Tasan yhdeksän vuotta sitten sää taisi olla aika samanlainen kuin tänään. Muutamaa päivää aiemmin olin huomannut miettineeni, että pitäisikö perustaa blogi. En tiennyt blogeista oikeastaan yhtään mitään, joskus googlaamalla olin johonkin ruotsalaiseen muotiblogiin päätynyt, mutta muuten blogimaailma oli minulle vielä tuntematon.

Facebookissa olin kuitenkin tuohon aikaan aika aktiivinen. Olin siellä ryhmässä jossa oli muita syyskuussa 2009 syntyneiden lapsien äitejä ja lähes päivittäin tuli sinne jotain kirjoiteltua. Välillä tuntui, että asiaa äitiydestä ja ihan vaan siitä omasta kuplasta ja eämästä oli enemmän kun mitä omaan facebookstatukseen mahtui – ja siitä se ajatus sitten varmaankin lähti.

6.1.2011 Kaapo oli päiväunilla ja minä istuin olohuoneessamme olleen työpöydän ääreen ja tein tunnuksen bloggeriin. Blogin nimi piti päättää heti, sillä se tuli myös blogin osoitteeksi. Sitä en ollutkaan vielä yhtään miettinyt, mutta eteenpäin ei päässyt ennen nimeä, joten se piti päättää nopeasti. Tiesin, että blogissa kertoisin ainakin itsestäni ja perhe-elämästämme. Mietin, että millaista se oli nyt. Olin pian puolitoistavuotiaan pojan äiti, asuimme kaupungissa lähellä keskustaa, tapasimme paljon kavereita, teimme joka päivä jotain oli se sitten sitä, että kävimme leikkipuistossa, kahvilassa tai vauvakinossa. Elämä oli tavallista, mutta juuri meidän näköistä, unohtamatta sitä, että olin yksilö, en pelkkä äiti. Mietin, että juuri niistä meidän elämää ilostuttavista asioista ja tekemisistä halusin kertoa. MAMI GO GO (mamma menossa) – se oli varmaan ensimmäinen nimi joka tuli mieleen, joten sillä mentiin.

Kotimaisia blogeja oli jo tuohon aikaan, mutta iso osa niistä käsitteli muotia. Vanhemuudesta kertovia blogejakin toki jo oli, mutta ei vielä kovinkaan montaa. Niiden suosio kuitenkin kasvoi sitäkin suuremmaksi juuri samoihin aikoihin. Olen joskus aiemminkin kutsunut sitä aikaa äitiysblogi-buumiksi ja se oli varmaankin yksi syy, miksi blogistani tuli nopeasti suosittu. Toiseksi syyksi haluan ajatella sen, että oma blogini erottautui tuolloin joukosta. Oli oikeastaan tosi helppoa alkaa tekemään omanlaistaan juttua, kun ei ollut mitään vertailupintaa muihin blogeihin. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä, tein vaan.

Tässä vuosien aikana olen moneen otteeseen kiitellyt (ja toki joskus kironnutkin) tuota yhdeksän vuoden takaista päähänpistoani. Ajattelen, että blogin perustaminen ja sen pikkuhiljainen muuttuminen ammatikseni antoi minulle mahdollisuuden vielä miettiä, että mitä haluan oikeasti isona tehdä. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja itseni ilmaisemista sillä tavalla, mutta sitä on myös varjostanut dysgrafia eli tietyntyyppinen kirjoitushäiriö, jonka vuoksi vaikkapa kouluaikaan esseitäni kehuttiin kovasti, mutta numerot laskivat kirjoitusvirheiden vuoksi. Olisin peruskoulun jälkeen mielelläni jatkanut vielä enemmän opiskelua kirjoittamisen ja muiden taiteiden parissa, mutta opomme sanoi alentuvasti minulle ysiluokalla, etten tule pärjäämään lukiossa ja minun olisi parasta suunnata opiskelemaan suoraan jotain käytännöllistä ammattia. Niin tein ja vapaa kirjoittaminen jäi melkein kokonaan. 

Blogin lähes päivittäinen kirjoittaminen on ollut todella hyvää treeniä dysgrafiaan, vaikka virheistä tuskin pääsee ikinä kokonaan eroon. Parasta on kuitenkin ollut ymmärtää, että minä olen juuri hyvä – myös virheineeni. Olen hyvä siinä mitä teen, omalla tavallani. En ehkä ole paras kirjoittaja, mutta olen paras omassa elämässäni. Bloggaamisen myötä olen todella löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta myös paljon muuta. Lisäksi olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja on ollut ihana huomata, miten siinäkin voi itse treenamalla kehittyä. Olen itse oppinut ja ylpeä siitä. Tein itse itselleni ammatin, jolla elättää perheeni.

Välillä hyvinkin päiväkirjamaiseen tyyliin kirjoittaminen ja asioiden ynnääminen raskalaisin viivoihin on auttanut myös jäsentämään omaa elämää, omia ajatuksia. Jotenkin minusta tuntuu myös hyvältä, että iso osa elämääni näiltä vuosilta on tallennettu myös muualle kun vain omaan päähäni. Mikä hienointa, nämä välillä ihan tavallisita tuntuvat kirjoitukseni ovat antaneet monille lukijoille myös paljon vertaistukea, voimaa, rohkeutta, uusia näkökulmia – ja joskus ihan vain viihdettä.

Kotona työskentely on mahdollistanut sen, ettei lasteni ole tarvinnut olla niin paljon hoidossa, mitä he muuten varmasti olisivat joutuneet olemaan. Olemme voineet reissata vapaasti, sillä blogia voi päivittää mistä vaan, mihin aikaan tahansa. Toki se on ollut ajoittain myös raskasta, kun työlle ei ole selkeitä raameja. Olen vasta viime vuosina alkanut kutsumaan bloggaamista työksi ja edelleen se särähtää korvaani. Ei siksi, etteikö se kunnon työtä olisi, mutta kun se on niin paljon enemmän. Se on elämäntapa, josta monen mutkan kautta aloin saamaan palkkaa. En tee tätä rahan vuoksi, vaan siksi etten pysty olla tekemättä tätä.

Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon, kuten edellisestä vuosikymmenkatsauksestakin voi todeta. On siis vaikea erotella mikä on ollut blogin ansiota ja mikä muuten vain normaalia ihmisenä ja yksilönä kasvamista. Jokatapauksessa viimeiset yhdeksän vuotta ovat antaneet paljon ja iso osa on ollut blogin ansiota. Olen voinut olla rohkeasti minä, olen saanut paljon itseluottamusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä. Olen saanut paljon ja olen antanut paljon. Ehkä juuri siksi.

Olen uskaltanut, ollut auki ja haavoittuvainen ja siksi matka onkin ollut niin hieno ja antoisa. Nyt 33 vuotiaana tulevaisuuden suunnitelmat ovat edelleen auki. Mutta tiedän nyt paremmin mitä haluan. Minulla on haaveita ja unelmia, jotka uskon mahdolliseksi. Joita kohti kuljen, tiedostaen, että kaikki voi muuttua – ja muuttukin, tulee paljon sellaista mitä ei voi aavistaa. On ollut hienoa saada jakaa osa tästä taipaleestani teidän kanssanne jo yhdeksän vuoden ajan (miten hullua!). Kiitos teille kaikille vuosien mittaan juttujani lukeneet, tykänneet ja kommentoineet. Olette tämän blogin henki. Jännittävää nähdä mitä vuosi kohti kymmenvuotiasta blogia tuo tullessaan!

Tein viime vuonna koosteen yhdeksästä eniten tykätystä ig kuvasta sekä tarinoista niiden takaa. Oli hauska avata jälkikäteen vielä vähän syvemmin kuvia. Tänä vuonna halusin tehdä saman, mutta tuli mieleen myös valita sen lisäksi vielä omat suosikkini viime vuodelta.

