MISTÄ (HÖLMÖSTÄ) SINÄ OLET SYYLLISTYNYT?

13/11/2019

Vanhempana syyllistyminen alkaa jo raskausaikana. Tai jopa ennen sitä. Vahingoittiko joku nuoruuden hölmöily lisääntymiskyskyäni? Entä voiko se vaikuttaa jotenkin tulevaan sikiöön? Ja entäs sitten kun olin jo raskaana, mutten vielä tiennyt sitä. Treenasin varmaan liian kovaa, söin sushia ja join skumppaa, äh pilasin koko vauan heti ensimerteillä – näitä ajatuksia tulee meille kaikille.

Koko raskausajan sitä voi halutessaan löytää vikaa omasta tekemisestään vaikka päivittäin. Siis aivan typeriä asioita, mistä syyllistää itseään. Kuten että, seisoin tupakanhajussa bussipysäkillä = myrkytin vauvan, kierähdin unissani vatsalle = liiskasin vauvan, en tänäänkän soittaut Mozartia vatsan läpi kohtuun = estän vauvaani kehittymästä fiksuksi. Lista on loputon.

Eikä itsensä syyllistäminen missään nimessä lopu lapsen syntymään – sittenhän se vasta kunnolla alkaa. Omien ajatusten lisäksi ulkoiset paineet pusertavat päivittäin ihan arkisissa tilanteissa. Milloin tosissaan joku kanssamatkustaja saattaa alkaa sättimään, kuinka ratikassa ei kannattaisi matkustaa ruuhka-aikana lapsen kanssa ja milloin se syyllistäminen on vain ihan omassa päässä.

Etenkin tuoreena vanhempana sitä on todella herkillä kaikelle. Ja herkkänä sitä ottaa itseensä. Sitä saattaa ajatella olevansa huono äiti, koska ei ilmoittanut lastaan vauvauintiin ja rattaatkin ovat vanhat, parhaat päivänsä nähneet, jousitus ihan huono ja varmaan se vaikuttaa nyt negatiivisesti lapsen motoriseen kehitykseen.

Kaikki tämä kumpuaa suuren suuresta rakkaudesta ja halusta olla maailman paras vanhempi omalle lapselleen. Syy kaiken syyllistymisen takana on siis hyvä, mutta käytännössä se toimii vain itseään vastaan. Päivittäin voisikin miettiä vaikka yhden asian, missä mielestään vanhempana onnistui, vaalia sitä ja olla ylpeä siitä. Eikä murehtia niitä isossa kuvassa pieniä juttuja, jotka ei nyt välttämättä mennyt ihan niin nappiin. Omia standardeitakin voi ehkä olla syytä miettiä uusiksi – ei ole aina paha mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yhteiskunnan ja median luomat paineet täydellisestä vanehmmuudesta eivät varsinaisesti auta näiden ajatuksien kanssa. Mutta aivan liian usein me mietimme sitä, että mitä muut meistä ajattelevat tai miten meidän kuuluisi toimia. Vahempana ne energiat kannattaisi suunnatta jonnekin ihan muualle, kun muiden ihmisten mielipiteiden murhetimisieen tai pahimmillaan ulkopuolisille todisteluun. Ja sanoessani näin, silti minäkin sorrun edelleen välillä etenkin tuohon jälkimmäiseen.

Olen kymmenenvuotisella äitiysurallani kokenut järjettömän määrän syyllistymistä, juurikin niiden ulkoapäin tulevien paineiden takia. Koko sen ajan olen myös aktiivisesti taistellut sitä tunnetta vastaan. Harvoin minulle on nimittäin suoraan kukaan oikeasti sanonut, että olet huono äiti kun keräsit yli kaksikymmentä raskauskiloa, koska et mennyt puistoilemaan sateessa, koska unohdit varata ajan neuvolaan, koska jätit siivoamatta ja tilasit pizzaa, koska lapsellasi on taas korvatulehdus, koska sekoitit lapsen päivärytmin ja nyt hän sai väsymyksen takia raivarit…

Toki olen jotain ikäviä tilanteitakin on äitiysvuosiin mahtunut, enkä taatusti ole kuvitellut niitä kaikkia veemäisesti lauottuja kommentteja tai närkästyneitä katseita. Osan olen onneksi pystynyt kuittaamaan olankohtautuksella, mutta osa on vaikuttanut pitkäänkin ja niiden vuoksi olen joskus jopa jännittänyt tiettyjä tilanteita jo etukäteen.

