Tosi hauskan ja rentouttavan viikonlopun jälkeen ei tekisi mieli kirjoittaa negatiivisesti blogiin, mutta kun yksi asia on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Pakko purkaa se pois. Haluan tietää, että oletteko te samaa mieltä?

Kaikki sinkut tai joskus sinkkuelämää viettäneet ovat varmasti ainakin joskus kuulleet tämän lauseen: Kerro sitten IHAN KAIKKI! Raja toisen puolesta iloitsemisen tai jännittämisen ja uteliaisuuden välillä on silloin usein aika häilyvä. Kyllä minä mielelläni kerron hyvälle ystävälle miten treffit menivät, toiselle yleisemmin ja muutamalle lähimmälle ehkä yksityiskohtaisemmin. Mutta silloin kun se on kuulijalle vain viihdettä ei homma ole enää ok.

On todella ärsyttävää miten niin moni parisuhteessa oleva pitää sinkkukavereidensa elämää hyvänä viihteenä. Olen kuullut lukemattomat kerrat, että ”mun elämä on ihan tylsää, kerro hei kaikki mehukkaat yksityiskohdat sun viime viikonlopulta”. Oletetaan että meillä ei ole mitään yksityisyyttä, vaan elämämme on hauskaa tosi-tv:tä livenä.

En minäkään kysy seurustelvilta kaverilta, että hei, harrastitteko muuten seksiä sitten kun lähditte eilen kotiin sieltä tupareista? Sinkulle on ilmeiseti kuitenkin ihan ok esittää samanlainen kysymys. Koska eihän meillä ole mitään yksityisyyttä, tehtävänämme on vain viihdyttää?

On kiva vaihtaa kuulumisia, kertoa että missä mennään, nimenomaan vastavuoroisesti. Kerron IHAN KAIKEN jos siltä tuntuu, mutta jos en ole kuullut sinusta viikkokausiin ja sitäkin ennen vain pintapuolisesti perus kuulumisia, en myöskään ala kuvailemaan alusta loppuun viikonlopun deittejäni vain koska sinun parisuhde-arkesi tuntuu tylsältä.

Meillä on onneksi omien ystävien kesken hyvä ja avoin meininki, muutamat ovat kadonneet taka-alalle uusien parisuhteiden myötä, osa taas ei. Onneksi ystävyys ei kuitenkaan ole kiinni siitä kuinka usein näkee tai juttelee, vaan juurikin siitä vastavuoroisuudesta. Siitä että toisen elämä ei ole toiselle viihdettä, vaan kuulumisia kysellään ja kerrotaan koska ollaan aidosti kiinnostuneita siitä miten toisella menee. Ystävyys on jakamista, myös tässäkin asiassa.

Tiedän ettei varmasti kukaan minultakaan yksityskohtaista raporttia kysynyttä tarkoita sitä pahalla, mutta ehkä tämän kirjoituksen myötä jokainen voisi miettiä, että onko todellakin sellaisen luottamuksen ansainnut ja mitkä ovat ne omat motiivit kun haluaa tietää kaverinsa ja jonkun toisen ihmisen yhteisistä hetkistä IHAN KAIKEN.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sain vihdoin päätökseen kauan mielenpäällä olleen kariutuneen ihmissuhteen, kävin pitkästä aikaa Tinder-treffeillä, harmittelin kun yhdestä mukavasta pojasta ei ole kuulunut ja päätin laittaa viestiä yhdelle toiselle kivalle pojalle. Kaikki tämä yhden päivän aikana.

Olen ollut yli kolme vuotta sinkku. Yhtä rakastumista, paria ihastumista tai kiinnostumisista ja kymmenistä treffeistä huolimatta, en voi sanoa edes tapailleeni kunnolla ketään tänä aikana. Näinä aikoina ei ole vaikeaa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin. Se mikä on vaikeaa, on tavata sellainen ihminen jonka kanssa kiinnostumiset ja odotukset käyvät yksiin. Usein se menee niin, että se kenestä et ole kiinnostunut on kiinnostunut sinusta ja harmiksi myös toisinpäin.

Ei ole helppoa olla sinkkuna, joka tahtoisi löytää elämäänsä toisen ihmisen. Se ei nimittäin kuulemma löydy etsimällä, mutta toisaalta ei se tule kotoakaan hakemaan. Näin olen kuullut, etenkin monen niin kovin tietävän jo parisuhteessa olevan ihmisen suusta. Joten mitä sitten tehdä? Odotella? Entäs kun on odottanut kolme vuotta? Kannattaako odottaa vielä seuraavat kolme? Vai vaan lukittautua konvehtirasian ja viinipullon kanssa vaahtokylpyyn ja hyväksyä tuo karmea kohtalo yhteiskunnan hyljeksimänä ikisinkkuna?

