Ombrellino on varmasti etenkin monelle Helsinkiläiselle tuttu, sillä tämä ihastuttava pieni Pohjoisesplanadilla sijaitseva lelukauppa on toiminut aina vuodesta 1978. Lelukauppa on tunnettu kauniista klassisista puuleluistaan, julisteista, Tinteistä, Pikku Prinsseistä sekä Barbapapa-tuotteistaan.

Pienen värikkään myymälän valikoima on valtava ja tunnelma aivan ihastuttava. Viime vuonna Ombrellino avasi toisen myymälänsä myös Ouluun. Näiden lisäksi heiltä löytyy toki nykyisin myös nettikauppa, facebooksivu sekä instagram. Ombrellinoon kannaattaakin suunnata aina kun tarvitsee vaikkapa lahjan kaverisynttäreille tai kummilapselle. Leluja, sisustustavaraa ja muuta hyödyllistä löytyy ihan kaiken ikäisille. Olempa kuullut aina välillä myös vähän vanhempien ihmisten tulevan ostamaan jotain pientä itselleen! Ombrellinosta saa klassikkoleluja jotka aiheuttavat nostagliaryöpyn.

Lelujen lisäksi valikoimista löytyy esimerkiksi kerhoreppuja, eväsrasioita, aterimia ja astioita, lasisia tuttipulloja, vauvojen luonnonkosmetiikkaa, aurinkolaseja, seinäkelloja, koulutarvikkeita, vesipohjaisia kynsilakkoja, lautapelejä, tarroja, soittimia, kylpyleluja ja valaisimia.

Myymälöihin saapuikin juuri iso erä erivärisiä sienivalaisimia. Valaisinta löytyy kahdessa eri koossa, pienempi sieni on suipomman mallinen ja isompi lamppu leveämpi. Värejä löytyy parhaiten Helsingin ja Oulun myymälästä, mutta myös nettikaupasta. Sieniä on ainakin vaalenpunaisina, vadelmaisina, mustina, kultaisina, vaaleansinisinä, punaisina, turkooseina sekä  hopeisina.

Kahdennestatoista luukusta minulla on ilo arpoa teille Ombrellinon sienivalaisin! Pienen lampun arvo on 62 eur ja ison 80 eur. Voittaja saa valita lampun koon ja värin varaston tilanteen mukaan. Osallistu arvontaan kommentoimalla minkä värinen sienilamppu olisi mielestäsi ihanin.

Jokaisen joulukalenterin luukun arvontaan voi osallistua yhden kerran ja kaikkien luukkujen arvonta-aika päättyy la 23.12. Iloista joulunodotusta!

Yhteistyössä Kaihdin-Lehtonen

Nukuin tänään puoli kymmeneen heräämättä aamulla kertaakaan ja tiedättekös mitä, se on jotain hyvin erikoislaatuista. Jotain mitä olen odottanut pitkään. Näin kesäisin alan yleensä heräilemään siinä viiden aikaan. Siinä noin varttia yli viisi aurinko paistaa suoraan tyynylleni. Kuudelta valo tanssii pitkin seiniä. Seitsemältä koko sänky tulvii valoa. Pilvettömänä aamuna aurinko lämmittää myös aika mukavasti ikkunan läpi. Mutta ei tänään, sillä tänään, ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen, ikkunoita peitti kunnon pimentävät verhot.

Koska meillä on huonekorkeus reilu kolme metriä, ja ikkunatkin lähes kaksi ja puoli metriä korkeat, ei valmiita verhoja ole ollut saatavilla. Pariin otteeseen olen tässä mittatilausverhoja katsellut, mutta homma on yleensä lässähtänyt joko ihan tähtitieteellisiin summiin tai siihen ettei verhovalmistajien sivuilla ole ollut minkäänlaisia hintoja. En ole vain jaksanut alkaa lähettelemään tarjouspyyntöjä kun tiedossa ei ole ollut edes mitään suuntaa-antavaa hinta-arviota.

Kun omaan sänkyyni paistaa aamu-aurinko, niin keittiön pöydälle porottaa sitten sopivasti juuri päivällisaikaan ja lastenhuoneessa helottaa taas vielä ilta-yhdeksältä. Näin jälkikäteen ajateltuna on ihan ihan hullua, että sain kunnon verhot hankittua vasta nyt. Tai ostinhan minä yhden sellaisen Ikean pimentävän, 30 senttiä liian lyhyen rullaverhon jonka asentamisessa meni ikä ja terveys, joka jäi kolmesataa kertaa jumiin, repesi ja teipattiin kahdesti ja lopulta vain tippui kaikkensa antaneena alas.

