan, koska jätit siivoamatta ja tilasit pizzaa, koska lapsellasi on taas korvatulehdus, koska sekoitit lapsen päivärytmin ja nyt hän sai väsymyksen takia raivarit…

Toki olen jotain ikäviä tilanteitakin on äitiysvuosiin mahtunut, enkä taatusti ole kuvitellut niitä kaikkia veemäisesti lauottuja kommentteja tai närkästyneitä katseita. Osan olen onneksi pystynyt kuittaamaan olankohtautuksella, mutta osa on vaikuttanut pitkäänkin ja niiden vuoksi olen joskus jopa jännittänyt tiettyjä tilanteita jo etukäteen.

Nykyään syyllistän itseäni kiireestä ja väsymyksestä. Siitä, että nämä asiat estävät minua olemaan täysillä läsnä. Tiedostan myös, että olen asettanut itselleni liian korkean riman. Tahtoisin olla lempeä, huolehtivainen, rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakastava, läsn oleva äiti, jota lapset aikuisenakin muistelevat lämmöllä. Samaan aikaan haluan pysyä kelkassa työmarkkinoilla, tehdä kokajan enemmän ja paremmin, kehittyä, oppia, ottaa selvää ja olla mukana edelläkävijänä. Vaimonakin haluan pistää parastani, olla sellainen huoleton ja hymyileväinen vastarakastunut, mitä olin tavatessamme – kun ei ollut vielä kahden vuoden univelkoja taakkana.

Ja niin minä varmasti olenkin, mutta en tietenkään kokoaikaa. Tiedostan, ettei se ole mahdollista, mutta silti. En haluaisi olla se stressaantunut äiti, joka puskee päätänsä jostain välistä päivittäin. Joinain päivinä vähemmän ja joinan taas enemmän.

Mutta kun piti varata se lapsen hammaslääkäri, vastata wilma-viesteihin, tutkia mikä talvihaalari on ominaisuuksiltaan paras ja etsiä se oikeassa koossa parhaaseen hintaan kätettynä, koska pitää kuluttaa vastuullisemmin, selvittää välikohtausta koulussa, pitää keksiä terveellistä, itsetehtyä ja lähituotettua ruokaa lapsille, tehdä töitä että voi ostaa niitä sikakalliita pähkinöitä, jotta lapset saavat laadukkaita rasvahappoja, osallistua whatsapp keskusteluun koulun myyjäisistä, tyhjentää asianpesukone, keksiä lahja kaverisynttäreille, viedä lapsi oikeana päivänä ja oikeaan aikaan synttäreille, muistaa sirkuskoulun jouluesityksen muuttunut päivämäärä, etsiä oikeanväriset vaatteet esitykseen, vertailla eri bambuhammasharjoja, ottaa puheeksi naapurin haukkuva koira, yrittää pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, siivota jälleen kerran kaikki sirpaleet lapselta pudonneesta ja rikkoutuneesta lasista, koornidoida yhteislahjaa synttäreille, muistaa se hiton vessapaperi, tiskiaine ja ommella ne kestovanulaput.

Ei kukaan sanonutkaan että vanhemmuus olisi aina helppoa. Mutta siitä voi edes yrittää tehdä helpompaa, olemalla ihan ensiksi armollisempi itselleen. Siinäkin täytyy löytää juuri itselle oikea tapa. Jollekin se voi olla valmiin ruoan tilaaminen kotiin, jotta arkisten arkareiden määrä vähenee, toiselle taas hikilenkki yksin räntäsateessa, jotta jaksaa taas paremmin hermostumatta.

Tärkeää on osata sulkea korvat siltä syyllistävältä ääneltä omassa päässä. Eikä herranjumala ainakaan miettiä, että mitä joku ulkopuolinen tästä tai sinusta ajattelee. Siitä miten pitäisi tehdä – etenkin jos kyse on jostain väärinpäin puetuista sukkahousuista tai hätälounaaksi ostetusta hodarista. Niistä ei tule miinuspisteitä, eikä kukaan muu kun sinä niitä varsinkaan laske. Ne eivät arvota sinua vanhempana. Olet juuri hyvä noin.

Mistä hölmöstä sinä olet vanhempana syyllistynyt tai tuntenut huonomuutta? Haastan sinut kertomaan ja kysymään kavereiltakin. Jaetaan näitä ajatuksia (kommenteissa tai omassa somessa), jonka jälkeen osataan toivottavasti vain nauraa niille ja elää vähän rennommin.

#mistäminäsyyllistyin