Nykyään syyllistän itseäni kiireestä ja väsymyksestä. Siitä, että nämä asiat estävät minua olemaan täysillä läsnä. Tiedostan myös, että olen asettanut itselleni liian korkean riman. Tahtoisin olla lempeä, huolehtivainen, rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakastava, läsn oleva äiti, jota lapset aikuisenakin muistelevat lämmöllä. Samaan aikaan haluan pysyä kelkassa työmarkkinoilla, tehdä kokajan enemmän ja paremmin, kehittyä, oppia, ottaa selvää ja olla mukana edelläkävijänä. Vaimonakin haluan pistää parastani, olla sellainen huoleton ja hymyileväinen vastarakastunut, mitä olin tavatessamme – kun ei ollut vielä kahden vuoden univelkoja taakkana.

Ja niin minä varmasti olenkin, mutta en tietenkään kokoaikaa. Tiedostan, ettei se ole mahdollista, mutta silti. En haluaisi olla se stressaantunut äiti, joka puskee päätänsä jostain välistä päivittäin. Joinain päivinä vähemmän ja joinan taas enemmän.

Mutta kun piti varata se lapsen hammaslääkäri, vastata wilma-viesteihin, tutkia mikä talvihaalari on ominaisuuksiltaan paras ja etsiä se oikeassa koossa parhaaseen hintaan kätettynä, koska pitää kuluttaa vastuullisemmin, selvittää välikohtausta koulussa, pitää keksiä terveellistä, itsetehtyä ja lähituotettua ruokaa lapsille, tehdä töitä että voi ostaa niitä sikakalliita pähkinöitä, jotta lapset saavat laadukkaita rasvahappoja, osallistua whatsapp keskusteluun koulun myyjäisistä, tyhjentää asianpesukone, keksiä lahja kaverisynttäreille, viedä lapsi oikeana päivänä ja oikeaan aikaan synttäreille, muistaa sirkuskoulun jouluesityksen muuttunut päivämäärä, etsiä oikeanväriset vaatteet esitykseen, vertailla eri bambuhammasharjoja, ottaa puheeksi naapurin haukkuva koira, yrittää pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, siivota jälleen kerran kaikki sirpaleet lapselta pudonneesta ja rikkoutuneesta lasista, koornidoida yhteislahjaa synttäreille, muistaa se hiton vessapaperi, tiskiaine ja ommella ne kestovanulaput.

Ei kukaan sanonutkaan että vanhemmuus olisi aina helppoa. Mutta siitä voi edes yrittää tehdä helpompaa, olemalla ihan ensiksi armollisempi itselleen. Siinäkin täytyy löytää juuri itselle oikea tapa. Jollekin se voi olla valmiin ruoan tilaaminen kotiin, jotta arkisten arkareiden määrä vähenee, toiselle taas hikilenkki yksin räntäsateessa, jotta jaksaa taas paremmin hermostumatta.

Tärkeää on osata sulkea korvat siltä syyllistävältä ääneltä omassa päässä. Eikä herranjumala ainakaan miettiä, että mitä joku ulkopuolinen tästä tai sinusta ajattelee. Siitä miten pitäisi tehdä – etenkin jos kyse on jostain väärinpäin puetuista sukkahousuista tai hätälounaaksi ostetusta hodarista. Niistä ei tule miinuspisteitä, eikä kukaan muu kun sinä niitä varsinkaan laske. Ne eivät arvota sinua vanhempana. Olet juuri hyvä noin.