Teidän best 9

1 Pumpulihääpäivä / meidän toinen hääpäivämme koitti heinäkuun lopun superhelteiden aikaan. Olimme silloin kyläilemssä isäni ja hänen vaimonsa uudessa kodissa. Pelattiin pihapelejä, lilluttiin paljussa, korkattiin skumppa ja syötiin porukalla kanttarellikastiketta. Tämä itse kuva on kuutenkin otettu juuri vihkimisen jälkeen muutamaa vuotta aiemmin. Etsittiin jotain hyvää kuvauslokaatiota ja päädyttiin EMMAn lastauslaiturille, koska siinä oli kiva betoniseinä.

2 Fuck it / mieheni kaveri vietti isoja synttäribileitä ja meille tuli riittaa ennen juhlia. Saimme sovittua, mutta minun ei tehnyt enää mieli lähteä mukaan juhliin. Oltuani hetken kotona päätin kuitenkin, että yhdessä juhliminen on parempi kun kotiin yksin jääminen. Piti äkkiä keksiä jotain päällepantavaa, tätä selästä lähes kokonaan auki olevaa bodyä en ollut aiemmin viitsinyt käyttää selkämakkaroiden takia. Nyt kuitenkin päätin että fuck it, puin sen ja pidin hauskaa.

3 on wendsdays we wear pink / tämä kuva jäi melkein julkaisematta, koska hiukseni näyttivät siinä mielestäni kuivilta. Hahah. Niin ne varmasti sitä olivatkin, mutta tuskin kenelläkään muulla huomio kiinnittyy tässä kuvassa siihen.

4 how u doing? / tämäkin kuva jäi itseasiassa melkein julkaisematta, koska se ei sopinut ig feediini. Feedini yhteneväisyys ja kuvieni yhteen sopiminen onkin ollut yksi naurettavimista ja turhimmista asioista joista olen murehtinut vuonna 2019. Lopuvuodesta tossani päättin, että tämä ei ole asia johon jatkossa urhaan yhtään ylimääristä energiaa, vaan julkaisen kuvan jos siltä tuntuu, sen kummempaa suunnittelematta. Tässä kuvassa odotamme ratikkaa ja aurinko paistaa.

5 1v juhlat / kuka löytää minut kyykystä pöydän takaa? Myyn täyttäessä vuoden pidettiin ihanat synttäribileet meidän pihalla. Anopin avustuksella leivoin allergiselle sopivan kakun ja tässä poseerataan sen edessä juuri juhlien alussa. Samalla kun otimme kuvia, Elvis sattui pyörimään kusimuurahaisten maanalaiseen pesään(?) ja joutui agressiivisen hyökkäyksen uhriksi. Seuraavassa hetkessä olinkin jo pöydän alta juoksemassa polttavia muurahaisia kuhisevan pojan kanssa kotiin suihkuun.

6 ensiaskeleet / tämä kuva on otettu muutamaa päivää ennen kun Myy otti ensimmäiset askeleensa ja seisoi jo hienosti ilman tukea. Olimme tulossa kaupungilta kotiin kun näin tämän keltaisen seinän, nostin Myyn rattaista ja laitoin seisomaan seinän eteen. Juuri silloin alkoi satamaan, lähes yhtäkkiä ihan kaatamalla – aluperäisessä kuvassa pisarat jo näkyvät maassa. Kotiinpäästyämme olimme aivan läpimärkiä.

7 onnea rakas / tällä kuvalla toivotin hyvää syntymäpäivää Tapaninpäivänä 40 vuotta täyttäneelle miehelleni. Melkein tuli huono-omatunto, kun instassa meidän kehuttiin näyttävän hyvältä. Tämä kuva on nimittäin oikeasti kahden vuoden takaa, itsenäisyyspäivänjuhlista, juuri ennen kun sain tietää olevani raskaana. Ehkä me kuitenkin myös vauvavuoden jälkeen voisimme näyttää edelleen yhtä hyviltä.

8 felt cute didn’t delete it later / tässä olen itseasiassa lähdössä juuri Myyn allergia-atsitukseen, tosin vielä ennen housujen pukemista (samat housut jotka muuten myöhemmin hävisivät kuukausiksi anoppilaan). Osku lähti Myyn kanssa lääkäriin edeltä kävellen, joten minulle jäi hetki omaa-aikaa kotona ja olihan se kuvan paikka.

9 one / vauvavuosi oli yhtäkkiä ohi ja babystä tuli taapero. Tässä Myy synytymäpäivänään. Päädyin ottamaan hänestä meidän makkarissa ”viralliset” syntymäpäiväkuvat parin ilmapallon kanssa. Kaulassa hänellä on minun vanha medaljonkini, jonka annoin hänelle ristiäislahjaksi.

Minun best 9 (ei järjestyksessä)

1 my best three / tämä kuva on kesältä perheen teinin rippijuhlien jälkeen. Tämä kuva minulla on myös puhelimeni taustakuvana. Muistan kuvanottohetkeltä juuri sen hassun tunnelman, mikä meillä parhaimmillaan lasten kanssa on. Minun hassu pieni jengini.

2 eka yökylä / viime vuosi pyöri paljolti nukkumisen ympärillä – ja sen miten vaikeaa tai vähän sitä usein oli. Keväällä Myy oli ensimmäistä kertaa yökylässä ja me nautimme. Nukuimme, söimme pizzaa ja katselimme kauan sitten tauolle jääneen sarjan loppuun. Aika pian tämän kuvan ootamisen jälkeen Myy onnistui kiipeämään pois tuosta sängystään ja jouduimme vaihtamaan sen isompaan.

3 jo joutui armas aika / kesäloma alkoi ja me menimme poikien kanssa perinteisille lomapullille lähikahvilaamme. Hain heille myös kukkakaupasta pionit. Kahvilassa sitten tutkittiin todistuksia ja tunnelma oli tietysti oikein iloinen.

4 karhunpoika sairastaa / vauvan ensimmäinen korvatulehdus ja siihen liittyvä kuume eivät ole kivoja juttuja, mutta tämä hetki on jäänyt mieleeni ihanana. Isä ja tytär päikkäreillä. Myyn hengitys oli raskas ja hän halusi olla lähellä. Koko päikkäreiden ajan hän piti kiinni isänsä poskesta.

5 kevät ja uudet kengät / ah sitä tunnetta kun kadut ovat talven jäljiltä vihdoin puhtaat ja jalkaan raaskii vetää uudet freshit sneakerit. Tosin pari päivää tämän jälkeen ajoin rattailla koirankakakkaan ja toki sitä meni samassa kenkäänkin. Kengät olin ostanut edellistalven alennusmyyneistä ja niistä tulikin viime vuoden käyteyimmät kengät.

6 once in berlin / 2018 lopulla sain hullun idean, lähtisin pitkäksi viikonlopuksi Berliiniin parin kaverin kanssa. Sinä hetkenä ajatus tuntui hyvältä, mutta myöhemmin tajusin, ettenhän minä nyt voisi lähteä kun kotona odottaa vasta reilu puolivuotias vauva. Mies ja kaverit kuitenkin kannustivat lähtemään ja niin sitä mentiin. Juuri ennen matkaa leikkasin polkkatukan ja tässä sitä ollaan airbnbmme kylppärissä, jossa oli muuten koko asuntomme ainoa peili (ei kovin kätevää kun reissussa on kolme naista).

7 kesäloma espanjassa / tätä reissua oltiin odotettu kovasti. Samoihin aikoihin kun ostimme lennot kesäreissumme isäni ja vaimonsa talolle, he ilmoittivatkin pistävänsä talon myyntiin ja muuttavan itse takaisin Suomeen. Se ei kuitenkaan vaikuttanut meidän reissuumme muuten, kun että tämä tuli olemaan viimeinen kertamme tuolla. Koska talo oli kokonaan tyhjillään, mahtui mukaamme myös mieheni veli perheineen. Meillä oli hauska reissu, ainakin näin jälkeenpäin muisteltuna – sillä 14, 11, 9, 8, 7 ja 10kk ikäisten lasten kanssa ei se ehkä ollut ihan sellaista lomailua mistä olin etukäteen haaveillut. Oli kuitenkin ihanaa viettää yhdessä aikaa ja tutustua taas paremmin.