Lisähaastetta omaan tilanteeseeni tuo kaksi lasta, koiranpentu sekä se etten ole laiha parikymppinen blondi. Okei, olen myös aika huono viestittelijä enkä tykkää pakeista, joten harvoin ehdotan edes mitään näkemistä kenellekkään. Miesmakuni on myös melko suppea, joten näistähän on sitten hyvä lähteä liikkeelle sinkkumarkkoille!

Siitä miten järkyttävää on, että niin monet miehet pelkäävät lapsia eivätkä anna eden mahdollisuutta näyttää millainen ihminen olen, sen jälkeen kun kuulevat että minulla on lapsia, en edes nyt jaksaa jauhaa. Siitä saisi yhden jos toisenkin (kiukkuisen) postauksen aikaiseksi.

Tylsä oletus on myös se, että sinkut ovat jotenkin epätoivoisia. Usein sinkkuus nähdään negatiivisena asiana. Miksi se että haluat parisuhteen ”sen oikean” ihmisen kanssa on epätoivoista? Mielestäni on enemminkin parempi ettei tyydy mihin tahansa. Ja jos saan nyt paljastaa, ei se sinkkuna olo ole kotona pieruverkkareissa jäätelönsyöntiä ja romanttisille komedioille itkemistä yksin sohvannurkassa. Se ei myöskään ole joka viikonloppu muiden sinkkukavereiden kanssa klubilla käymistä ja säätämistä yhden illan juttujen kanssa.

Vaikka yksinäisiä hetkiä on, ovat viimeiset kolme vuotta olleet yksiä elämäni parhaimpia. Minulla on ollut todella paljon aikaa itselleni. Tiedättekö, sille tyypille joka vain ja ainoastaan voi saada sinut onnelliseksi. Ollaan sen kanssa hengailtu tosi paljon ja tutustuttu entistä paremmin toisiimme. Ollaan tehty tosi paljon sellaisia juttuja mistä tykätään. Ollaan koettu, nähty ja ylitetty itseämme tavalla jota tuskin olisi tapahtunut jos siinä olisi ollut vielä joku toinen hääräämässä. Joka jolle pitäisi selitellä extemporejuttujaan, joku jonka tunteet ja halut pitäisi ottaa huomioon, jonka kanssa sovitella aikatauluja ja kinata että mistä tilataan sunnuntaipizzat.

Silti olisi pikkuhiljaa kiva että olisi joku jonka kanssa vaikka pyöriä leffavuokraamossa, joku joka valitsisi ihan outoja irtiskarkkeja yhteiseen pussiin ja joku jonka paidalle kuolaamiseen havahtuisi leffan lopputekstien aikana. Jotain muuta kun pelkkää netflixiä ja chillaamista, pliis.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Haluaisin nyt kirjoittaa vähän miehistä, seukkaamisesta ja sinkkuna olosta. En tiedä miten teksti tulee käymään järkeen, tuskin siitä on mitään logiikkaa, mutta nyt on taas kauheasti mielen päällä tästä aihe-alueesta. Seistiin tänään päivällä kaverini Kaisun kanssa Radisson Sas Blun hotellin sviitin kattoterassilla. Huone oli lähes ällöttävän täydellinen. Molemmat meistä varmaan salaa mietti millaista sieltä olisi herätä aamulla jonkun ihanan miehen kanssa, mennä kylpytakit päällä terassille ja juoda aamupalaksi lasit skumppaa. No, nyt kuitenkin oltiin siellä me, eikä miehiä mailla halmeilla. Yhtäkkiä Kaisu tokaisee sen, mitä itse olen taas viimeaikoina miettinyt kummallisen vähän, ”olispa mulla mies”. Siinä hetken toisiamme hiljaa tuojoteltuamme kysyn Kaisulta:

-mietippä nyt oikeesti
-mieti sitä kaikkea säätöä
-mieti niitä riitoja
-kaikkia niitä väärinkäsityksiä
-sitä kun sä haluut olla sen kanssa ja se yksin ja sitten joskus taas toisinpäin
-sitä että se kyselee koska sä tuut kotiin
-ja sitä kun sä tekstailet sille että kiva kun teit ruokaa, mutta mä söin jo täällä ja en tiiä milloin tuun ja sun kavereita ärsyttää kun oot kokoajan puhelin kädessä ja plääääääääh

Ihan totta hän sanoi ja jatkettiin kaupungin yli tuijottamista.