Mistä hölmöstä sinä olet vanhempana syyllistynyt tai tuntenut huonomuutta? Haastan sinut kertomaan ja kysymään kavereiltakin. Jaetaan näitä ajatuksia (kommenteissa tai omassa somessa), jonka jälkeen osataan toivottavasti vain nauraa niille ja elää vähän rennommin.

#mistäminäsyyllistyin


KUINKA USEIN…

10/10/2019

Löysin tämän blogihaasteen ehkä viikko(?) sitten ja innoissani heti kopsasin sen ja aloin täyttelemään. Blogista, josta haasteen nappasin, ei selvinnyt haasteen alkuperäistä tekijää ja muutaman kysymyksen jälkeen aloinkin jo ihmettelemään, että onpas vähän outo haaste ja hassuja kysymyksiä.

Myöhemmin sain kuulla, että tämä haaste onkin lähtenyt Karoliinan blogista ja kaikki kysymykset ovat tulleet ig-seuraajilta. Mikä selittää ja tämän kun tietää, onkin haaste aika hauska! Haasteeseen on siis koottu kaikki tulleet kysymykset ja siksi ne yhdessä tuntuivat aluksi muodostavan vähän erikoisen kokonaisuuden.

Blogihaasteet on hauskoja ja pitkän tauon jälkeen on kiva, että niin moni on ottanut tähänkin osaa. Minäkin! (Kännykällä tosin naputellen, mikä on erittäin haastavaa, mutta toivottavasti pahimmat autocorrect-mokat sain seulottua pois).

Kuinka usein..

Vaihdat lakanat? Parin viikon välein, mutta tarvittaessa useamminkin. Minulla on pellavaiset lempilakanat joita haluaisin vain käyttää, mutta olen alkanut heltymään siihen, että mieheni saattaa pedata sänkyyn mitkä vain lakanat. Kunhan on puhtaat lakanat.

Vaihdat pyyhkeet? Hmm, viimeistään kun pyyhe menee jonkun kanssa sekaisin. Minulla saattaa olla parhaillaan kolme pyyhettä käytössä ja silti onnistun unohtamaan ottaa yhtäkään niistä mukaan suihkuun. Yritän hakea harmoniaa kodin sisustukseen esim sillä, että kaikki pyyhkeet ovat suht samanlaisia. Silloin näitä sekaisin menoja sattuu aika helposti. Mutta sanotaan nyt vaikka että kerran viikossa.

Peset hiukset? Joka päivä. Aiemmin pesin 2-3 kertaa viikossa ja tahtoisin päästä takaisin siihen. Olen viime viikkoina yrittänyt pidentää pesuväliä, mutta heikoin tuloksin. Rasvaiset hiukset saavat koko oloni tuntumaan ällöltä enkä nykyisin käytä myöskään kuivashampoita kuten joskus. Tässä varmaankin syy lyhyelle välille. Olisi kiva löytää luonnonmukainen, hajuton ja tummille hiuksille sopiva kuivashampoo, joka ei olisi painepakkauksessa.

Soitat isälle/äidille? Aika harvoin. En ole muutenkaan mitään soittelijatyyppiä. Harvoin soitan kenellekkään. Äiti soittaa ehkä pari kertaa viikossa. Mutta viestejä laitan ehkä kerran viikossa ja äiti varsinkin soittelee useastikin viikon aikana.

Näen vanhempiasi? Vaihdellen. Mun isä asui monta vuotta ulkomailla, silloin ei tietenkään nähty kun kerran, pari vuodessa. Nyt ollaan nähty ehkä kerran kuussa, kun asuvat edelleen vähän kauempana. Äiti asuu lähellä, joten vähän useammin hänen kanssaan, parin viikoin välein vähintään.

Käyt leffassa? Pari kertaa vuodessa, eli aivan liian vähän. Kävisin leffassa mielelläni ainakin muutaman kerran kuukaudessa, mutta tässä elämäntilanteessa (kun vessaankaan ei ehdi silloin kun haluaisi) leffassa käynti on siellä prioriteettilistan aika häntäpäässä.