8 roadtrip / kesän lopulla lähdimme kolmisteen pienelle roadtripille. Siis sellaiselle mikä oltiin mitoitettu vähän alle yksivuotiaalle sopivaksi. Koska emme muuten autoile paljoa, myös matkan piti olla sellainen jonka taittaa parhaillaan päikkärieden aikaan. Päädyimme ajamaan vanhaa Turuntietä pitkin Saloon ja siellä Mathidedalin ruukkikylään. Reittivalina osui nappiin, maisemat olivat niin kauniita. Ensimmäinen yö vietettiin vanhassa bed and breakfast paikassa – mikä elämys! Tokana yönä mentiin Tejon kansallispuistoon jossa nukuttiin yö ilmassa olevassa, puiden väliin kiinnitetyssä teltassa! Se oli niiiiiiiiin ihanaa! Kolmantena yönä oli tarkoitus tulla takaisin kotiin, mutta kurvasimmekin vielä appiukkolaan mökille. Sitten oli pakko lähteä takaisin kotiin, koska vauvan erikoiskorvike loppui.

9 synttärimatka / syyskuu oli erityinen, silloin esikoiseni oli kiertänyt auringon kymmenen kertaa. Hänestä on viime vuosina kuoritunut teen juoja ja hän osaa arvostaa hyvää teetä. Myös Harry Potter on ollut kovassa huudossa, joten päätin yllättää hänet synttärimatkalla Lontooseen. Matka jo itsessään oli tottakai ihana! Mutta parasta oli sekkailla ja viettää laatuaikaa ihan kahdestaan.

Tänään, eilisiä perunasalaatin ja nakin jämiä lounaaksi syödessäni mietin, liittyykö monella vuoden ensimmäiseen päivään yhtä vahvoja perinteitä kun vaikkapa joulun ja vuoden vaihteen juhlintaan? Onko meillä ollut tapana toimia vuoden ensimmäisenä jollain tietyllä tapaa? Ei tullut mieleen.

Kovin hyvin en edes muistanut, mitä edellisvuosina olemme tehneet. Myös viime vuonna uudenvuodenpäivä meni pääosin kotona, edellisillan kaveriperheen kanssa juhlinnasta jääneitä syömisiä tuhoten. Muutama vuoden eka on tullut vietettyä myös ulkomailla hiekkarannalla. Toiset taas lasten kanssa kävelyllä ja leikkipuistossa. Aikana ennen lapsia olin aika usein töissä tai muuten vain juhlimme hissukseen kotosalla, joten myös se seuraava päivä meni leppoisasti.

En kaipaakaan uudenvuoden päivälle mitään kummempaa ohjelmaa tai perinteitä, johan tässä on koko joulun pyhät tullut niitä noudatettua, mutta toisaalta voi ajatella, että viettämällä vuoden ensimmäisen päivän jollain tapaa merkittävästi, antaa se heti koko tulevalle vuodelle tietynlaisen suunnan. Toisaalta, jokainen päivä voi olla uusi alku, joten stressiä asian suhteen ei ainakaan kannata ottaa.

Se selvä ero vuoden ensimmäisellä vuoden viimeiseen kuiten on, että vielä eilen suunnittelin toteuttavani (ajan puutteessa vielä julkaisematta jääneitä) postauksia ainakin viime vuoden suosituimmista postauksista sekä lempparituotteistani vuoden mittaan, niin tänään minusta kuitenkin tuntuu paljon tärkeämmältä keskittyä enemmän tulevaan. Yhtäkkiä kevät jo siintää selvänä silmissäni.

Vuoden ekana taapero herätti aivan liian aikaisin, aamupalaksi syötiin kaurapuuroa kuten jokaikinen aamu, ulkoitiin kauniissa säässä lähileikkipuistossamme lasten kanssa ja sitten sattuikin jotain kummaa. Jäin yksin muutamaksi yöksi kotiin. Jos jotain tulevalta vuodelta toivon, on se parempaa hyvinvointia kehollisesti ja mielellisesti. Mieheni ehdotuksesta jäinkin siis kotiin valmistetemaan töitäni sekä ottamaan vähän omaa aikaa. Ensitöikseni sujahdin peiton alle kirjan kanssa ja luin kunnes silmät painuivat pakolla kiinni. Muutaman tunnin päunien jälkeen olo oli hyvin tokkurainen, mutta samalla onnellinen, sillä tiesin sen olevan juuri sitä mitä kehoni ja mieleni tarvitsi. Oikein täydellinen alku ja vuoden ensimmäinen siis.

Tänä syksynä tuli täyteen kymmenen vuotta äitinä. Aika on tuntunut kuluneen kuin siivillä, vaikka kyseessä on lähes yksi kolmasosa koko elämästäni. Minulla on ollut blogini alkuajoista tapana tehdä postaus jossa summaan kuluneen vuoden, mutta nyt ennen sitä, halusin koota yhteen postaukseen koko viime vuosikymmenen – aloittaen kuitenkin jo vuodesta 2009, sillä tuo vuosi oli merkittävä ja siitä alkoi ihan uudenlainen aika elämässäni – koko vuosikymmenen punainen lanka, eli äitiys ja eräänlainen oman itseni löytäminen.

Vaikka hetkessä eläminen on tärkeintä, ei taaksepäin ole mielestäni yhtään väärin myöskään katsella, siitä voi oppia ja oivaltaa paljon josta on hyötyä myös tulevaisuudessa. Ja ennenkaikkea muistaa, että vau, miten upeita juttuja sitä onkaan omalle kohdalle vuosien mittaan sattunut.

2009

Tammikuussa raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Asuimme poikaystäväni yksiössä Sörnäisten kurvissa ja aluksi suunnitelmamme oli jäädä asumaan siihen. Ihan hyvin parven alle olisi voinut tehdä vauvalle oman sopen. Vuoden edetessä muutto suurempaan asuntoon, vähän rauhallisimmille seuduille alkoi kuitenkin kiinnostamaan. Onneksi. Tarjous meni läpi ihan uuteen kolmioon Alppilasta, jonne sitten muutimme kesällä.

Raskauden myötä halusin vaihtaa myös työpaikkaa, sillä koin ettei työpaikkani silloin eritysluokan avustajana ja satunnaisena opettajan sijaisena usin hyvin fyysisten erityislasten parissa ollut turvallista siinä tilassa. Uusi paikka löytyi ihan toiselta alalta, minusta tuli opintoasiainsihteeri kulttuurialaan painottuvaan ammattikorkeakouluun. Koko raskausajan kärsin voimakkaasta raskauspahoinvoinnista, hyperemeesistä ja muistan oksennelleeni salaa työhuoneeni paperiroskikseen.

Syyskuussa minä täytin 23 vuotta ja esikoispoikamme syntyi suunitellulla sektiolla muutaman päivän sen jälkeen. Äidiksi tuleminen oli ihmeellistä ja ihanaa, vähän rankkaakin, mutta kaikki tuntui hyvin luonnolliselta ja minusta kuoriutui kunnon touhukas mamma. Aloimme heti harrastamaan vauva-hierontaa ja sain sitä kautta ensimmäiset äiti-kaverit, joiden kanssa nähtiin usein. Kaikki sukulaisemme olivat aivan ihastuksissaan vauvasta ja pikku Kaapo ilostutti kovasti meidän kaikken elämää.

2010

Heti alkuvuodesta reissattiin Kaapo-vauvan kanssa Teneriffalle lomalle. Onneksi rota-virus iski itselleni vasta kotimatkalla.. Muuten matkalla oli ihanaa ja leppoisaa. Kaapo oli rauhallinan vauva.

Muuten päivät menivät aikalailla kotona tai kävelyllä vauvan kanssa. Talvi oli ennätysluminen ja kaikkia helsinkiläisiä pyydettiin lumitöihin kaduille. Aloitettiin vauva-uinti ja kävin elämäni ensimmäistä kertaa Lapsimessuilla.