Kirjoittelin alkukesästä samasta aiheesta blogiin ja silloin yksi teistä lukioista oli vinkannut Kaihdin-Lehtoselle josta sitten otettiin minuun yhteyttä ja sovimme pienestä blogiyhteistyöstä. Heidänkään sivuilta ei löytynyt valmiiksi suuntaa-antavia mittoja, mutta tämän projektin myötä ymmärsin miksi sellaisia on mahdoton laittaa. Verhot kun valmistetaan aina yksilöllisesti ja hintaan vaikuttaa niin moni tekijä, on helpointa vain soittaa tai lähettää viestiä tarjouspyynnön saamiseksi. Kaihdin-Lehtoselta voi pyytää myös ilmaisen arviokäynnin ympäri Suomen jos vaikka ikkunoita on hankala itse mittailla. Samalla voidaan valita verhojen materiaali, väri ja muut jutut, kuten kiinnitys, vetimet ja alareunukset.

Itse tiesin jo valmiiksi millaiset verhot haluan ja koska niiden asennus tuli ikkunasyvennyksen ulkopuolelle, jolloin mitat eivät ole milleistä tai edes senteistä kiinni, mittailin ikkunat itse ja valitsin kankaat netistä löytyvistä malleista. Kangasmallit olisi voinut myös saada postitse lähetettäväksi. Kankaiksi valitsin kotimaisen Domicet valkoiset Unicolor-kankaat. Makuuhuoneiden ikkunoihin valitsin täysin pimentävät valkoiset kankaat ja keittiöön valoa läpi päästävän, mutta lämmön blokkaavan Screen-kankaan.

Kun olin saanut kankaat valittua verhot valmistettiin minulle ja viikon päästä niitä oltiinkin jo asentamassa. Kaikki nämä mittaukset ja asennukset muuten kuuluvat hintaan. Siinä kun itse yritimme kahden ihmisen voimin saada sitä entistä rulleverhoa tunnin paikalleen, oli kaikki neljä verhoamme asennettu ammattilaisen toimesta alle tunnissa. Ne tuntuvat olevan myös tosi tukevasti kiinni, siinä missä edellisen kanssa piti olla todella varovainen, näitä uskaltaa ihan vauhdillakin laskea ylös ja alas.

Erona ehkä onkin näissä tuo avausmekanismi, rulla ei vain plärähdä vauhdilla ylös, vaan sitä säädetään sivussa olevasta ketjusta. ketjun värin ja puolen saa myös valita itse ja sen pituutta saa tarvittaessa myös itsekin säädettyä. Olen ihan todella todella tyytyväinen verhoihin, ne tuntuvat tosi laadukkailta ja ovat juuri niin simppelit kun halusinkin. On ihana kun saa vihdoin nukkua oikeasti pimeässä eikä verhoja avatessa tarvitse pelätä että ne tippuvat niskaan. Erittäin tyytyväinen olen myös tuohon keittiöön valittuun Screen-kankaaseen. On kiva että valo tulee hyvin läpi ja ulos näkee, mutta saa silti istua pöydän ääressä ilman häikäistymistä hikikarpalot otsalla.

Verhoja hankittaessa kannattaa etukäteen miettiä että haluaako rulla -vai sälekaihtimet, asennetaanko ne ikkunan pieliin, seinään, kattoon vai kenties ikkunan väliin. Tulevatko ne sisälle vai vaikkapa parvekkeelle. Värejä ja kuvioita on myös todella laaja kirjo, nekin kannattaa valita kestämään aikaa vaikka jokin räväkkä kukkakuviokin juuri sillä hetkellä tuntuisi hauskalta. Kannattaa myös miettiä että haluaako vehon olevan täysin pimentävä, läpikuultava vai jotain siltä väliltä. Asiantuntijaan kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä jos mikään asia mietityttää, Kaihdin-Lehtoselta voi pyytää täysin veloituksetta asiantuntijan kotiin miettimään yhdessä toimivat rakaisut, ottamaan mitat ja näyttämään kangasvaihtoehdot. Yksityisten kotien lisäksi vehoja voi tilata julkisiin tiloihin ja toimistoihin ympäri Suomen. Toimistusajat ovat todella nopeat, meilläkin oli mittojen mukaan teetetyt verhot asennettua viikko tilauksen jälkeen. Myös vanhojen verhojen korjausta voi heiltä kysellä.

Onkohan tämä vanhuus vai mikä, kun rullaverhot ja hyvät yö-unet tekevät näin iloiseksi ja innostuneeksi.

Siitä saakka kun valo keväällä alkaa pikkuhiljaa lisääntymään olen odottanut näitä iltoja. Iltoja jolloin aurinko heittää säteitään ja tuo erikoisia varjoja juuri ennen katoamistaan vastapäisen talon taakse. Iltoja jolloin laskeva aurinko heijastuu ohi ajavien junien ikkunoista ja näyttää tanssivan pitkin huonetta. Kun tietää että tällaisia iltoja on vain muutamana kuukautena vuodessa, ja silloinkin vain jos aurinko paistaa, niitä vaalii ja niistä iloitsee ihan toisella tavalla. Paljon vahvemmin. Jotakuta voisi ärsyttää se, että aurinko paistaa lasten huoneeseen vielä puoli yhdeksältä illalla, minulle se taas on yksi lempiasioita kodissamme.