Föönaat hiukset? Joitain muutamia kertoja vuodessa. Olen tietoisesti vähentänyt hiusteni käsittelyjä, ja jättänyt föönaamisen että suoriatmisen lähes kokonaan pois. Viime kuussa tosin föönäsin huikeat kaksi kertaa, kun en halunnut lähteä märillä hiuksilla ulos.

Putsaat lattiakaivot? Tarpeen vaatiessa. Mulla lähti pitkään synnytyksen jälkeen todella paljon hiuksia, jolloin vähintään kerran kuukaudessa piti suihkun lattiakaivo tyhjentää. It’s a nasty job but somebody has to do it.

Käyt metsässä? Just tulin. Kerran viikossa ehkä. Asutaan lähellä isoa metsää ja siellä tulee käppäiltyä aika usein. Aiemmin kuljin kaksi kertaa päivässä sen läpi, sillä lapsen eskari sijaitsi toisella puolen metsää.

Käyt suihkussa? Kerran tai kaksi päivässä. Ja aivan liian pitkissä ja kuumissa. Paitsi jos käyn useamman kun kerran, niin se toinen on pika. Joskus minulla oli tapana juoda aamukahvi suihkussa, mutta olen päässyt siitä tavasta eroon.

Sanot läheisille, että rakastat heitä? Joka päivä sata kertaa.

Tarkistat kuivakaapin sisällön? Hahahhahah. Ehkä muuttojen yhteydessä tulee käytyä läpi.

Peset vessan? Jotain pintaa sieltä vähintään kerran viikossa puunaan, myös mies siivoaa tottakai.

Puhdistat liesituulettimen? Jaaa, jotain kerran pari vuodessa ehkä.

Syöt noutoruokaa? Usein joka viikko, vähintään. Kaksikaan kertaa ei ole vielä erikoisen paljon. Lähes vihaan kaupassa käyntiä, mutta viime aikoina olen yrittänyt enemmän tsempata että ennakoida ja ostaa kaappeihin ja pakkaseen hätävararuokaa.

Valehtelet? En mitenkään pahasti valehtele, mutta silloin tällöin lasten kanssa täytyy turvautua pieniin valkoisiin valheisiin tai liioitteluun. Kuten, että jos liukuportaissa pelleilee ja kaatuu, niin naama irtoaa.

Riitelet suhteessa? Meidän perheessä tunteet leiskuvat, eikä myöskään riidoilta vältytä. Minusta on aina jotenkin ihan käsittämätöntä, etteivät jotkut parit muka riitele koskaan. Mulla menis hermot jo siihen ja aloittaisin riidan, jos toinen ei ikinä riitelisi mun kanssa! Pari kertaa kuukaudessa varmaan riidellään niin että sitä voi riitelyksi sanoa. Yleensä nämä jutut menevät väsymyksen piikkiin, eikä aiheet ole mitään sen vakavampia.

Sheivaat? Kainalot sheivaan ehkä kerran viikossa, vähän tilanteen mukaan. Muuten epiloin ja käyn sokeroinnissa. Mutta etenkin näin syys/talviaikaan menee monta kuukautta, tai jopa koko talvi ilman.

Vaihdat hammasharjan? Parin kuukauden välein vaihdan oman ja lasten hajaspäät.

Käyt kirjastossa? Tosi vaihdellen. Talvisaikaan yleensä enemmän ja useimmiten lasten kanssa.  Joskus säännöllisemmin kerta viikkoon ja sitten saattaa taas tulla kuukauden paussi. Käyn kirjastossa myös vain printtaamassa, jos tarvitsen jokin paperin.

Peset peitot ja tyynyt? En kauhean usein. Ehkä kerran vuodessa, mutta pakkasella tulee tuuleteltua useammin ja tyynyihin minulla on erikseen sellaiset suojaliinat, jotka pesen vähän useammin.