Se asia on kuitenkin niin mielen kun kielenkin päällä kokoajan, miehet. Suhteet. Tulevaisuus. 95% keskusteleuista kavereiden kanssa koskee miehiä, oltiin sitten sinkkuja tai parisuhteessa. Asiat pyörii nöiden asioiden ympärillä tai lopulta vie siihen. Ja tästä nyt päästään taas viimeisimpiin ajatuksiini. Nimittäin siihen että toden totta, viihdyn sinkkuna. Rehellisesti. Tai ainakin tällä hetkellä. Pitkään toivoin että löytäisin jonkun, alettaisiin seukkamaan ja sitten elämä olisi ihanaa. Mutta mitä hittoa, sehän on ihan hullun ihanaa just nyt! Just tämmösenä! Tai lähinnä olen ehkä oivaltanut ja paremmin oppinut hetkessä elämisen ja tämän hetken arvostamisen. En sanoi etteikö joku vakavampi kiinnostaisi jos sellainen hetki joskus elämässä koittaisi. Mutta just tällä hetkellä oikeasti tykkään tästä säätämisestä.

Tuon kattoterassiepisodin jälkeen päädyttiin ihan tavalliselle terassille maan tasalle. Reino Nordinilla oli siellä keikka ja moni teistäkin on varmaan kuullut kyseisen poolokauluksisen herrasmiehen uuden sinkun Ylös. Laulu on kamalan ihanan romattinen ja siinä lauletaan Kaikki säädöt on säädetty, eikä puutu mitään. Ja se mitä on, on niin hyvää. Ihanasti sanottu, mutta taas sanoin Kaisulle että, ei, en mä haluu!

Tämä on hullua, sillä varmasti jokainen ystäväni muistaa kuinka olen useasti (usean vuoden ajan) tuskissani valittanut ETTEN JAKSA ENÄÄ SÄÄTÄÄÄÄÄÄ! Yhtäkkiä koko homma on kääntynyt päälaelleen. Tiedän että moni pitkään seurustellut kaverini kaipaa samanlaista säpinää mitä sinkkuna, muistan itsekkin joskus kaipaavani sitä ihastumisen tunnetta. Joten kun kerran nyt olen siinä tilanteessa nyt miksen vaan nauttisi siitä? Ehtii sitä seukata sitten vaikka seuraavat 50 vuotta jos niin on ollakseen sitten.

Joskus sitä naurattaa, välillä ihan suututtaa ja toisinaan sitten on jopa ihan otettu niistä epämääräisistä tekstareista jotka oleellisena osana liittyvät tähän säätö-asiaan. Tuskin sellaisia viestejä seurustellessa tulisi. Ainakaan niin paljona. Ja jos tulisi niistä tuntisi itse huonoa-omaatuntoa. Eikä niihin todellakaan voisi vastata. Nyt se vastailu on välillä parhainta hupia. Eikä sitä seurustella tutustuisi niin paljoa uusiin ihmisiin. Tai flirttailisi. Tai päätyisi joka viikko ihan absurdeihin tilanteisiin. Eikä ihastuisi ja särkisi sydäntään – mutta ei puhuta siitä nyt.

Tai rehellisesti ajateltuna, en usko että olisin valmis seurustelemaan. Kirjoitin tästä aiemminkin. Mutta silloin en ollut vielä ihan näin fiiliksissä tästä sinkkuna olosta. En ole valmis muuttamaan omia tapojani ja olemaan vähemmän itsekkäämpi. En ole valmis olemaan Mintun sijasta Minttu ja joku toinen tyyppi. Ja jos ja kun sen seukkaamisen aika tulee, luulen että alku tulee olemaan aika hankalaa. Myös tämän kaiken ja monen muun säätöjä nähneenä on jotenkin aika vaikea myöskään luottaa ihmisiin. uselle kun niiden säätöjen ja sinkkuelämän taakse jättäminen ei tunnu käyvän kovin helposti.

