AJATUKSIA VÄHÄN KAIKESTA, MUTTA ENNEN KAIKKEA KIITOLLISUUDESTA

6/12/2019

Koska tänään olen käynyt kaatosateessa vain kastumassa matkalla apteekkiin ja takaisin kotiin flunssarohtoja keittelemään, jaan nämä julkaisemattomat, aurinkoiset pakkaskuvat viime vuoden Itsenäisyyspäivältä. Myy oli silloin vielä tuollainen ihan pikkuinen käärö, jonka saattoi vain napata yhdellä kädellä mukaan kainaloon.

Olenkin joskus aiemmin tällä blogissakin maininnut, että isovanhemmistani elossa ovat vain isoäitini. Näin on ollut lähes aina. Molemmat isosisäni menehtyivät jo kauan ennen syntymääni. Äitini isoisän ehdin tavata vauvana, vaikka itselläni siitä muistona on vain muutama valokuva ja edelleen tallessa oleva häneltä saamani pehmokissa. Samoin isäni isoäidin, Fammun luona muistan vierailleeni pienenä vanhainkodissa. Isäni muuttaessa ulkomaille perin Fammun vanhan lipaston. Nämä ovat ainoat muistoni heistä, mutta sitäkin arvokkaammat.

Molemmat isoäitini ovat suhteellisen nuoria, joten heillä ei ole sota-ajoista kovin paljon muistikuvia. Tai ainakaan he eivät ole niistä juurikaan puhuneet. Sen tiedän, että isänäitini lähettettiin jatkosodan aikaan ruotsiin turvaan sotalapseksi, jossa hän asui kai muutaman vuoden. Lappu kaulassa lapset pistettiin junaan, turvaan naapurimaahan toiseen perheeseen. Muutaman kerran muistan mummini puhuneen ruotsin äidistään, pitivät kai yhteyttä myöhemmin, mutta enempää en tiedä tai muista.

Mieheni isovanhemmat sen sijaan ovat vanhempaa sukupolvea omiini verrattuna ja tätä myötä olen saanut kuulla paljon sotajuttuja sitä kautta. Molemmat olivat jatkosodassa, sotimassa ja lottana. Toiseen näistä ennätin vielä pikaisesti tutustua, toisesta olen kuullut hirmuisen paljon juttuja ja vieraillut useasti haudalla. Tänään he saavat viettää jälleen yhdessä Itsenäisyyspäivää muutaman vuoden tauon jälkeen. Molempien hautaa koristavat kunniamerkit sodasta.

Säännöllisesti isovanhempien haudalla käynti on minulle aika uusi juttu, sillä muiden poismenneiden sukulaisteni haudat ovat kauempana, jopa ympäri maailman – kaikilla ei taida edes olla hautakiveä. Ensimmäistä kertaa mieheni tavattua olen saanut kokea ihan uudenlaisen tavan hautausmaalla käymiseen. Haudoilla käydään merkkipäivinä, jutellaan, viedään tuliaisia, ikävöidään ja muistellaan lämmöllä, tottakai iloitaan myös.

Se on ollut koskettavaa, kaunista ja ihailtavaa. Ja olen äärimmäisen kiitollinen päästessäni mukaan jakamaan sen. Viime itsenäisyyspäivänä kävin hautausmaalla ensimmäistä kertaa sankarihaudoilla. Sekin oli hyvin vaikuttavaa. Nähdä se kynttilöiden meri, kun sodassa kaatuneiden haudoille sytytettiin kynttilät. Ilman noita ihmisiä emme varmaankaan olisi nyt tässä.

Hautausmaalla käydessäni olen pistänyt merkille myös sen, miten paljon ihmisiä haudoilla käy. Etenkin juhlapyhinä, mutta muutenkin. Todella monella haudalla on tuoreita kukkia ja kynttilä palamassa. Kerran tapasimme vierushaudalla käyvän naisen, hänen isänsä haudassa on myös samanlainen kunniamerkki sodasta ja juttelimme pitkään. Hän kertoi isästään ja mieheni omasta isoisästään ja heidän kokemuksistaan sodassa.

Sitä oli todella mielenkiintoista kuunnella, mutta samaan aikaan minut valtasi hirveä tarve saada tietää kaikki isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan. Tarpeeseen saada tietää yhdistyy myös pelko ja syyllisyys – miksi heräsin tähän uteliaisuuteen vasta nyt ja entäs jos en ehdikään saada tietooni kaikkea?

Samaan aikaan, toki tiedän esimerkiksi isoäideistäni paljon, he ovat aina kuulneet elämääni – varsinkin lapsena vietimme paljon aikaa yhdessä ja pidämme tottakai edelleenkin yhteyttä. Mutta se on ollut aina enemmän sellaista arkista olemista. Tottakai tiedän heistä paljon ja heidän sekä omien vanhempieni kertominaan muista sukulaisistani myös, mutta haluan tietää lisää – haluan tietää kaiken!