Syöt herkkuja? En mä muuta syökään, koska kaikki hyvä ruoka on mun herkkua ja tykkään lähes kaikesta. Olen nautiskelija. Sokerijuttuja olen tietoisesti vähentänyt, mutta pari kertaa viikossa tulee sorruttua suklaaseen tai lapsilta jääneisiin karkkeihin.

Soitat anopille? En tosiaan soittele kovinkaan paljoa, yleensä vain pakon edessä. Anopin kanssa tulee viestiteltyä, keskimäärin kerran viikossa. Nyt hän just laittoikin viestin ja kertoi tekevänsä omenasosetta.

Peset rintsikat? Sitten kun ne haisee tai on mennyt hikisiksi, eli noin 1-3 käyttökerran jälkeen.

Leivot? Vain kun on ihan pakko, eli en koskaan. En kestä leipomisesta syntyvää sotkua / tiskiä, myöskään reseptien tarkka noudattaminen ei sovi suurpiirteiselle luonteelleni.

Siivoat jääkaapin? Ei tähänkään ole mitään rutiinia. En kovin usein, mutta silloin kun on tarpeellista. Mun jäljiltä sinne jää aika usein jotain jämiä vanhentumaan, mutta toisaalta saatan pyyhkäistä hyllyjä yms aika tiuhaankin tahtiin.

Käyt puntarilla? Raskaana ollessa ja joskus harvoin uimahallissa. Viimeksi kävin kesäkuussa, sitä ennen edellisvuoden syksyllä.

Komennat miestäsi? En kestäisi jos joku (taaperoa lukuunottamatta) komentaisi minua, enkä todellakaan myöskään komenna puolisoani (eikä sille mitään tarvetta). Toiveet esitetään pyytämällä, ehdottamalla ja joskus ehkä myös vähän narisevaan äänensävyyn.

Syöt irtokarkkeja? Aika harvoin, vaikka tosi paljon niistä tykkäänkin. Mä aina vähän menetän kontrollini irtishyllyllä, olikohan se heinäkuussa kun viimeksi ostin irtiksiä (koko perheelle) ja pussi painoi yli 900 grammaa.

Vierailet isovanhempiesi luona? Tässä just istun mummon kanssa sohvalla parhaillaan, se täyttää ristikkoa. Mutta aivan surullisen liian harvoin. Molemmat isoäitini ovat olleet ainoat elossa olevat isovanhempani lähes koko ikäni. Välillä nähdään enemmän, mutta viime vuosina yhä vähenevissä määrin. Se on surullista, etenkin kun syy harvoille näkemisille on itsestä kiinni.

Peset pyykkiä? Koneellisen kerran tai pari kertaa viikossa, sekään ei oikein lukeudu lempihommiini. Mieheni pesee yleensä vähintään koneen päivässä.

Käyt hammaslääkärissä? Olen yrittänyt käydä vuoden välein, nyt on pitänyt taas monta viikkoa varata aika. Olen ajatellut yrittää hoitaa lapsesta saakka olleen (ja silloin hoito keskeytyi) ja nyt aika paljon vaivaavan purentavian julkisen puolen kautta. Sormet ristissä!

Käyt kaupassa? Joskus tuli käytyä kauapassa pahimmillaan kolme kertaa päivässä. Nykyisinkin kaupassa joku käy melkein joka päivä. Pitäisi suunnitella enemmän ja tilata ostokset suoraan kotiin, sillä kaupassa käyminen ja päivittäinen ruokien miettiminen on tosi rasittavaa. Lisäksi meidän molemmat ihan lähipikkukaupat on totaalisen surkeita.

Peset ikkunat? Meillä kävi ikkunpesijä viime syksynä ja se oli sellainen farssi, etten edes jaksa alkaa kertoa. Kolmannen käynnin jälkeen osa ikkunoista oli edelleen ihan tuhruisia. Sen jälkeen parvekkeen oven lasia lukuunottamatta ei ikkunoita ole pesty. Olisivat kyllä sen tarpeessa. Itse en hommaan jaksa lähteä, eli palkkaan pesijän, jahka senkin joskus saan aikaiseksi.