Nautittiin elämästä kovaa vauhtia kasvavan pikkuisen kanssa, kesällä oltiin paljon puistoissa, mökkeiltiin, pyörittiin kaupungilla. Leikkasin myös lyhyet hiukset. Aloin käymään Kaapon kanssa muskarissa, kerhossa sekä jumpassa ja sain sitä kautta tosi paljon uusia äiti-kavereita ihan naapurista. Meillä oli tapana nähdä Alppilan-äitien kanssa (A-äidit) aina kerran kuukaudessa myös ilman lapsia viilinasin äärellä. Loppuvuodesta aloin haaveilemaan toisesta lapsesta. Hurahdin Bugaboohon ja Mini Rodiniin.

2011

Vuoden ensimmäisinä pävinä perustin tämän blogin. Ajatuksena oli kirjoitella vauvahaaveista, mutta kun ne nopeasti toteutuivatkin, en aluksi halunnutkaan kertoa täällä olevani raskaana. Kaapon kanssa tehtiin ehdelleen paljon kaikenlaista mitä nyt puolitoistavuotiaan kanssa tehdään, ulkoiltiin, käytiin edelleen kerhoissa ja muskarissa, nähtiin paljon kavereita.

Kävimme myös muutaman yön Tallinnassa kylpylässä, jäin koukkuun Millenium-sarjaan sekä Top Chefiin sekä kävin ensimmäistä kertaa aikuisiällä katsomassa Oopperaa sekä otin tatuoinnin (rusetin ranteeseen, juuri ennen raskaaksi tuloa). Raskauden myötä minulle iski tälläkin kertaa hyperemeesi ja jouduin taas tiputukseen. Myös Kaapon korvatulehduskierre alkoi. Katsottiin paljon muumeja sohvalla maaten.

Kesää kohden alkoi onneksi helpottamaan, tein muutamia työvuoroja tuttavani kahvilalla sekä möin kirppiksellä tekemiäni hamahelmi-koruja. Raskausaika meni todella nopeasti, taaperon kanssa päivät nyt muutenkin olivat kokoajan täynnä tekemistä. Kaapo oli ihanan iloinen ja menevä tyyppi. Paljon tehtiin myös perheenä, käytiin tapahtumissa, ulkoilemassa, nähtiin kavereita ja sukulaisia usein. Metsästin uusia Bugaboon tulparattaita jotka tulivat markkinoille, mutta joilla ei ollut vielä myyntilupaa Suomeen. Olin niin onnellinen kun ne lopulta onnistuin kikkailemaan meille.

Emme tälläkään kertaa halunneet tietää tulevan vauvan sukupuolta etukäteen, lokakuussa meille syntyi toinen poika. Kaikki meni ihanasti, synnytys oli pitkä mutta loppujen lopuksi hieno kokemus, imetys onnistui tällä kertaa ja olin niin fiiliksissä imetyksestä ja siitä, että pystyin tekemään sitä missä vaan.  Arki kahden pienen kanssa oli toki ajoittain haastavaa, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin. Kaaposta kuoriutui heti auttavainen ja huolehtiva isoveli.

Marraskussa käytiin Tukholman risteilyllä, jouluussa vauva sai nimekseen Elvis. Vuosi vaihtui niin että nukahdin sohvalle jo ennen h-hetkeä. Elämä painoittui vahvasti pikkulapsiarkeen.

2012

Ensimmäinen kokonainen vuosi kahden lapsen äitinä. Alkuvuodesta liityin harrastajateatteriin ja se oli ihanaa, nautin siitä suunnattomasti. Aloimme heti harjoittelemaan näytelmää jossa minulla oli useampi pikkurooli, esityksetkin alkoivat aika nopeasti. Kevällä rupisemme harjoittelemaan uutta näytelmää, jossa olin tällä kertaa pääosassa.

Alkuvuodesta perheemme rakas Portugalinvesikoira Odie kuoli 14 vuoden iässä. Vasta syksyllä sirottilimme koiramme tuhkat nuoruudenkotini pihan kukkaniitylle.

Ostin järjestelmäkameran ja aloin itsenäisesti opettelemaan sen käyttöä. Sain blogini kautta jo jonkin verran tuloja pelkkien tuotepalkkioiden lisäksi, lisäksi loppuvuodesta siirryin kirjoittamaan blogiportaaliin josta sain myös pientä kuukausipalkkaa. Minusta tuli siis ammattilaisbloggaaja. Sain blogin kautta myös uusia ystäviä jotka ovat edelleen tärkeitä ja läheisiä.

Isäni sairaastui yllättäen vakavasti. Se oli itselleni tosi kova paikka. Edelleen kun kuljen sairaalan ohi, mieleeni tulvii muistot miten ajoin sydän syrjälläni pyörällä teho-osastolle. Kaikki päättyi hyvin ja hän toipui ja pääsi muuttamaan vaimonsa kanssa Espanjaan, kuten he olivat jo aiemmin suunnitelleet tekevänsä.

Lapset sairastelivat paljon ja antibiotteja kului. Onneksi syksyllä Kaapon korvat putkitettiin johon sairastelukierre  vihdoin loppui. Kaapo täytti kolme ja aloitti kerhon. Käytiin edelleen myös muskarissa ja leikkitreffit muiden äiti-kavereiden kanssa olivat (kahvin lisäksi) henkireikäni.

Vietimme vähän erilaisien joulun Flamingon kylpylässä, jännitimme loppuun saakka onnistuuko suunnitelmat, sillä vatsatauti iski meihin kaikkiin vuorotellen juuri ennen sitä. Lasten kasvaessa ymmärsin, että suhteeni lasten isään oli muuttunut hyvin kaverilliseksi, enkä enää oikein nähnyt keinoa muuttaa siitä. Asia oli tottakai vaikea ja jätimme sen toistaiseksi vain odottamaan.

2013

Erosimme, se oli vaikea mutta oikelta tuntuva päätös. Etsin jonkin aikaa uutta kotia ja lopulta huhtikuussa kuussa pääsin muuttamaan. Alppilaan, ihan vanhan kotimme viereen. Ensimmäinen yö uudessa kodissa (ilman sänkyä) oli kamala, eikä aluksi koti ei tuntunut kodilta ja kaikki uudet äänet pelottivat. Nopeasti siitä tulikin kuitenkin rakas ja tärkeä paikka. Pian muuton jälkeen lähdin yksin 1,5 ja 3,5 vuotaiden lasten kanssa isäni luokse kuukaudeksi Espanjaan. Tavallaan lähdin pakoon kaikkea, mutta se oli aika hyvä ratkaisu.

Kotiin palattuamme aloittelimme elämää uudessa kodissa. Meillä oli yhteishuoltajuus vaikka aluksi pojat olivat luonanni omasta halustani vähän enemmän. Yleensä 2-4 päivää kerrallaan ja sitten vaihto. Kesällä nautimme kesäjutuista ihan täysin rinnoin, elämä oli hyvää.

Loppukesästä julkaisin blogissani Beautiful Body haasteen, joka sai mediassa todella paljon huomiota. Kuvani oli seuraavana päivänä Iltalehden kannessa ja vastailin aamusta iltaan haastattelupyyhtöihin. Aihe oli tärkeä ja siksi se tuntui hyvältä, vaikka iltapäivälehtien kommenttiosiot olisinkin voinut jättää lukematta. Olin päästäni niin pyörällä, että päätin lähteä yksin vielä viikoksi lomalle isäni luokse Espanjaan.

Syksy oli kiireistä aikaa, blogi työllisti hyvin ja kotimme myös kuvattiin sisustuslehteen. Olin ehdolla Blog Awadreissa vuoden blogiteoksi Beutiful body haasteen myötä ja voitin!