Nykyään, kun oma arki on niin hektistä, tulee isovanhempien kanssa enemmän vain vaihdettua ne sen hetkiset kuulumiset. Olisipa ihanaa vain istua alas – vaikkapa viikonlopuksi – tai viikoksi – ja käydä läpi kaikki. Heidän lapsuus ja nuoruus sekä se, mitä he muistavat omista vanhemmistaan, isovanhemmistaan, sisaruksista… Kirjoittaa ylös.

Muistan nähneeni joskus jossain sellaisen isovanhempien kirjan – samantyylisen mitä vauvoista täytetään. Sellainen voisi olla ihana täyttää yhdessä ja myöhemmin kirjan voisi antaa sitten aina eteenpäin lapsille ja lapsenlapsille. Nämä ihmiset kun ovat niitä oman elämäni sankareita ja varsinkaan ilman heitä en nyt olisi tässä. Uskon ihmisille olevan myös luonteenomainen piirre se, että haluaa tietää mistä tulee ja sitä kautta myös määrittää kuka itse on, mutta myös siksi, että tuntuu vain tärkeältä tietää – se on myös ikäänkuin kunnioitus heitä kohtaan. He ovat meille tärkeitä ja tulevat aina olemaan.

Haudoilla mukana käydessäni olen saanut kuulla siis paljon tarinoita mieheni eri sukulaisista ja ehkä tässä on myös syy miksi meidän perheessä ei ole ihan hirveästi yhdessä menneitä muisteltu – koska meillä ei ole ollut samanlaista luonnollista hetkeä muistella, kun kaikkien poismenosta on jo niin kauan, eikä meillä ole muutenkaan juurikaan hautoja missä käydä. Lisäksi meissä itsessämme ja nykyhetkessäkin on jo niin paljon puhuttavaa – eikä sekään toki väärin ole!

Näin Itsenäisyyspäivänä sitä väistämättä tuntee vähän ekstraa kiitollisuutta. Kaikesta. Joten, kiitos kaikesta! Kiitollisuusryöpyn jälkeen sitä näkee myös aina paremmin sen, miten hyvin meillä on asiat ja miten meidän pitäisi muistaa auttaa niitä joilla ei ole. Hyvää Itsenäisyyspäivän iltaa!


ÄIDILTÄ TYTTÄRELLE

22/09/2019

Jatketaan vielä vähän synttäri -ja etenkin syntymäpäivälahjateemaa. Tällä kertaa elokuussa yksi täyttäneen tyttären.

Yksivuotiashan ei juurikaan lahjoja vielä tarvitse tai edes osaa kaivata, mutta minusta oli itse äitinä kiva ele sellainen antaa. Lahja ei tosin ollut mikä vaan kaupasta ostettu tavara, vaan vanhat hopearannerenkaani. Tämä oli juuri oika hetki ikäänkuin siirtää perintö eteenpäin, vaikka renkailla tuskin juurikaan rahallista arvoa on. Tunnearvoa sitäkin enemmän.

Olen saanut rannerenkaat aikoinaan omalta äidin äidiltäni. Ne ovat Balilta, jossa isoäiti matkusteli vuosikausia niin paljon, että sitä voi varmaankin sanoa lähes asumiseksi. Suomessa hän möi hienoja Balilaisia puisia koriste-esineitä, joita meiltäkin löytyi lapsuuden kodistamme paljon. Lopulta hän menikin naimisiin Balilaisen miehen kanssa ja he muuttivat yhdessä Australiaan kauppaa pitämään – reissaten Balille edelleen paljon.

Näiden rannerenkaiden, jollaisia siis perinteisesti jo usein vauvoille Balilla puetaan, lisäksi yksi hienompia tuliaisia noilta reissulta on Balilainen, hyvin koristeellinen kansallis/juhlapuku. Sitä minulla ei harmiksi ole enää tallessa, mutta onneksi nämä rannerenkaat ovat säilyneet muutoista (ja lapsuuden leikeistä) huolimatta mukana.

Lasten kokoiset rannerenkaat ovat jo elämää nähneet, mutta omasta mielestäni se tekee koruista vieläkin hienommat. Toki niitä voisi varmasti puhdistaa lisää, niistä näkee että niitä on pidetty paljon – ja myös leikitty. Ja paljon pitäminen on merkki siitä, että ne ovat olleet mieluisat ja rakkaat.

Myy onkin ollut aivan haltioissaan myös renkaista ja voi istua vaikka kuinka kauan paikallaan, vaan harjoitellen renkaiden pujoittamista ranteisiin ja nilkkoihinsa. Välillä ne ovat unohtuneet leikkeihin ja löytyneet myöhemmin jostain sohvantyynyn alta.

Vuoden parin päästä ne varmaankin pysyvät jo paremmin päällä, kun Myy muutenkin ymmärtää paremmin niiden tarkoituksen. Sama hänelle ristiäislahjaksi antamani vanhan medaljonkini kanssa.

Myyn paita ja oma mekkoni saatu Kaikolta