Vaihdat sukat? Saatan kyllä käyttää samoja sukkia muutamaankin päivänä, mutta en ihan putkeen. Kesällä en käytä juurikaan sukkia (tai sitten vain sellaisia avokassukkia, kun olen kengät jalassa) ja kotona olen yleensä myös ilman tai käytän ”kotisukkia”, joten ne eivät likaannu kovin nopeasti.

Olet eri mieltä miehen kanssa? Mitään kovin suuria näkemyseroja meillä ei ole, toki joistain ehkä vähän enemmän, mutta pääpiirteittäin olemme kyllä aika samaa mieltä usein – ainakin tärkeimmistä asioista. Parhaimmillaan ”erimielisyydestä” syntyy hyviä keskusteluja ja saa avarrettua omaa näkökulmaa tai oppii jotain uutta.

Siivoat? Joka päivä siivoan jotain ja pitkin päivää. Meillä on miehen kanssa tosi erilaiset siivoustottumukset ja ennenkaikkea tavat (minä olen meistä se sottapytty) ja siivoaminen onkin yksi niistä aiheista, joka saa tunteet välillä vähän leiskumaan – mutta yleensä osataan vaan nauraa tälle.

Tarkistat toimiiko palovaroitin? En koskaan, kyllä se ilmoittaa. Tai itseasiassa, joskus saatan jäädä katsomaan, että vikahtaako siinä se valo.

Peset autosi? Meillä ei ole autoa. Käytiin kyllä pesemässä yhdessä meidän naimiisiin menon jälkeisenä päivänä lainassa ollut hääauto. Eli ehkä vastaus voisi olla, että aina kun menen naimisiin.

Käyt läpi vaatekaapit ja muut kaapit? Vaatekaappioperaatio on odottanut jo pitkän aikaa, toivottavasti ihan lähipäivinä saan sen tehtyä. Pari kertaa vuodessa tulee käytyä läpi omat ja lasten vaatteet. Kylppärin kaapit tarpeen vaatiessa, ehkä kerran vuodessa yms.

Siivoat lääkekaapin? Tämäkin menee siihen pakolla muuton yhteydessä kategoriaan. Meidän lääkekaappi on tällä hetkellä ihan kamalassa kaaoksessa ja sen läpikäynti on ollut to do listallani jo pitkään.

Puhdistat hiukset harjasta? Heti harjaamisen jälkeen. En mitenkään kammoksu irtohiuksia, mutta tuntuisi vähän ällöltä jättää ne vain siihen. Mulla on käytössä varrellinen Tangle Teaser, ehkä harjan mallillakin on vähän väliä, kun siitä ne saa pois niin helposti.

Siinä se! Mitä muuta tahtoisit tietää minusta?


NÄIN VALEHTELEN NETISSÄ
– BLOGIHAASTE

30/06/2018
Kommentit pois päältä artikkelissa NÄIN VALEHTELEN NETISSÄ
– BLOGIHAASTE

Muistatteko kun ennenvanhaa blogeissa kiersi ihan hirveästi erilaisia haasteita? Kyllä niitä nykyisinkin vielä liikkuu, mutta ei yhtään niin usein. Myös bloggaaminen ja etenkin blogien kuvat ovat muuttuneet vuosien saatossa hyvinkin ammattimaiseen suuntaan, joten tämä haaste sopii teemaan hyvin:

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Olen visuaalinen ihminen ja rakastan katsella kauniita asioita. Tunnen oloni harmooniseksi kun ympäristö miellyttää silmääni. Myös ruoka maistuu paremmalta aseteltuna ja kauniissa miljöössä nautittuna. En siis mene tällaisiin paikkoihin some-kuvat mielessäni, vaan siksi että itse tykkään.