Aloitin juoksemisen, kun minua pyydettiin telkkarissa pyörineeseen hyvinvointiohjelman jouksukouluun. Kävin blogimatkalla Köpisessä ja Malmössä lastevaatemerkin kutsumana ja päätimme jäädä muiden bloggajien kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi Köpikseen itseksemme.  Mentiin myös jouluristeilylle kaveriperheen kanssa Tukholmaan.

2014

Tämäkin vuosi oli muutosten aikaa. Kaapo ja Elvis aloittivat osa-aikaisesti päiväkodissa. Arki muuttui entistä sännöllisemmäksi, kun päivät ryhmittyivät päiväkotiin viemiseen ja hakuun. Minusta taas tuntui, että aloin kokoajan pikkuhiljaa löytämään itseni paremmin, aloin tekemään yhä enemmän vain asioita joista pidin ja lopetin ne joista en pitänyt.

Toimin mallina Meandin juhlanäytöksessä Tampereella, myös paras kaverini tuli illaksi sinne ja se ilta oli niin hauska, että päätimme toteuttaa Tampere-viikonlopun joka vuosi. Leikkasin piiiitkät punaiset hiukseni itse polkaksi hetken mielijohteesta. Kävin työmatkalla Kööpenhaminassa tutustumassa Unicefin toimintaan.

Aloitin blogissa yksi sporttikuva viikossa -haasteen, jossa tarkoituksenani oli kokeilla jotain eri urheilulajia joka viikko. Viidennen viikon jälkeen nyrjäytin kuitenkin nilkkani pahasti ja sen kuntoon saamiseen meni lähes koko loppuvuosi. Jatkoin kuitenkin varovoisesti juoksuharrastustani satunnaisesti, myös juoksukoulu alkoi telkkarista, sitä tuli monta jaksoa, jota yhtäkään en ole halunnut itse katsoa.

Sinkkuäitiys tuntui välillä rasittavalta, lapset olivat monille ongelma. Kuulin ekaa kertaa Tinderistä ja latasin sen. Tämä toi elämääni tulevina vuosina niin paljon hulluja, hauskoja, kiusallisia, turhauttavia ja huvittavia tilanteita, iloa ja pettymystä. Monet parhaat tyypit tapasin kuitenkin sovelluksen ulkopuolelta, vaikka sitäkin kautta sain muutaman hyvän kaverin. Ylipäätään kaveripiiri laajeni tosi paljon. Ainakaan ei käynyt aika tylsäksi, vaikka tunsin ajoittain yksinäisyyttä kun ei ollut ketään jonka kanssa jakaa se tavallinen arki. Syksyllä aloin tapailemaan vähän enemmän yhtä ja sitä jatkuikin lähes pari vuotta, mutta se ei ikinä muuttunut sen vakavammaksi.

Silloin kun pojat olivat isällään näin paljon kavereita ja suhteeni syvenivätkin moneen ystävään todella paljon ja tutustuin muutenkin tosi moneen uuteen ihmiseen. Päätimme lasten isän kanssa aloittaa viikko-viikko vuoroasumissynteeminen, jota vastaan olin pitkään ollut, Pelkäsin etten kestäisi viikon eroa lapista. Nyt kaikki tuntuivat kuitenkin olevan valmiita siihen ja sen myötä sain tottakai todella paljon omaa aikaa. Kävin aika usein ulkona juhlimassa ja se oli kivaa vastapainoa lapsiarjelle. Maidän naapurissa oli maailman ihanin Porvoonkadun baari, jonka omistajaan tutustuttiin. Se oli hauskaa ja railakasta aikaa.

Oltiin hyvissä väleissä myös exän kanssa ja reissaatiin koko purukalla Tarttoon blogimatkalle, kävin keväällä blogimatkalla myös Frankfurtissa vaippatehtaalla. Kesällä lähdin taas poikien kanssa Espanjaan, muutamaan otteeseen, ensin toukokuussa ja sitten heinäkuussa. Vietimme siellä suvun kesken isän ja vaimonsa viisikymppisiä hulppealla huvilalla. Myös kaverini Kaisu tuli poikiensa kanssa meidän kanssa Espanjaan viikoksi. Itse luuhasimme siellä tälläkin kertaa lähes kuukauden. Käytiin bestiksen kanssa myös Ruisrokissa.

Syksyllä siirryin Indiedaysille bloggaamaan, kävin vielä blogimatkalla Pariisissa tekemässä kaupungista pientä juttua matkatoimistolle, jouluksi lensimme pariksi viikoksi Thaimaahan poikien, äitini ja veljieni kanssa. Se oli ihana reissu. Blog Awadreissa sijoituin kolmannelle sijalle Inspiroivin perheblogi-sarjassa.

2015

Kodissamme alkoi putkiremontti ja pitkällisen asunnon etsimisen ja pähkäilyn jälkeen muutimme viereiseen kaupunginosaan, vanhaan 1890 luvun lopulla rakennettuun taloon. Se sijaitsi ihan pokien päiväkodin vieressä ja kivenheiton päässä vanhasta kodistamme. Hassua silti miten kilometrin matka uuteen tuntui aluksi niin isolta jutulta, mutta lopulta päätös muuttaa oli oikea.

Remppasin asuntoa paljon itse ja hommaa riitti. Maalasin kaikki 75 neliöisen asunnon lattiat ja kunnostelin vanhoja huonekaluja. Minusta kuoritui kunnon handywoman! Toki kommelluksiakin sattui, kuten se että onnistuin vahingossa kaatamaan ulkona päälleni lähes 9 litraa maalia.

Tinderin pelaaminen jatkui ja pelaamista se tosiaan oli. En ollut tottunut sellaiseen tai ylipäätään deittailuun ja homma tuntui muuttuvan kokoajan jotenkin raaemmaksi – pelaamiseksi. Poistin sovelluksen monta kertaa, sillä en yhtään tykännyt siitä meiningistä. Mutta usein kun oli tylsää, latasin sen uudestaan. Snapchat oli myös kova juttu ja sain nimeni 100 kiinnostavimman snäppääjän joukkoon. Sinkkuavautumiset ja bailusnäpit kiinnostivat. Sitä kautta tutustuin taas mitä mahtavimpiin tyyppeihin.

Keväällä sain laatikkopyörän, jolla oli tosi kätevä kuskailla poikia ja liikkua ympäri kaupunkia. Rakastin uutta kotiamme ja sen pihaa. Tuntui, että uuden kodin myötä elämä muuttui kokoajan paremmaksi ja tuntui hyvältä kun kodista sai tehtyä ihan oman näköisen. Opin myös kokoajan nauttimaan enemmän ihan vain omasta seurastani.

Kesällä meillä oli legendaarinen kaverijuhannus mökillä, kävin myls H2ö, Sideways ja Flow Festareilla. Blog Awardseissa tulin toiselle sijalle Lumoavimmat kuvat-sarjassa.

Syksyllä Kaapo alotti eskarissa ja Elvis jatkoi kokopäiväsenä vanhassa päiväkodissa. Olin jo pitkään, useamman vuoden, haaveillut koirasta ja vihdoin alkoi näyttämään siltä, että pojat olisivat sen verran isoja, että voisimme ottaa sellaisen. Halusin Espanjan vesikoiran, tiesin sen olevan haastava rotu, mutta minulla oli kokemuksia siitä ja uskoin pärjääväni. Alkusyksystä matkustin isäni luokse Espanjaan ja löysin sieltä sopivan pennun, Paolan.

Matkustin Paon kanssa yölennolla kotiin ja yllätin pojat – hekin olivat toivoneet koiraa jo pitkään. Alku pennun kanssa olikin raskas ja matkan varrella sattui vaikka mitä. Minuun iski puppyblues jonka lisäksi koira osoittautui äärimmäisen haastavaksi. Onneksi meillä oli myös paljon hyviä hetkiä.

Joulun jälkeen reissasimme taas isäni luokse. He olivat juuri muutaneet uuteen isoon taloon vuorille. Aurinkoterapia teki hyvää ja oli ihana nähdä sukulaisia ja vain olla. Lapsetkin alkoivat olla niin itsenäisiä, että loma oli todellakin lomaa.

