Joinain päivinä yksinäysyys tuntuu pahemmalta kun toisena. Sitä istuu kotona, taikka kävelee ulkona, mutta yksin. Tuntuu ettei kaikki ole hyvin, olo ei ole kokonainen. Jotain puuttuu. Ja se jokin on rakkaus. Rakkaus, turva ja pysyvyys, ne ovat asioita joita kaipaan elämääni enemmän kuin mitään.

Olen ollut nyt kaksi vuotta sinkkuna ja ensimmäisen kerran tänä talvena olen kokenut kateellisuutta muiden onnesta. Huomasin eräänä iltana, että tuntui tosi pahalta lukea muiden ihmisten ihanista parisuhdelomista ja poikaystävien kokkaamista herkuista, samalla kun itse yritti vain saada ajatukset pois siitä, ettei minulla ole ketään. Olen tuntenut myös mustasukkaisuutta. Se on vain primitiivisesti kummunnut jostain syvältä kun parhaat sinkkuystäväni ovat alkaneet seurustelemaan. Kuvioihin on tullut ylimääräisiä ihmisiä jakamaan ennen vain minulle kuuluneen huomion.

Tietysti olen ihan superonnellinen ystävieni puolesta. Ja olen toki myös ihan onnellinen omastanikin elämästä. Mutta ei se poista sitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä suoraan sanoen aina ole yhtä helppoa. Tänään voi olla ihan hyvä fiilis, huomenna saatan olla allapäin koko päivän ja purskahdella itkuun aina kun yksinäisyys tulee mieleen tai radiossa soi rakkauslaulu.

Yksinäisyydessä on pahinta se ettei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Istua sohvalla turvallisessa kainalossa ja ihmetellä yhdessä ääneen elokuvaa. Iloita yhdessä, nauraa yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Olen vain minä. Voin toki jakaa instagramiin kuvan herkullisesta salaatistani, mutta mielummin söisin sen yhdessä jonkun kanssa.

Yksinäisyys tuntuu fyysisiesti kehossa, rintaa puristaa. Välillä on vaikea saada unta tai ruoka ei maistu. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Onneksi on lapset, onneksi on ystävät ja perhe. Mutta se tietynlainen rakkaus ja yhdessäolo puuttuu silti. Pelottaviakin ajatuksia yksinäisyys joskus aiheuttaa. Välillä mietin että jos nyt jotain tapahtuisi, kaatuisin vaikka kotona, kukaan ei kaipaisi tai ihmettelisi. Äiti ehkä päivien päästä.

Asiat mitä kaipaan ovat ihan pieniä ja arkisia. Toki haluaisin rakastua ihan hulluna ja nähdä yhdessä kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Mutta en kaipaa mitään hillittömiä illallisia Pariisissa tai kukkia ja lahjoja. Haluaisin vain että joku sanoo kultapieneksi, silittää poskea, auttaa ruoanlaitossa, herättää aamulla kun nukun pommiin, istuu metrossa vieressä ja esittelee kavereilleen tyttöystävänä. Haluan pestä ällöttäviä hikisiä lätkäkamoja, valita yhdessä irtokarkkeja, luottaa toiseen ja saada puhelun että moi kulta, pääsin nyt töistä, tehdäänkö jotain?

Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä en onneksi kuitenkaan ole yksin. Kuten blogissakin olette varmaan kyllästymiseen saakka kuulleet, minulla on maailman parhaat ystävät. Heille voin jakaa ihan kaiken. Vaikka suurinosa nykyään seukkaakin. Minulla on ihanat, kauniit ja hauskat lapset joiden kanssa voin kuitenkin jakaa suurimman osan arjestani. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää vuosikaudet myös fyysisesti ihan yksin, ilman ketään. Minun yksinäisyyteni onneksi on vain ikävä tunne sisällä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.