Tällaisiä kesäpäivä kun tänään olen myös kaivannut. Poikien yhdeksän viikon lomasta on noin puolet jo mennyt, mutta tänä vuonna tällaisia perinteisiä kesäpäiviä ei ole juurikaan ollut. Perinteisellä tarkoitan sitä että aamulla nukutaan pitkään, syödään yhdessä aamupala ja sitten lähdetään ulos. Ulkona ollaan ihan koko päivä, kiireettömästi, ja kotiin palataan vasta iltapalalle. Tänään vietettiin seitsemän tuntia kolmisteen uimastadikalla.

Pitkän ulkona vietetyn päivän jälkeen on ihana palata kotiin, mutta aistia vielä sitä kesän tuntua myöhään iltaan saakka. Juuri tällaiset illat ovat jääneet aiemmilta kesiltä mieleeni, ja uskon näiden jäävän vahvana muistoihin vielä pitkäksi aikaa.

Kenellekään ei tarvitse varmasti enää muistutella ettei matkoistaan ei somessa kannata kailottaa kovin kuuluvasti mahdollisten murtovarkaiden takia. Monesti bloggaajat saavatkin ihmettelyä osakseen, että miten he uskaltavat matkoistaan julkisesti kertoa. Emme me toki hölmöjä ole, murtovalvontajärjestelmän lisäksi ainakin meillä asuu reissujemme ajan aina talovahti. Sen jälkeen kun joitain vuosia sitten bloggaajakaverini kotiin murtauduttiin ja varas tiesi blogin perusteella tasan tarkkaan missä valvontakamera ja arvotavarat olivat, olen ollut asian kanssa paljon tarkempi.

On paljon rennompaa olla reissussa, kun tietää että kotona on kaikki hyvin. Riippuen toki talovahdista. Viime vuosien aikana meillä on nimittäin ollut jos jonkinmoista vahtia. On ollut tutuntuttua, exää, naapuria ja veljeä joka on pitänyt lahjoa jotta hän ylipäätään olisi kämpässä paikalla. Matkoilta palatessa vastassa on milloin ollut naarmuja lattiassa, tyhjiä vuosikertaviinipullojani tai avonainen jääkaappi. On kotonamme kuulemma järjestetty myösOM yhdet parhaimmista uudenvuodenkotibileistä.

Kaikenkaikkiaan kakikista kommelluksista huolimatta talovahdit ovat tuottaneet enemmän mielenrauhaa kun unettomia öitä. On rauhoittavaa tietää, että asunnossa on joku kastelemassa kukkia, keräämässä postia ja huomaamassa vaikkapa mahdolliset vesivahingot heti. Tästä rohkaistuneena päätin ensimmäisen kerran ottaa meille ihan täysin tuntemattomia ihmisiä asumaan, kun sain vuokranantajalta luvan välittää asuntoa satunnaisesti Airbnbn:n kautta.

Meillä asuu parhaillaan siis pieni perhe New Mexicosta saakka. Testailen tätä ekan kerran nyt niin, etten itse ole poissa matkoilla, vaan pääsen paikalle hetkessä jos on tarvis. Täytyy sanoa, että vähän kyllä jännittää. Eikä oikeastaan edes asunnon puolesta, vaan enemmänkin se, että onko vierailla kaikki hyvin, ovatko he tyytyväisiä asuntoon ja vastaako se heidän mielikuviaan.

Asunnon vuokraamiseen liittyy kauheasti kaikkea mitä en ollut tullut ajatelleeksi. Ensinnäkin pelkkään siivoamiseen sain kulumaan kaksi päivää. Perus siistimisen lisäksi kun yritin saada mahdollisiman paljon henkilökohtaisia tavaroita piiloon. Koska viraidemme lapset ovat omiamme nuorempia, kävin läpi myös kaikki lelut ja erittelin ne niin, että lasten on turvallista leikkiä pelkäämättä mitään lego-tukehtumisia.

Päätin myös ostaa uudet peitot, tyyny, petivaatteet ja pyyhkeet tulevia Airbnb vieraita varten. Lisäksi haettiin vintiltä pinnasänky ja lainattiin naapurilta syöttötuoli. Piti muistaa täydentää myös vessapaperivarasto, käsisaippuat ja tarkistaa että kaikki tarvittavat palohälytys -ja sammutinjutut sekä ensiapupakkaus olivat ajan tasalla. Toki järjestin myös kaikki keittiönkaapit, tyhjesin jääkapin sekä kirjoitin ainakin tunnin asunnon infokansiota.

Vieraat ovat myös viestitelleet ahkerasti, kyselleeet muunmuassa lähellä olevista ruokakaupoista ja leikkipuistoista, joten sellaiseenkin on mennyt yllättävän paljon aikaa. Hyvä siis etten ottanut tätä ekaa kertaa minkään oman lomareissun kanssa, sen verran säätöä tässä on kuitenkin ollut. Eiköhän tämä ala kuitenkin sujumaan ja seuraavien vieraiden kanssa homma sujuu varmasti jo jouhevammin.

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu