Meiltä on päiväkodille sellainen parin kilsan matka joka yleensä kuljetaan kävellen säässä kuin sässä, ellei ratikka satu juuri sillä minuutilla tulemaan. Yleensä Elvis istuu rattaissa, mutta niinä päivinä (kuten tänään) kun hänkin kävelee voi matka kestää ja kestää. Välillä ihmettelenkin että miten meillä voi mennä lähemmäs tunti matkassa. Mutta kun näitä aamulla ottamiani kuvia katselee, voi ihmettelyn unohtaa.

Elämä menee etenkin näin ruuhkavuosina siihen että kiireestä tulee vakio. Kiirehditään silloinkin kun ei oikeastaan edes olisi kiire. Pitäisi olla tehokas. On melko vapauttava tunne kun saa päälle sen vaihteen ettei kokoajan tarvitse hoputtaa tai miettiä mielessään tehtävälistavaa. Kun tuleekin se aamu kun on aivan sama ollaanko päiväkodilla yhdeksältä vai kymmeneltä.

Ei sitä aina osaa elää hetkessä ja unohtaa muita asioita, mutta kun se hetki tulee on se hyvä tunne. Tänä aamuna elettiin vain siinä hetkessä, ilman kiirettä. Lapset nauttivat lumesta, aurinko nousi pikkuhiljaa ja ohi kiirehtivät työmatkalaiset väläyttävät hymyjään. Aika ihanaa.

PS. Pakko vielä kiittää ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseen vielä ihan näin erikseen ja yleisesti!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Niin kauan kun olemme nykyisessä asunnossamme asuneet, olen tiennyt että keväällä 2015 koittaa purkirempontti. Ja nyt se onkin yhtäkkiä melkein sen aika. Uutta asuntoa aloin jo etsiskelemään tuossa loppusyksystä, mutta kriteerieni kanssa on homma vaikuttanut lähinnä toivottomalta. Nimittäin tietty sijainti, tietynlainen asunto vanhassa talossa, puulattioineen, ikkunalautoineen ja tunnelmineen sekä oikeanlainen piha, neliöt, keittiö sekä hinta eivät vain tunnu kohtaavaan. Vaikka nostin hintakattoa niin ei silti. Ensinnäkin Kallion alueella, jonne tahdon, on suurin osa asunnoista yksiöitä ja kaksioita ja isompiin asuntoihin ihan älytön tunku. Viimevuosina kun perheet ovat myös entistä enemmän vallanneet aluetta. Itseäni Kallion alue kiinnostaa juurikin sen vuoksi että siellä asuu varsin samanhenkistä nuorta porukkaa, jolla useilla alkaa olla myös lapsia. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, kokoajan tulee lisää kivoja ravintoloita ja kahviloita, on paljon puistoja, tapahtumia ja liikenneyhteydet joka suuntaan toimivat.

Homma alkoi kuitenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta että päätiin hetkeksi tuossa ennen joulua lopettaa koko asunto-asian miettimisen. Mutta nyt oli taas sen aika.

Vuosi sitten hain pojille päiväkotipaikkaa myös Kallioon, mutta sainkin paikan kolme kilometriä ihan väärästä suunnasta. Paikka oli kuitenkin otettava enkä sitten hakenut edes siirtoa, sillä ajattelin odottaa tähän kevääseen, jolloin tietäisin paremmin että mihin muutamme. En ikinä olisi voinut edes kuvitella asuvani tuolla nykyisen päiväkodin alueella, mutta sitten tässä vuorokauden aikana tapahtui jotain jännää.

Päiväkodin vieressä on todella kivan näköinen vanha historiallinen tiilitalo jonka pihapiiri muutenkin on jotain aivan muuta kun muutoin  sen ympärillä oleva varsin ankea lähiöympäristö.  Eilen sitten poikia päiväkotiin viedessä päähän tuli hassu ajatus, millaistahan tuossa olisi asua? Illalla sitten rupesin netistä asuntoja katsomaan. Ja hetken mielenhäiriössä klikkasin aluelistaukseen myös tuon täysin poissuljetun alueen. Ja kuinkas kävikään. Juuri siitä talosta löytyi vapaa asunto ja tänään aamupäivällä olin jo avain kourassa menossa sitä katsomaan!