Mutta oli niin tai näin, tämän postauksen ihan oikeana pointtinahan oli se hetkessä täsysillä eläminen ja elämästä nauttiminen. Sinkkuna tai seukkavaana tai minä vaan siitä välistä. Muistuttaa ettei joku asia, varsinkaan kukaan toinen ihminen, muuta sinun omaa elämää, pim, paremmaksi. Mutta muistan myös sen että tämä säätäminen on useasti ollut ihan perseestä, se on itkettänyt niin monet kerrat, mutta just nyt mä tykkään siitä. Eli haluan kyllä silti vielä joskus poikaystävän. Mutten vain tiedä että milloin. Sitten kun ne kaikki säädöt on säädetty? Tai ehkä vaan sitten kun sen aika on. Mutten jää kyllä himaan odottelemaan.

Oikeasti piti tänään postata yksi lohiresepti.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Joinain päivinä yksinäysyys tuntuu pahemmalta kun toisena. Sitä istuu kotona, taikka kävelee ulkona, mutta yksin. Tuntuu ettei kaikki ole hyvin, olo ei ole kokonainen. Jotain puuttuu. Ja se jokin on rakkaus. Rakkaus, turva ja pysyvyys, ne ovat asioita joita kaipaan elämääni enemmän kuin mitään.

Olen ollut nyt kaksi vuotta sinkkuna ja ensimmäisen kerran tänä talvena olen kokenut kateellisuutta muiden onnesta. Huomasin eräänä iltana, että tuntui tosi pahalta lukea muiden ihmisten ihanista parisuhdelomista ja poikaystävien kokkaamista herkuista, samalla kun itse yritti vain saada ajatukset pois siitä, ettei minulla ole ketään. Olen tuntenut myös mustasukkaisuutta. Se on vain primitiivisesti kummunnut jostain syvältä kun parhaat sinkkuystäväni ovat alkaneet seurustelemaan. Kuvioihin on tullut ylimääräisiä ihmisiä jakamaan ennen vain minulle kuuluneen huomion.

Tietysti olen ihan superonnellinen ystävieni puolesta. Ja olen toki myös ihan onnellinen omastanikin elämästä. Mutta ei se poista sitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä suoraan sanoen aina ole yhtä helppoa. Tänään voi olla ihan hyvä fiilis, huomenna saatan olla allapäin koko päivän ja purskahdella itkuun aina kun yksinäisyys tulee mieleen tai radiossa soi rakkauslaulu.

Yksinäisyydessä on pahinta se ettei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Istua sohvalla turvallisessa kainalossa ja ihmetellä yhdessä ääneen elokuvaa. Iloita yhdessä, nauraa yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Olen vain minä. Voin toki jakaa instagramiin kuvan herkullisesta salaatistani, mutta mielummin söisin sen yhdessä jonkun kanssa.

Yksinäisyys tuntuu fyysisiesti kehossa, rintaa puristaa. Välillä on vaikea saada unta tai ruoka ei maistu. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Onneksi on lapset, onneksi on ystävät ja perhe. Mutta se tietynlainen rakkaus ja yhdessäolo puuttuu silti. Pelottaviakin ajatuksia yksinäisyys joskus aiheuttaa. Välillä mietin että jos nyt jotain tapahtuisi, kaatuisin vaikka kotona, kukaan ei kaipaisi tai ihmettelisi. Äiti ehkä päivien päästä.

Asiat mitä kaipaan ovat ihan pieniä ja arkisia. Toki haluaisin rakastua ihan hulluna ja nähdä yhdessä kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Mutta en kaipaa mitään hillittömiä illallisia Pariisissa tai kukkia ja lahjoja. Haluaisin vain että joku sanoo kultapieneksi, silittää poskea, auttaa ruoanlaitossa, herättää aamulla kun nukun pommiin, istuu metrossa vieressä ja esittelee kavereilleen tyttöystävänä. Haluan pestä ällöttäviä hikisiä lätkäkamoja, valita yhdessä irtokarkkeja, luottaa toiseen ja saada puhelun että moi kulta, pääsin nyt töistä, tehdäänkö jotain?

Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä en onneksi kuitenkaan ole yksin. Kuten blogissakin olette varmaan kyllästymiseen saakka kuulleet, minulla on maailman parhaat ystävät. Heille voin jakaa ihan kaiken. Vaikka suurinosa nykyään seukkaakin. Minulla on ihanat, kauniit ja hauskat lapset joiden kanssa voin kuitenkin jakaa suurimman osan arjestani. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää vuosikaudet myös fyysisesti ihan yksin, ilman ketään. Minun yksinäisyyteni onneksi on vain ikävä tunne sisällä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.