Viime talvena Thaimaan reissulla varasin meille hotellin jossa oli mieletön betonista tehty ulkokylpyhuone. Olin innoissani, sillä tiesin että minun täytyy kuvata paikan päällä shampoo-kampanjan blogikuvat ja näin heti että niistä tulisi tosi kivat tuossa paikassa. Mutta ilmankin tätä olisin kyseisen hotellin valinnut.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Nautin pelkistetystä tyylistä, se saa sieluni ja aivoni lepäämään. Tykkään myös aika pelkistetyistä kuvista ja työni kannalta minulle on tärkeää saada otettua omasta mielestäni kauniita kuvia. Tämä on minulle tapa ilmaista itseäni ja näyttää että tällaisista asioista minä pidän.

En oikeastaan lavasta kuvia, mutta esimerkiksi astiat olen valinnut niin, että ne sopivat omasta mielestäni kivasti yhteen. Juuri yksi päivä katselin meidän ruokailun jälkeistä sotkuista ruokapöytäämme likasine astioineen ja huokasin ihastuksesta, sillä kaaoksesta huolimatta kokonaisuus näytti minusta todella kauniilta.

Someni näyttää miten elän, ei toisinpäin.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Meikkaan muutaman kerran viikossa, eli kyllä otan. Olen iloinen siitä että niin moni muukin tekee samaa, eikä meikittömyys ole mikään ihmeellinen asia. Luonnollisuus on kaunista ja toivon että omalla esimerkilläni voin myös rohkaista muita esintymään meikittä somessa – vaikka en usko että se (onneksi) nykypäivänä on monellekaan enää mikään iso juttu.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Olen lukenut ja kuulluut itsensä brändäämisestä viime aikoina paljon, enkä edelleenkään ymmärrä mitä sillä näin tavallisen pulliaisen kohdalla takoitetaan tai etenkään, että miten niin voi tehdä.

Koska minulla on suhteellisen suuri lukijakunta, mielelläni kannustan blogini kautta vaikkapa vastuullisempaan kuluttamiseen tai kasvissyöntiin, sillä tämä on mielestäni hyvä kanava sellaiselle. Mutta tukeeko se silloin myös omaa brändiäni, en tiedä – sillä minulla ei ole mitään hajua millainen oma brändini on. Tästä kuulisin mielelläni teiltä lisää!

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Yritin joskus vuosia sitten muokata suustani hymyilevämmän – näytin ihan Jokerilta, hahahha! Muokkaan kuviani yleensä jonkun filtterin avulla ja korkeintaan säätelemällä vähän valkotasapainoa ja varjoja. En edes tiedä miten henkilön saa muokattua kauniimmaksi? Ehkä tässä tarkoiettaan jotain finnien retusointia, mutta ei sellaisen poistaminen tee mielestäni ihmisestä yhtään sen kauniimpaa.

Toki jo kuvaushetkellä pyrin näyttämään parhaat puoleni, mutta kyllä vuosien saatossa tänne blogiin on tullut laitettua myös niitä omasta mielestäni epäedustavampia kuvia, nehän ovat vaan hauskoja:

Silottelen elämääni somessa.

En silottele vaan päinvastoin, kuvaan sen mielelläni mahdollisimman aidosti. Samalla minulla on vastuu säilyttää lähimmäisteni yksityisyys, joten ison osan joudun myös raajaamaan pois. Usein tällaiset asiat liittyvät vaikka pelkoihin, suruihin, sairastumisiin tai muihin negatiivisiin asioihin, jolloin joku voi saada kuvan että elämäni on pelkkää iloa ja juhlaa. Mutta en usko että kovin moni olisi nykypäivänä niin naivi.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

Minulle on ollut ihan alusta selvää, että teen yhteistyötä vain sellaisten firmojen ja tuotteiden kanssa joiden takana pystyn rehellisesti seisomaan. Blogini kaupallinen puoli alkoi jo heti seitsemän vuotta sitten, kun aloin heti kirjoittamaan itse ostamistani tuotteista jotka olin hyviksi havainnut. Mitä suuremmaksi lukijakuntani on kasvanut, sitä enemmän tunnen olevani vastuussa suositukstani ja välillä kieltäydyn yhteistyöstä jopa vaikka tuote olisikin ihan hyvä, mutta jos se ei tunnu minulle sydämen asialta. Joskus taas otan yhteyttä itse suoraan yritykseen, jos heillä on jokin tuote josta erityisen paljon pidän.