Pihalle saapuessa yritin vain vakuutella itselleni että ei ei ei ei ei tänne, samalla kun ihastelin täydellisen idyllistä lapsiystävällistä pihaa, täydellistä pyörärivistöä, täydellistä grillikatosta ja täydellistä näkymää ja vaan sitä tunnelmaa jota olinkin hakenut. Sitten söpö mäyräkoira tuli tervehtimään minua. Vanhan pienkerrostalon rappukin oli ihan täydellinen. Jokaisessa kerroksessa on kaksi asuntoa, lasten pyöriä, pulkkia, potkulautoja ja muita tavaraa mahtui hyvin kodikkaille käytävälle. Sitten saavuin ylimpään, kolmanteen kerrokseen. Siinä ne olivat, ihanat vaaleansiniset kaksoisovet. Kokoajan yritin vakuutella itselleni että ei. Asunnossa kaikki oli vähän rempallaan, koko lattia revitty irti ja toisesta huoneesta koko seinä. Mutta kyllä minä sen heti tiesin, tämä on niin meidän koti.

En kuitenkaan voi edelleen olla miettimättä että kumpi asia on tärkeämpi, se että asunto vastaa kaikkia toiveita ja on lähes täydellinen vai se että asunto ei ole paras mahdollinen mutta sijaitsee rakkalla ja mieluisalla alueella? Vai voiko oikeasti nämä molemmat saada? Putkiremonttikin lähestyy uhkaavasti jo parin kuukauden päässä, joten päätöksiä pitäisi alkaa tekemään. Sillä vaikka kotona tuleekin aikaa vietettyä olen myös aika kova menemään ja kaipaan ympärilleni ihmisiä ja hälinää. Tämän ihanan asunnon lähellä ei ole vaikkapa edes yhtäkään kahvilaa, kauppakin vähän kauempana. Sen sijaan pihassa asuu useampi jo tuttu päiväkotikaveri, vieressä hienot ulkoilumahdollisuudet eikä tulevaan kouluunkaan ole pitkä matka. Muutoin pidän aluetta ankeena ja vähän erillään kaikesta muusta. Tosin nykyiseen kotiimme siitä ei ole kun parin ratikkapysäkin pituinen matka. Mutta kantakaupungissa se voi olla jo iso juttu.

Kumpi asia teille meritsee enemmän, koti vai asuinalue? Entä oletteko joutuneet tekemään kompromissin näiden välillä vai oletteko löytäneet täydellisen paikan ja kodin asua? Minkälaisa asioita te asuinalueellanne arvostatte, ihmisvilinää vai rauhaa?  (eli MITÄ MÄ TEEN!?)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eilen iltapalapöydässä Kaapo ihmetteli vuotavaa korvaansa. Ja todentotta, se olikin vuotanut hurjasti! Sitä se muutamia päivä kestänyt, mennyt ja tullut, kuume ja lämpöily oli siis enteillyt. Korvatulehdus. Muistelin Kaapon maininneen jotain korvastaan jo viime viikolla, mutta koska ei ollut kipua valitellut en osannut yhtään aavistaa. Kaapollahan oli ihan kamala, muutaman vuoden korvatulehduskierre, joka kuitenkin loppui seinään pari vuotta sitten putkituksen ja nielurisojen poiston jälkeen. Tämä on itseasiassa toinen korvatulehdus sen jälkeen, vaikka putket ovatkin jo aikaa sitten pudonneet.

Ei siinä auttanut sitten muu kun aamusta soitella lääkäriaikaa. Tällasina päivinä sitä huomaa miten hankalaa olla yksin aikusena lasten kanssa, mutta hienostihan se lopulta meni. Kaapo halusi ehdottomasti jäädä kotiin odottamaan siksi aikaa kun vein Elviksen tarhaan. Aiemmin jos vain jompikumpi on sairastanut, on logistiikan kannalta helpointa ollut pitää molemmat kotona. Minua vähän jännitti, sillä edestakaiseen reissuun meni melkein puoli tuntia, mutta hyvin oli jo niin iso poika täällä sen aikaa pärjäillyt.

Lääkärissä ei sitten mennytkään ihan yhtä hyvin. Ei muuten, mutta hän oli reilusti yli tunnin myöhässä, jonka aikana molemmat kyllästyimme moneen otteeseen odotteluun. Myöhästymisen syy paljastui myös vihdoin lääkärille päästessämme. Hän oli tosi ihana. Rauhassa tutki ja kyseli, ei mitään nopeaa likuhihnameininkiä jota valitettavan usein joutuu kiireisellä terveysasemalla kokemaan.

Apteekin, palkinto-mäkkärin ja pikaisesti uusien talvikenkien oston jälkeen ehdimme vielä kotiin hetkeksi hengähtämään ja välipalaa syömää ennen kun lähdimme hakemaan Elviksen päiväkodista. Ei siis mikään löysä rokulipäivä rennosti kotosalla, vaikka maanantaisaikku saatta siltä kuulostaa. Tai no jos sitä 20 minuutin lukutaukoa sohvannurkassa ei lasketa.