2016

Sairastuin heti vuoden alussa ifluenssaan joka oli tosi paha. En päässyt pariin päivänä ollenkaan ylös sängystä. Myös poikien isä toipui samaan aikaan leikkauksesta, mutta onneksi naapuri auttoi lasten viemisestä päiväkotiin, toinen kaveri toi oven raosta ruokaa ja ulkoilutti  koiraa. Siitä kesti kauan toipua ja jäkitautikin iski myöhemmin.

Koira kasvoi ja kävi kokoajan vaikeammaksi ja haastavammaksi. Itkin joka päivä ja olin aivan loppu. Hiljaisuudessa aloin etsimän koiralle uutta hyvää kotia, en uskaltanut aluksi kertoa kenellekkään, suretti ja hävetti niin paljon. Tiesin sen kuitenkin olevan paras ratkaisu meille kaikkille. Ystävänpäivänä Pao lähti uuteen kotiinsa. Oli tarkoitus nähdä koiraa ja ottaa sitä hoitoon, mutta se oli liian kipeä paikka. Emme olisi kestäneet uusia hyvästejä aina uudestaan.

Osallistuin valokuvauskilapiluun ja pääsin mukaan kuuden hengen lahjakkaaseen porukkaan, kisa kesti koko vuoden. Kävimme kuvaamassa Amsterdamissa, Tavastialla keikalla, Itä-suomen metsässä karhuja ja Turun saaristossa pikaveneen kyydissä. Se oli todella upea mahdollisuus ja hieno kokemus. Käytiin myös poikien kanssa skidit risteilyllä Tukholmassa sekä parin yön blogimatkalla Tallinnassa.

Keväällä olin ehdolla Blog Awadreissa vuoden tyylikkäimmäksi blogiksi ja tulin kolmanneksi. Syksyllä olin ehdolla inspiroivimmaksi Lifestyle vaikuttajaksi ja voitin! Ostin oman pyörän ja menin joka paikkaan joko sillä tai lapset laatikkopyörän kyydissä.

Keväällä päätin hakea opiskelemaan korkeakouluun. Kutsu pääsykokeisiin oli mennyt roskapostiin ja löysin sen vasta päivää enenen koetta. Onnistuin silti pääsemään sisään ja aloitin journalismin täyspäiväiset opinnot. Kaapo aloitti samaan aikaan ekan luokan. Minun oli kokoajan tehtävä kuitenkin myös samaan malliin töitä pitääkseni tulotasoni entisellään – kahvia ja energiajuomia meni, onneksi koulu oli kiinnostavaa ja se motivoi jaksamaan.

Kesällä matkustettiin poikien kanssa Espanjaan ja innostuttiin siellä Pokemon Go:sta, joka pelaamista jatkoin itse vielä monta kuukautta. Kävin Sideways ja Flow festareilla. Täytin kolmekymmentä ja juhlimme sitä railakkaasti pienellä porukalla parhaiden ystävieni kanssa. Kävin myös kolmekymmpismatkalla vanhan koulukaverini kanssa Kroatiassa. Tuli bailattua aika paljon.

Innostuin tekemään itse istelleni stick n poke tatuointeja ja saatoin tehdä itselleni sellaisen samalla netflixiä katsellen. Kaverini meni naimisiin ja ensin toki vietettiin polttareita kirpeässä talvisäässä. Meillä alkoi käymään siivooja kerran kuukaudessa.

Joulukuussa käytiin kavereiden kanssa ”työmatkalla” Basson risteilyllä. Kävin muutamia kertoja ottamassa elämäni ensimmäiset rakennekynnet ja eräänä aamuna yksi kynsi repesi repien oman kynnen osittain mukanaan – ikuiset traumat. Jouluksi ja vuodenvaihteeksi matkusimme Espanjaan (tuppo sormessa), isäni oli juuri muutanut uuteen isoon taloon vuorille.

2017

Paras ja vanhin ystäväni sai vauvan jonka kummi minusta tuli. We Got Beef lopetti ja pääsin veljeni vieraaksi radioon pitämään muistelo-lähetyksen sen kunniaksi. Värjäsin hiukseni ihan tummanvihreiksi ja pian sen jälkeen päätin, että haluan testata blondina oloa. Tammikuussa testasin myös roller derbyä, ostin lentoliput minulle ja pojille seuraavaksi talveksi Thaimaahan sekä aloitin rintojenpienennysoperaation.

Koulussa oli koko kevät tosi raskasta. Lähdin mukaan projektiin joka vei kaiken energiani ja innostukseni opiskelua kohtaan. Lopulta projektista tuli oikein onnistunut ja juttu julkaistiin myöhemmin Hesarissa ja sain siitä hyvät rahat, mutta opiskelemaan en ole sen jälkeen oikein kyennyt osittain tästä syystä. Minua pyydettiin tekemään ilmaiseksi juttuja myös Helsinki Desing Weekin julkaisuun lupaamalla vaikka mitä, käytin siihen paljon aikaa ja energiaa, mutta koko juttu oli lopulta ihan floppi enkä saanut yhtään mitä minulle luvattiin.

Keväällä tapasin ensi kertaa pikaisesti tulevan mieheni, sitä tietenkään vielä silloin tieteämättä. Kaapo aloitti futiksen ja minä opettelin autottomana futismutsina oloa. Tein kylppäriremontin ex-tempore keskellä yötä (tuli hieno) ja lopetin snäppäämisen koska se vei liikaa aikaa. Sain vatsahaavan stressistä ja minut tähystettiin.

Loppukeväästä tapasin uudelleen mieheni ja rakastuin. Koko elämä muuttui kertaheitolla. Se oli yksi elämäni parhaista kesistä. Olin aivan järjettömän rakastunut ja kaikki oli vaan niin ihanaa. Kahden viikon virallisen seurustelun ja kuukauden tapaamisemme jälkeen päätimme mennä naimsiin. Karkasimme maistraattiin 1,5 kk seurustelun jälkeen.

Käytiin mökillä, istuteltiin kaikenlaista viljelylaatikkoomme ja käytiin paljon uimassa. Reissattiin kavereiden kanssa Nizzaan lomalle. Vuokrasin kotiani Airbnb:n kautta. Monen kampaajakäynnin jälkeen olin vihdoin ihan blondi. Käytiin taas Sidewayssissä ja Flowssa. Elokuussa pidimme isot hääbileet kirkkoineen kaikkineen. Syyskuussa sain kuulla että minulla on PCOS ja menin rintojenpinenneysleikkaukseen. Toipuminen leikkauksesta kesti reilun kuukauden, mutta oli yksi parhaista päätöksistäni. Aloimme etsimään isompaa yhteistä asuntoa.

Marraskuussa matkustin kolmistaan poikien kanssa lomalle Thaimaahan. Sain siellä pahan kuumeisen vatsataudin ja jouduin sairaalaan. Se oli ainut juttu mitä olin pelännyt yksin lasten kanssa matkustamisessa, mutta onneksi siitäkin selvittiin. Muuten reissu oli aivan ihana pieni yhteinen seikkailumme.

Halusimme vauvan ja tulin heti raskaaksi, tein positiivisen raksustestin joulukuun alussa. Löysimme uuden asunnon asuinalueelta johon miheni oli pitkään halunnut muuttaa. Muuttaminen isomaan kotiin oli välttämätöntä, mutta tuntui vaikealta lähteä vanhasta rakkaasta kodista. Mieheni asunnossa alkoi myös putkiremppa ja sitäkin tyhjenneltiin syksyn ja talven mittaan.

Jouluksi matkustimme koko uusperheemme kanssa Espanjaan, jossa minulla alkoi taas se hirvittävä raskauspahointi, hyperemeesi. Uusperhe-elämän haastet ja oman pienen perheeni muuttuneet roolit alkoivat tulla enemmän esille ja kipuilin sen kanssa ajoittain aika paljonkin.