En sanoisi että kadun mitään yhteistöistäni, mutta välillä on kyllä tilanteita jossa bloggaajaa yrtiteään tai jopa onnistutaan viilaamaan linssiin, vaaditaan liikaa ja liian halvalla. Siksi itselleni blogiportaalin ja ammattitaitoisen myyntitiimin taustatuki on tärkeää. Onneksi myös suurin osa firmoista ymmärtää miten tärkeä bloggaajan omakohtainen kokemus ja sen jakaminen on.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Blogini on syntynyt siitä, että kerron normaalista arjestani ja se on edelleen koko homman ydin. Uskon että monet seuraavat blogiani koska siinä on niin paljon samaistumispintaa. Jos lentäisisin viikottain Luis Vuottonini kanssa ykkösluokassa shampanjalasi kädessä, voisi blogini olla aika pian monelle liian kaukaista ja tylsää.

Toki bloggaajana saan paljon kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, välillä ulkomaille saakka, on skumppaa, ilmaista ruokaa ja goodiebägejä, mutta en kyllä itse nää sitä mitenkään glamourina. Itseasiassa näissä tilaisuuksissa ravaaminen voi olla aika raskasta puuhaa, aikankin näin introvertille.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

Kuten sanottu, elän elämääni ja jaan sitä – en toisinpäin. Jos jostain hetkestä saa (tai ylipäätään muistaa) napattua kuvan tai videon muistoksi niin kiva.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

Vielä joitain vuosia sitten saatoin jossain mielenhäiriössä mennä lukemaan keskustelupalstoille juttuja itsestäni. Ja joka kerran jälkeen päätin, että ei enää ikinä. Ne jutut ovat käsittämättömiä, en voi ymmärtää miten joillain ihmisillä riittää mielenkiinto, aika tai edes mielikuvitus kehitellä sellaisia juttuja! Ja tavallaan ehkä juuri se oli se, mikä sai minut aina välillä palaamaan niihin. Että mitäs ihmettä sitä ollaan taas keksitty satuilla.

Saan Jodelia seuraavilta kavereilta tai lukijoilta aika-aijoin screenshotteja keskusteluista ja on minulla kyseinen appikin ollut muutaman kerran omassa puhelimessakin. Välillä puhutaan siitä, ettei bloggaaja saisi provosoitua näistä kirjoitteluista. Mielestäni meillä kaikilla on kuitenkin oikeus puolustaa itseämme ja korjata perättömiä juoruja. Ei koulukiusaamisestakaan saisi vaieta, miksi siis bloggaajan pitäisi vain niellä kaikki ilman mitään reagointia?

Bloggaaminen ei ole oikea työ.

Bloggaaminen on rankin työ mitä olen tehnyt. Ja olen ollut muunmuassa kolmivuorotyössä hotellin respassa, kehitysvammaisten lasten hoitajana sekä opettajan sijaisena. Bloggaminen on myös näistä työ josta olen itse saanut eniten.

Vaikka blogin voi perustaa kuka vaan, ja sitä voi tehdä oikeastaan missä ja milloin vaan, voi se olla jollekkin myös ihan oikea työ – kuten minulle. Se on työtä joka ei lopu lopu koskaan, vaan pyörii mielessä kokoajan. Työ josta ei voi, tai edes halua ottaa lomaa. Myös paineet tuottaa kiinnostavaa ja laadukasta sisältöä ovat tässä ammatissa monella suuret ja väsyttävät – samalla kun olet kokoajan myös arvostelun kohteena.

Jokainen joka sanoo ettei bloggaaminen ole oikea työ, voi kokeilla nyhjäistä oman blogin tyhjästä, elättää sillä perheensä, maksaa laskut ja miettiä sitten uudestaan oikean työn määritettä.

Pistäkäkäähään kaikki blogikollegat haaste jakoon ja linkittäkää alle omia postauksianne!