Toivottavasti antibiotit ja korvatipat tehoavat, eikä tästä ala uutta tulehduskierrettä. Onneksi korva ei sentään ole kipeä eikä muita oireita ole. Seuraavaksi sitten odottelen vesirokkoa jota kuulemma päiväkodissa on ollut liikkeellä…

Ollaankos teillä sairasteltu, vai pysytty toistaiseksi terveinä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tänään juhlistettiin serkkuni nimeä ja tällaiset pienet miehet ihastuivat ikihyvin uuteen vauvaan. Poikien juhlatyyli oli hyvin rento, näitä vaatteita käytetään ihan arkenakin, mutta rusetit toivat asuihin heti vähän juhlallisempaa fiilistä. Sininen värikoodaus oli vahinko, mutta loppupeleissä aika hauska.

Juhlat olivat ihanat ja etenkin päivänsankari, pieni Herman-poika, oli aivan ihastuttava. Harvoin sitä uuden serkkunsa nimiäisiä pääsee juhlimaan. Moni kaveri ihmettelikin että miten minulla voi olla niin nuori serkku. On jännä, sillä monesti serkukset ovat usein suht saman ikäisiä. Minun kaksi serkkuani kun taas ovat 12v ja 2kk. Ainakin sitten omat pojat saavat heistä seuraa. Ja minä vauvakuumeen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oho, havahduin juuri että blogi täytti kaksi päivää sitten neljä vuotta! SIIS NELJÄ KOKONAISTA VUOTTA! Hassua ajatella miten eräs ilta hetken mielijohteesta perustamani, meidän elämästä kertova blogi on tässä pisteessä nyt neljä vuotta myöhemmin.

Blogin perustamista edellisenä päivänä olimme kaverini kanssa puhuneet jostain mitä pitäisi taas ostaa ja hän heitti ilmaan vitsin: pitäisi varmaan alkaa bloggaamaan että saisi ilmaista hoitoainetta. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ei ilmaisen hoitoaineen saaminen vaan bloggaaminen ylipäätään. Olin jo aimmin huomannut että minulla oli kauheasti, etenkin perhe-elämään liittyvää asiaa, mutten ollut ihan varma jaksoivatko vaikkapa kaikki facebook kaverini niitä päivästä toiseen kuulla. Suunnitteilla oli myös toinen lapsi, ja ajattelin että olisi ihana kirjoitella myös siitä (vaikka lopulta paljastin asian vasta raskauden puolivälissä). En ollut lukenut yhtään blogeja entuudestaan, jonka koin aluksi ehkä huonona asiana. En oikein tiennyt miltä sen pitäisi näyttää tai mitä sinne kirjoittaa. Mutta loppupeleissä se olikin hyvä juttu, aloin tekemään sitä ihan omalla tavallani enkä saanut turhaan vaikutteita muilta.

Kun blogin perustaa, pitää osoite / blogin nimi päättää ensimmäisenä. En tietenkään ollut ehtinyt miettimään asiaa olleenkaan. Ja se tukin ihan yhtä nopeasti harkitsematta, kuten koko bloggaamisen aloittaminen. MAMI GO GO. Ehkä maailman tyhmin nimi, mutta se se on enkä ole sitä muuttamassa. Mietin silloin että mikä kuvaisi sen hetkistä elämääni. Olin yhden lapsen äitiyslomalla oleva äiti. Suhasin bugaboideni kanssa pitkin Alppilan ja keskustan kahviloita lattemuki kädessä ja tapasin muita mammakavereita (noin kärsjistetysti). Äiti menossa, mami go go. Nykyään kyllä osaan sanoa nimen jo häpeleimättä sitä kysyvälle. Onneksi tiedän että moni muukin perhebloggaaja miettii ihan samoin oman bloginsa nimestä, hehe.

Tammikuussa 2011 äitiysblogit olivat kasvava juttu ja pääsinkin hyppäämään suoraan aallonharjalle. Vaikka ensimmäisinä viikkoina en kertonut blogista oikeastaan kenellekkään, alkoivat ihmiset nopeasti löytämään sen. Kirjoittelin ihan samanlasia tavallisia asioita kun nytkin. Kuulumisia, vinkkejä laspiperhe-arkeen, mietteitä ja haaveita.

