Ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehtii muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämä on juuri tällaista.

Sitten kaikki muuttui ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä on nyt kolme ja ja joka toinen viikko kuusi.

Kaikki tämä on hyvää ja ihanaa, mutta ihan uudenlaista ja erilaista mihin kukaan meistä oli vuosien aikana tottunut. Ja vaikka noiden vuosien aikana opin rakastamaan yksin oloa – tarvitsemaan sitä, en ole jäänyt haikailemaan entistä elämääni. Paitsi no, vanhaa kotiamme kaipaan säännöllisin väliajoin, mutta materiaa on turha haikalla. Etenkään kun emme voisi siellä muutenkaan asua, sillä nykyisin koko talo on tyjennetty home-ongelmien vuoksi. Siksi muutama kuva tähän siitä.

Jokainen meistä tietää, miten tärkeää on välillä saada jakamatonta huomiota rakkaimmaltamme ja niin mekin olemme yrittäneet edes silloin tällöin suoda sitä lapsillemme. Se ei viime kuukausina ole ollut helppoa, sillä vuorokaudessa ei vain tunnu olevan tarpeeksi aikaa (mihinkään). Lisäksi on myös tosi kivaa viettää aikaa yhdessä ja edelleenkin vahvistaa ”joukkuehenkeämme”.

Nyt kuitenkin sattui sellainen ihan todella jännältä tuntuva juttu, jossa sain ensin monta tuntia omaa aikaa yksin(suurin osa tästä kylläkin kului junalla matkustaessa), sitten yhden yön ihan vain kolmisteen poikien kanssa ja kaiken kukkuraksi vielä kolme päivää kahdestaan nuoremman poikani kanssa. Siis mitä ihmettä!?

Tämä on ollut samalla niin ihanaa, mutta niin outoa. Kolmisteen olo tuntui yhtä luontevalta kun muutamakin vuosi sitten, mutta samaan aikaan se oli kuin joku leikki. En osaa sitä tunnetta oikein sen paremmin kuvailla.

Samoin eilen illalla, valvoessani puoleen yöhön saakka, takaraivossa jyskytti kokoajan hirveä tunne, syylisyys siitä, että teen jotain väärin. Normaalistihan nukkumaan on pakko mennä ajoissa, kun vauva herättää pari kertaa yössä ja herää aamulla aikaisin. Nyt unohdin kokoajan sen, että saisin tulevana yönä nukkua häiriöittä ja niin myöhään kun haluan.

Tunnistan tuon jännän syyllisyyden tunteen myös aiemmilta kerroilta, kun olen vaikka jäänyt muutamaksi päiväksi yksin kotiin muun perheen ollessa poissa. Itsestäni tuntuu, että silloin pitäisi maksimoida kaikki ajankäyttö, olla todella tehokas – nukkua varastoon, mutta samaan aikaan siivota ja hoitaa kaikki muut tekemättä jääneet asiat keittiön kaappien järjestelystä seinän naulanreikien paikkaamiseen ja sen vanhan tuolin kunnostamiseen. Usein sitä tulee kuitenkin tehtyä jotain ihan muuta, kuten valvottua yömyöhään jotain sarjaa jumittaen. Kun kerrankin voi. Ja siitä seuraa syyllisyys.

Yksinolo ei enää tarkoitakaan minulle aikaa itseni itseni kanssa, vaan juurikin sen asialistan hoitamista, mitä on vaikea suorittaa lasten pyöriessä lahkeissa. Se on ihan typerää, sillä se olen vain minä itse joka olen luonut itselleni sellaiset paineet. Kun mieheni kehoittaa minun nauttivan yksinolostani tai ajasta poikieni kanssa, hän tosiaan tarkoittaa sitä, eikä todellaan odota vaatekaapin olevan järjestyksessä hänen palattuaan takaisin kotiin. Se on vain minun päässäni.

Mutta kuten sanottu, koko asia on vain päässäni. En valvonut viime yönä koska siivosin vihdoin keittiön lattiasta kattoon (joka on ollut asialisatallani jo ihan liian kauan), vaan koska googlailin kaikkea tärkeää, mitä en ikinä muuten ehdi. Paineet oli myös alkaa touhuta kaikkea heti aamusta lapsen kanssa – vedetään nyt ihan täysillä tämä kahden keskinen aika. Ajatuksena oli astua ensimmäisten joukossa sisään Linnanmäen porteista heti sen avattua, käyttää koko päivä tehokkaasti. Mutta lapsi päätti toisin ja halusikin syödä maapahkinävoita ja mennä sitten vielä aamupäikkäreille.

Yritän ottaa hänestä mallia ja puhallella kaikki syyllisyydentunnot sekä ”mun pitää” -ajatukset pois päästäni. Olla vaan.

Tällä viikolla Myyllä oli viisikuukautisneuvola. Vaikka neuvolakäynneillä ei yleensä tapahdu mitään kummempaa, on siellä kiva käydä molempien vanhempien voimin aina kun vain mahdollista. Tällä kertaa tuli kuitenkin rokotuksia ja meillä oli myös asiaa allergioista, joten kiva että päästiin molemmat yhdessä käynnille.

Olenkin muutenkin huomannut, että vauvan synnyttyä minulle on entistä tärkeämpää tehdä asioita yhdessä. Niiden ei tarvitse tällä hetkellä olla mitään sen neuvolassa tai kaupassa käyntiä ihmeellisempiä juttuja, tärkeämpää on se, että teemme yhdessä. Tiiminä. Se oikeasti tekee todella hyvää parisuhteelle, vaikka saattaakin kuulostaa vähäpätöiseltä jutulta.

Neuvolan jälkeen meillä on ollut tapana käydä hoitamassa myös muita asioita. Meidän vakkari on yleensä apteekki, posti, kauppa ja usein napataan myös jotain ruokaa, yleensä nepalilaista, mukaan. Kuten tälläkin kertaa.

Facebook muistutteli muutama päivä sitten, että olemme olleet mieheni kanssa siellä kavereita nyt tasan vuoden. Noin vuosi sitten tapasimme pikaisesti siis ekaa kertaa, mutta juttumme ei ihan vielä sielloin lähtenyt käyntiin, vaan vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Voisi siis oikeastaan sanoa, että ALLE vuodessa ehtii aika paljon.

Nyt olemme nimittäin naimisissa, sisustamme yhteistä kotia ja loppukesästä meille syntyy lapsi. Mitäs sitä aikailemaan kun tietää mitä tahtoo ja etenkin sen, että kenen kanssa.

Välillä tuntuu ihan järjettömältä olla tässä pisteessä. Ihan hullun rakastuneena ja onnellisena. Vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan mitään tällaista. Kumpikaan meistä ei olisi. Molemmat olimme olleet useamman vuoden sinkkuina ja päässet jo siihen pisteeseen, että yksin oli hyvä olla. Hyvin onnellisia niinkin, mutta onhan tämä ihan eri maailma verrattuna siihen.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, kimalteleva sormus nimettömässä, maha pystyssä, molempien astiat sulassa kaaoksessa keskenään keittiön kaapeissa ja keskellä olohuoneen lattiaa seisovat eilen ostetut vaunut. Joka toinen viikko vietämme suuruusperheen elämää ja joka toinen viikko olemme kahdestaan. Vielä hetken.

On käsittämättömän ihanaa herätä joka aamu rakkaimpansa vierestä, kun lähes viisi vuotta heräsin yksin. No toki lapset olivat usein kömpineet väliin, mutta heiltä saatava huomio ja läheisyys on toki erilaista. Mutta ehhkä myös siksi minulla oli niin hyvä yksin, ilman puolisoa. Sillä minulla oli kuitenkin rakkautta jaettavana yllinkyllin lapsilleni. Nyt rakkautta on vaan kaksin verroin enemmän.

Olen iloinen että uskalsin hypätä tähän kaikkeen, tuntea täysillä ja antaa vain sen viedä. Tuskin olisin voinut muutakaan. Olisi hirveä vanhana katua sitä, ettei uskaltanut elää täysillä ja katsoa mihin se kaikki vie. Olemme kokeneet yhdessä jo vaikka minkälaista. On ollut iloja, suruja ja meidän omat vaikeutemme. Kaikki se kuitenkin hitsaa meitä yhä enemmän kiinni toisiimme.

En kyllä ikimaailmassa olisi kuvitellut päätyväni tähän tilanteeseen vuoden päästä. Ihan naurattaakin pelkkä ajatus. Siellä tanssilattian reunalla kun juttelin tämän tyypin kanssa, jonka yhteinen kaverimme oli minulle hetkeä aiemmin esitellyt, ei olisi juolahtunut millään mieleeni, että juhlisin naimisiinmenoamme samassa paikassa vielä samana kesänä, vaikka mukavalta hän vaikuttikin.

Mutta eihän sitä totisesti voi ikinä tietää että mihin elämä vie, silti aika hullua että se vei vuodessa tähän. Ihanan hullua.

Jokainen ihminen, suhde ja rakkaustarina on erilainen. Joskus voi olla vaikea ymmärtää toisten päätöksiä jos ei ole ollut samassa tilanteessa. Ja aika harva on ollut juuri me, juuri nyt. Kukaan ei ole kokenut tätä ihan samaa mitä me kaksi olemme kokeneet toistemme kanssa.

Kun me tapasimme tuntui kuinka kaksi toistaan erotettua maailmaa olisivat vihdoin kohdanneet uudestaan. Emme koskaan tapailleet, säätäneet tai käyneet treffeillä. Me vain olimme yhdessä heti ja kokoajan. Rakastuimme heti. Kaikki mitä olimme ikinä ajatelleet tai toivoneet tapahtuvan kääntyi päälaelleen, sillä kumpikaan ei ikinä olisi voinut kuvitella mitään tällaista tapahtuvan. Mitään näin vahvaa ja syvää ja koskettavaa.

Se mitä yhdessä koemme ja tunnemme tuntuu hyvin pyhältä ja henkilökohtaiselta. Tuntuu usein että sitä pitää vaalia, sillä tämä on vain meidän kahden oma juttu. Samaan aikaan haluamme kuuluttaa koko maailmalle miten onnellisia olemme. Olemme suunnitelleet kotimme ikkunoihin kylttejä jotka julistavat ohikulkijoille TÄÄLLÄ ASUU RAKKAUS.

Välillä rakkaus on niin voimakasta että se vetää vakavaksi. Sen lisäksi että tämä on maailman hienoin, ihanin ja hauskin juttu, olemme todella tosissamme. Niin tosissamme, että halusimme naimisiin. Joten me menimme. Eilen, 26.7.2017, sanoimme toisillemme tahdon.

Ihan sellaista tässä mietin, että miten kaikki vastarakastuneet saavat tehtyä esimerkiksi työnsä ja koulujuttunsa, katsottua sarjansa, vastattua ystäviensä viesteihin, siivottua kotinsa tai muistettua ylipäätään yhtään mitään. Olisin varmasti myös jo menehtynyt nälkään, ellei tuo tekisi maailman parasta ruokaa.

Meidän molempien lapset ovat mökillä, joten mikäs tässä vain haahuillessa, silmiin tuijotellessa, rantsussa makoillessa tai yhteistä tulevaisuutta sadepäivänä suunnitellessa. Ollaan just se maailman ällöttävin rakastunut pariskunta joka ei nää tai kuule mitään muuta. Eikä haittaa yhtään.