2018

Alkuvuodesta muutimme ja pahoinvointi teki minut lähes toimintakyvyttömäksi. Kotona oli vaikea saada mitään aikaan, mutta onneksi joukkoon mahtui myös parempia päiviä. Muutosta huolimatta pojat jatkoivat vanhassa koulussa ja eskarissa, joten päiviin liittyi paljon edes takaisin kuskaamista. Kevättä kohden pahoinvointi helpotti tai ainakin löysin keinoja, jotta pystyin tekemään edes vähän jotain.

Hiihtolomalla ajettiin laskettelureissulle Tahkolle, jossa pojat oppivat heti laskettelemaan todella taitavasti. Keväällä saimme tietää että odotan tyttöä. Sukupuolella ei ollut sinänsä väliä, mutta olihan se ihanaa kun perhessä oli jo kolme poikaa. Se kuuluisa pesänrakennusvietti ei tällä kertaa lähtenyt oikein missään vaiheessa kunnolla päälle, enkä oikein saanut kotonakaan mitään aikaan.

Kesäkuussa matkustimme mieheni kanssa kahdestaan muutaman viikon lomalle Espanjaan. Matka oli ihana ja teki todella hyvää. Kesä oli kuuma ja ison vatsan kanssa tuntui ajoittain aika tukalalta. Paras ystäväni meni naimisiin ja olin yksi kaasoistani jättimäisen loppuraskauden vatsani kanssa. Myös toisen rakkaan ystävän häitä juhlittiin. Minulla oli kolmen päivän lippu Flowhun, mutta en jaksanut mennä yhtenäkään.

Elokuussa ihana tyttäremme syntyi. Täytin 32 ja olin kolmen lapsen (+ yhden bonus teinin) naimissa oleva äiti. Elvis aloitti ekaluokan ja Kaapo alkoi kulkemaan itsenäisesti ratikalla kouluun. Kaikkia jännitti aikalailla. Syyslomalla matkustin yksin kaikkien kolmen lapsen kanssa Tukholman risteilylle.

Vauva oli ihana, mutta syksy ja talvi olivat myös rankkoja. Sain kurjia uutisia eläkevakuutuskeskuksesta, eli niin ison takautuvasti maksettavan laskun, etten voinut pitää kunnon äitiyslomaa vaan jouduin tekemään kokoajan töitä. Koko raskausajan olin kerryttänyt univelkaa, eikä se todellakaan päättynyt vauvan syntymään. Imetyskään ei onnistunut ja aiheutti paljon lisäharmia ja unettomia öitä. Vauva sairastui ja joutui muutamaksi yöksi sairaalaan, lopetin imetyksen ja pumppaamisen siihen reissuun. Se oli kova pala.

Ihanaa kuitenkin oli, miten rakas vauva oli meille kaikille ja miten upeita ja huolehtivaisia isoveljiä pojista kuoriutui. Heistä oli alusta saakka paljon apua, mutta parasta oli nähdä heidän onnensa uudesta pikkusiskosta. Nimeä oli vaikea päättää, mutta joulukuussa hänet vihdoin kastettiin Myyksi. Joulu vietettiin Hangossa.

2019

Alkuvuodesta vauvalla todettiin maitoallergia, joka oli samaan aikaan helpotus. Vauva oli nukkunut huonosti ja ollut ajoittain hyvin itkuinen. Ymmärsin, että ihan syystä olin tuntenut arjen olevan normaalia raskaampaa, enkä enää syyttänyt siitä vain itseäni. Kesti kuitenkin vielä monta kuukautta saada vauvan vatsa kuntoon ja kaikki allergiat selville. Käytiin Tahkolla viikko laskettelemassa kaveriperheen kanssa.

Maaliskuussa matkustin kavereiden kanssa pitkäksi viikonlopuksi Berliiniin. Reissu oli hyvää vastapainoa kaikelle muulle, vaikken kovin levänneenä sieltä kotiin palannutkaan. Kevään tullen ja valon lisääntyessä tutui, että elämä alkoi pikkuhiljaa voittamaan – kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Meillä oli mieheni kanssa myös menetyksiä ja paljon huolta lähimmäisitämme, mutta silti oli vain pakko jatkaa eteenpäin omaa elämää vaikkei se aina ollut helppoa. Käytiin pienellä irtiotolla kolmisteen talvisessa Hangossa rauhoittumassa.

Keväällä vietettiin myös viikonloppua aktiivisissa merkeissä hotellilla, kun otiin koko perhe blogimatkalla tuottamassa sisältöä hotellin instagramiin. Vietin myös rentouttavan viikonlopun yksin kotona, kävin spassa ja luin kirjaa koko päivän sängyssä. Sain vihdoin kasvatettua koko oman värin päähän ja leikattua pois vanhat vaalennetut hiukset.

Kesäkuussa matkustimme kolmeksi viikoksi perheen kanssa Espanjaan. Juuri ennen reissua saimme tiedon, että isäni muuttaa vaimonsa takaisin suomeen ja että tämä on mahdollisesti viimeinen kertamme siellä – ainakin heidän talollaan. Myös mieheni veli perheineen tuli mukaan kanssamme. Reissu oli hyvä, vaikka tietysti aika touhukas kaikkien lasten kanssa. Myy teki myös ensimmäiset hampaasa matkalla.

Myy otti ensimmäiset askeleensa 10 kuukauden ikäisenä ja kesä meni lähinnä vahtien, ettei hän satuta itseään tai pistä mitään kielettyä suuhunsa. Loppukesä viettiin kaupungissa ja mökillä sukulaisten ja kavereiden luona. Käytiin myös pienellä rouadtripillä komisteen ja nukuttiin yö teltassa vauvan kanssa.

Elokuussa oltiin ekaa kertaa raskauden jälkeen mieheni kanssa yhdessä ”ulkona”, Flow festareilla. Väsähdettiin kylläkin jo aikaisin ja mentiin puolen yön aikaan kotiin nukkumaan. Elokuussa vauvasta tuli taapero, kun hän täytti vuoden. Meilläoli ihanat pihajuhlat. Elokuussa myös mieheni jäi kotiin hoitovapaalle vauvan kanssa ja minä ”palasin” työelämään, eli tiivimmiin taas blogin pariin.

Syyskuussa esikoiseni täytti 10 vuotta – ja minä 33. Juhlistimme sitä kahdenkeskisellä synttärimatkalla Lontooseen. Yllätin Kaapon hänen synttäripäivänään, vain muutamaa tuntia ennnen koneen lähtöä. Lisäjännitystä toi heti tämän jälkeen kadonnut pankkikorttini. Omia synttäreitäni vietettiin kahdestaan miehen kanssa kotona sarjaa katsellen – olin kaivannut sitä.

Muuten syksy meni vähän uuden opettelussa ja huomasin aika nopeasti, että kotona työskentely miehen ja lapsen ollessa paikalla on hyvin hyvin haastavaa. Myös oleminen ja vastuu perheen ainoana palkkatulonsaajana on tuntunut aika stressaavalta. Etenkin kun tuloja on freenä työskennellessä välillä vaikea etukäteen ennustaa. Stressi taas vaikutaa luovuuteen ja kierre on valmis. Jouduimme vääntämään myös ihan liikaa Kelan kanssa. Päivien pidentyessä oma jaksaminen tuntui taas huonontuvan, mutta jostain sen juuri ja juuri päivän pakettiin laittamiseen tarvittavan energian sai jostain puristettua – päivä toisensa jälkeen.

Olin haaveillut jo pitkään matkasta jonnekin lämpimään ja kaikokaipuu alkoi tuntumaan jo ihan sietämättömältä. Tiesin etttä turkoosi meri ja varpaiden työntäminen silkkisen pehmeään hiekkaan poistaisi ainakin hetkeksi kaikki huolet ja murheet. Moni asia kuitenkin estää reissun toteutumisen.

Joulua vietettiin isolla porukalla isäni uudella talolla kotosuomessa. On ihana saada heidät lähemmäksi. Samaan aikaan myös siskopuoleni lapsineen muutti Espanjasta suomeen. Heti joulun jälkeen meillä oli aihetta kunnon juhlaan, kun mieheni täytti 40 vuotta. Harvasta vuodesta minulle on jäänyt tunne, ettei se ole ollut paras mahdollinen, mutta vuosi 2019 jää ainakin toistaiseksi muistoissa elämään sellaisena. Liikaa väsymystä ja murhetta.

Mutta vuoteen on mahtunut myös hirvittävän paljon iloa ja onnea. Etenkin lasten kasvu, kehitys ja menestys elämässä ovat asioita jota aion ennemmin vaalia muistoissani. Huoja asioita on turha jäädä vatvomaan. Kaikenkaikkiaan koko kulunut vuosikymmen on ollut huikea matka, täynnä elämyksiä, oppimista ja itsestänsä ylittämistä. Hullua ajatella, että näitä on toivottavasti tulossa vielä monenmonta lisää.

Iloista vuoden vaihdetta kaikille ja onnellista sekä rakkaudentäyteistä uutta vuosikymmentä meille kaikille!

Koska tänään olen käynyt kaatosateessa vain kastumassa matkalla apteekkiin ja takaisin kotiin flunssarohtoja keittelemään, jaan nämä julkaisemattomat, aurinkoiset pakkaskuvat viime vuoden Itsenäisyyspäivältä. Myy oli silloin vielä tuollainen ihan pikkuinen käärö, jonka saattoi vain napata yhdellä kädellä mukaan kainaloon.

Olenkin joskus aiemmin tällä blogissakin maininnut, että isovanhemmistani elossa ovat vain isoäitini. Näin on ollut lähes aina. Molemmat isosisäni menehtyivät jo kauan ennen syntymääni. Äitini isoisän ehdin tavata vauvana, vaikka itselläni siitä muistona on vain muutama valokuva ja edelleen tallessa oleva häneltä saamani pehmokissa. Samoin isäni isoäidin, Fammun luona muistan vierailleeni pienenä vanhainkodissa. Isäni muuttaessa ulkomaille perin Fammun vanhan lipaston. Nämä ovat ainoat muistoni heistä, mutta sitäkin arvokkaammat.

Molemmat isoäitini ovat suhteellisen nuoria, joten heillä ei ole sota-ajoista kovin paljon muistikuvia. Tai ainakaan he eivät ole niistä juurikaan puhuneet. Sen tiedän, että isänäitini lähettettiin jatkosodan aikaan ruotsiin turvaan sotalapseksi, jossa hän asui kai muutaman vuoden. Lappu kaulassa lapset pistettiin junaan, turvaan naapurimaahan toiseen perheeseen. Muutaman kerran muistan mummini puhuneen ruotsin äidistään, pitivät kai yhteyttä myöhemmin, mutta enempää en tiedä tai muista.

Mieheni isovanhemmat sen sijaan ovat vanhempaa sukupolvea omiini verrattuna ja tätä myötä olen saanut kuulla paljon sotajuttuja sitä kautta. Molemmat olivat jatkosodassa, sotimassa ja lottana. Toiseen näistä ennätin vielä pikaisesti tutustua, toisesta olen kuullut hirmuisen paljon juttuja ja vieraillut useasti haudalla. Tänään he saavat viettää jälleen yhdessä Itsenäisyyspäivää muutaman vuoden tauon jälkeen. Molempien hautaa koristavat kunniamerkit sodasta.

Säännöllisesti isovanhempien haudalla käynti on minulle aika uusi juttu, sillä muiden poismenneiden sukulaisteni haudat ovat kauempana, jopa ympäri maailman – kaikilla ei taida edes olla hautakiveä. Ensimmäistä kertaa mieheni tavattua olen saanut kokea ihan uudenlaisen tavan hautausmaalla käymiseen. Haudoilla käydään merkkipäivinä, jutellaan, viedään tuliaisia, ikävöidään ja muistellaan lämmöllä, tottakai iloitaan myös.

Se on ollut koskettavaa, kaunista ja ihailtavaa. Ja olen äärimmäisen kiitollinen päästessäni mukaan jakamaan sen. Viime itsenäisyyspäivänä kävin hautausmaalla ensimmäistä kertaa sankarihaudoilla. Sekin oli hyvin vaikuttavaa. Nähdä se kynttilöiden meri, kun sodassa kaatuneiden haudoille sytytettiin kynttilät. Ilman noita ihmisiä emme varmaankaan olisi nyt tässä.

Hautausmaalla käydessäni olen pistänyt merkille myös sen, miten paljon ihmisiä haudoilla käy. Etenkin juhlapyhinä, mutta muutenkin. Todella monella haudalla on tuoreita kukkia ja kynttilä palamassa. Kerran tapasimme vierushaudalla käyvän naisen, hänen isänsä haudassa on myös samanlainen kunniamerkki sodasta ja juttelimme pitkään. Hän kertoi isästään ja mieheni omasta isoisästään ja heidän kokemuksistaan sodassa.

Sitä oli todella mielenkiintoista kuunnella, mutta samaan aikaan minut valtasi hirveä tarve saada tietää kaikki isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan. Tarpeeseen saada tietää yhdistyy myös pelko ja syyllisyys – miksi heräsin tähän uteliaisuuteen vasta nyt ja entäs jos en ehdikään saada tietooni kaikkea?

Samaan aikaan, toki tiedän esimerkiksi isoäideistäni paljon, he ovat aina kuulneet elämääni – varsinkin lapsena vietimme paljon aikaa yhdessä ja pidämme tottakai edelleenkin yhteyttä. Mutta se on ollut aina enemmän sellaista arkista olemista. Tottakai tiedän heistä paljon ja heidän sekä omien vanhempieni kertominaan muista sukulaisistani myös, mutta haluan tietää lisää – haluan tietää kaiken!

Nykyään, kun oma arki on niin hektistä, tulee isovanhempien kanssa enemmän vain vaihdettua ne sen hetkiset kuulumiset. Olisipa ihanaa vain istua alas – vaikkapa viikonlopuksi – tai viikoksi – ja käydä läpi kaikki. Heidän lapsuus ja nuoruus sekä se, mitä he muistavat omista vanhemmistaan, isovanhemmistaan, sisaruksista… Kirjoittaa ylös.

Muistan nähneeni joskus jossain sellaisen isovanhempien kirjan – samantyylisen mitä vauvoista täytetään. Sellainen voisi olla ihana täyttää yhdessä ja myöhemmin kirjan voisi antaa sitten aina eteenpäin lapsille ja lapsenlapsille. Nämä ihmiset kun ovat niitä oman elämäni sankareita ja varsinkaan ilman heitä en nyt olisi tässä. Uskon ihmisille olevan myös luonteenomainen piirre se, että haluaa tietää mistä tulee ja sitä kautta myös määrittää kuka itse on, mutta myös siksi, että tuntuu vain tärkeältä tietää – se on myös ikäänkuin kunnioitus heitä kohtaan. He ovat meille tärkeitä ja tulevat aina olemaan.

Haudoilla mukana käydessäni olen saanut kuulla siis paljon tarinoita mieheni eri sukulaisista ja ehkä tässä on myös syy miksi meidän perheessä ei ole ihan hirveästi yhdessä menneitä muisteltu – koska meillä ei ole ollut samanlaista luonnollista hetkeä muistella, kun kaikkien poismenosta on jo niin kauan, eikä meillä ole muutenkaan juurikaan hautoja missä käydä. Lisäksi meissä itsessämme ja nykyhetkessäkin on jo niin paljon puhuttavaa – eikä sekään toki väärin ole!

Näin Itsenäisyyspäivänä sitä väistämättä tuntee vähän ekstraa kiitollisuutta. Kaikesta. Joten, kiitos kaikesta! Kiitollisuusryöpyn jälkeen sitä näkee myös aina paremmin sen, miten hyvin meillä on asiat ja miten meidän pitäisi muistaa auttaa niitä joilla ei ole. Hyvää Itsenäisyyspäivän iltaa!