Vaikka kuvat olivat pitkään huono-laatuisia pokkari ja kännykkäkuvia, ovat ne austa saakka olleet yksi blogini pääjuttu. Muutama vuosi sitten tein vielä kollaasejakin, mutta nykyään haluan käyttää vain itse ottamiani kuvia. On ollut hienoa huomata miten sitä on kehittynyt kuvaajana, ihan vaan niitä miljoonittain räpsimällä. Osa alkuajan kuvista on blogimuuttojen myötä kadonneet jonnekkin internetavaruuteen, tekstit ovat onneksi tallella. Kirjoittaminen sujuu välillä kuin itsestään, välillä tekisi taas mieli postata pelkkiä kuvia. Ja niin olen tehnytkin, blogannut aina fiiliksen mukaan. Sen takia se on varmasti tänäkin päivänä mieluista.

Neljän vuoden aikana olen kasvanut ehdottomasti ihmisenä ihan valtavasti. Toki ihan vuosienkin varrella, mutta uskon että myös blogilla on ollut osuutta asiaan. Vaikka en koe olleeni aiemminkaan mitenkään epävarma, on bloggaaminen kuitenkin tuonut itsevarmuutta vielä lisää. Se että olen huomannut että ihan oikeasti voin olla oma itseni ja minusta pidetään juuri tällaisenaan on ollut todella hienoa. Vuorovaikutus teidän lukijoiden kanssa on ollut ihan mahtavaa, mitä enemmän olen antanut itsestäni olen myös teiltä saanut. Beautiful body haaste oli tästä hieno esimerkki <3

Yksi parhaista jutuista bloggaamisessa onkin ollut se, että se on toiminut koko neljä vuotta jonkinlaisena päiväkirjana. Vaikka se monesti onkin vain pintaraapaisu elämästäni, on vanhoja juttuja ihana selata ja muistella mitä kaikkea sitä onkaan tultu tehtyä. Myöskään vauvakirjojen arskartelulla ei ole niin kova paniikki, sillä kaikki löytyy sieltä. Blogi on ollut myös kauempana asuville sukulaisille ja ystäville kiva tapa pysyä vähän kärryillä siitä että mitä meidän elämässä tapahtuu.

Bloggaaminen on myös tuonut elämääni mitä upeampia ihmisiä. Olen saanut kymmeniä uusia kavereita, hyvän päivän tuttuja ja sitten kolme maailman rakkainta ystävää. Kiitollinen olen kaikista. Täysin draamatontakaan eivät nämä neljä vuotta olleet, myös muutama bloggaaja on elämästäni lähtenyt. Mutta niin voi käydä missä tahansa, kun arvot eivät kohtaa.

En olisi ikinä osannutkaan ajatella mitä kaikkea bloggaaminen voi tuoda. Saatika että siitä voisi ihan oikeasti tehdä myös työkseen. Neljä vuotta sitten muotiblogeissa tämä ehkä oli jo ennustettavissa, en tiedä, mutta että mammablogista duuniksi – mitä vielä! Toki siinä ajassa ehtii tapahtua ylipäätään yhtä jos toista, ja niin myös blogirintamalla. Portaalibloggaaminen on yleistynyt ja jossain vaiheessa uusia portaaleja tuli kun sieniä sateella. Sitten trendinä oli taas blogata itsenäisesti. Kuka tietää mitä seuraavaksi. Tai mitä blogeille ylipäätään tulevaisuudessa tapahtuu? Moni bloggaaja on ainakin huomannut kommentoinnin rajun vähentymisen viimeaikoina. Samaan aikaan instagram jatkaa kasvamistaan. Jännä nähdä että mitä blogaaminen on vaikkapa vuonna 2019.

Osa teistä lukijoista on ollut mukana alkuajoista saakka, osa kiinnostunut tästä vasta hiljattain, osa tullut ja mennyt ja jotkut pudonneet kelkasta kokonaan. Suuri kiitos teille kaikille. Ilman teitä tätä blogia tuskin olisi enää olemassa. Sillä vaikka tätä teen omasta halustani ja niin kun hyvältä tuntuu, teen tätä myös teille. Ilman ihania kommenttejanne, tykkäyksiänne ja kaupungilla moikkaamaan tulevia ihmisiä tuskin kiinnostusta olisi ollut jatkaa. Palautetta on ihana ja hyvä saada jatkuvasti, niinhän se on kaikessa.

Onnea siis nelivuotias blogini, ihan huippua! Olisi tosi kiva kuulla mitkä jutut ovat tässä vuosien aikana jäänet mieleenne, onko lempipostauksia tai kuvia? Entäs onko tulevaisuudelle mitään toiveita tai miten te keotte blogien muuttumisen ja miltä tulevaisuus mielestänne vaikuttaa?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.