Yhteiseloa uuden koiranpennun kanssa on mennyt jo useampi päivä. Kaikki on mennyt oikeasti tosi ihanasti, vaikka myönnetään että muutaman kerran olen myös miettinyt, että mihin taas oikein ryhdyin. Paola on ihana koira, mutta sisäsiistiksi opettaminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi tuo koira palkitsee sitten taas niin monella muulla tavalla.

Kerroinkin jo aiemmin, että pojat ovat toivoneet koiraa jo varmaan kolme vuotta. Itsekkin olen toki koirakaveria kaivannut, mutta realiteetit ovat tulleet vastaan. Kun koiran hankkiminen alkoi tulla pikkuhiöjaa ajankohtaiseksi, ollaan puhuttu siitä paljon. Pojat tiesivät, että mahdollisesti palaan Espanjanreissulta pennun kanssa. Katselimme netistä koirien kuvia ja mietimme nimiä jo ennen sitä. Ja kun Paola sitten reissulta löytyi, laitoin heti kuvia ja videoita pennusta. Pojat olivat kovin innoissaan, lähettivät terveisiä ja odottivat kovasti, että tulemme Suomeen.

Ensikohtaaminen oli rauhallinen ja täynnä rakkautta. Oli ilta, kun pojat tulivat kotiin. Eteisessä oli niin hämärää, etteivät lapset huomanneet aluksi tummalla matolla makaavaa koiraa. Sitten jo halittiinkin ja pussailtiin kovasti. Pao on vielä niin pieni, että suurimmissa hepuleissaankin meno on sellaista ettei lapsia pelota. Eikä minikokoisia naskalihampaita ei edes huomaa, vaikka ne varpaisiin käyvätkin kiinni. Onkin ollut hyvä, että alku on sujunut pehmeästi. Sitten kun Pao on isompi, ovat pojatkin oppineet komentamaan häntä tiukemmin ja johdonmukaisemmin.

Paola on kiintynyt nopeasti meihin kaikkiin, tuntuu kun hän olisi ollut perheessämme jo paljon paljon kauemmin. On ollut niin ihanaa nauttia kauniista syyspäivistä kaikki yhdessä pihalla peuhaten. Pao on vienyt meidän kaikkien sydämet. Hän on ihanan varaukseton, reipas ja utelias, toisaalta hän myös rakastaa kainaloon käpertymistä. Tuntuu tosi ihanalta että on mahdollisuus tarjota pojille lapsuus maailman parhaan koirakaverin kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Onni on kirpeitä syyspäiviä ja lämmintä tuulta, onni on puusta kauniisti ala leijailevia lehtiä, onni on kun maasta löytyy iso käpy. Onnea on juoksukisa lehtikasojen läpi, onnea on veli jota halata. Onnea on pihalta löytyvä salainen puutarha. Onnea on oma suloinen koiranpentu ja onnea on myös pakkasesta löytyneet letut. Onnea on hammaskeijun ensimmäinen käynti. Onnea on synttärijuhlien suunnittelu yhdessä. Onnea on kadulla vastaan tulevat ihmiset, jotka onnittelevat uudesta perheenjäsenestä. Onnea on pienet arkiset hetket perheen kanssa. Onnea on sadetta pitävä takki. Onnea on ystävät. Onnea on iltalaulun aikana nukahtavat lapset. Onni on hetki tässä ja nyt.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Äiti, meillä oli tänään tosi kiva päivä, sanoi Elvis kun palasimme iltapäivällä kotiin. Ja niin oli kyllä minullakin. Pojilla oli pitkästä aikaa arkivapaa, päiväkodin ja eskarin ollessa suljettuna mielenilmaisun vuoksi. Syyssää ja neuvolakäynti toivat päivään samaa fiilistä kun aikoinaan kotiäitinä ollessa. Käytiin syömässä, ruokakaupassa, pyöräiltiin ja ulkoiltiin sadesäässä, eikä ollut kiire minnekkään.

Alkuviikosta käytiin hakemassa Polarn O. Pyretiltä luottovaate ulkoiluun, edellisten käydessä pieniksi. Eli windfleecet. Ne ovatkin sen jälkeen olleet käytössä joka päivä. Aikoinaan, kun kirjoitin paaaaljon enemmän lastenvaatteista, ei ollut varmastikkaan yhtäkään ulkovaatepostausta jossa en olisi windfleecejä kehunut. Vaikka nykyään harvemmin vaatteita hehkutan, ei mieli ole muuttunut miksikään. Näitä ilman syksyt ja keväät olisivat lasten pukeutumisen kannalta paljon haastavammat.

Windfleece on siis nimensä mukaan fleecetakki joka pitää myös tuulta. Tuulenpitävyyden lisäksi takki pitää myös vettä, korkea kaulus suojaa kaulaa ja edessä sekä takana on vielä hyvät heijastimet. Lasten mielestä parasta näissä takeissa on hihoissa olevat peukaloreijät, minun mielestäni taas monikäyttöisyys. Fleece menee hyvin takkina ihan noin, mutta sen saa kiinnitettyä nepparilistan avulla myös popin omaan kuoritakkiin. Näin ollen toppavetimiä ei tarvitse ihan heti ottaa käyttöön. Lisäksi nyt syksyllä ja taas keväällä säät vaihtelevat päivänkin aikana paljon. Välillä sataa, välillä paistaa, tuulessa on kylmä ja auringossa tulee taas kuuma. Windfleecen ja kuoritakin yhdistelmän kanssa on helppo pukea ja riisua tarpeen mukaan. Tänään windfleecet tomivat hienosti sadetakkien alla.

Kuten PoPin muutkin ulkovaatteet, windfleecet ovat laadukkaita ja pysyvät uuden näköisenä lapselta toiselle. Monet fleecevaatteet kun nukkaantuvat, mutta nämä ei kyllä ikinä. Meillä on ollut fleecejä tai fleecehaalareita ainakin punaisena, keltaisena, turkoosina ja limenvihreenä. Tänä syksynä ihana uutuus on tuo musta-valkoinen karhukuviointi. Kuviollisia windfleecejä on muutaman kerran aiemminkin aiempian vuosina ollut, mutta tämä on niistä ehdottomasti oma suosikkini. En oikeastaan kuosesta kauheasti välitä, mutta tämä on ihanan raikas ja yksinkertainen. Värikkäillä pipoilla saa sitten halutessaan lisää piristystä asuun. Vaikkakin tuo Kaapon simppeli harmaa merinovillainen pipokin on aivan ihana. Voi olla että se tullaan vielä näkemään useasti minun päässäni tämän talven aikana.

Olin jotenkin aika harmissani siitä että kesä meni taas, yhtä nopeasti kun aina – eikä se tänä vuonna ollut edes kauhean lämmin. En odottanut syksyä, en sitten yhtään. Mutta tänäänkin, tuulesta, sateesta ja lakossa olleista ratikoista huolimatta oli aivan ihanaa. Nämä ovat juuri niitä päiviä kun kaikkialla on vaan harmaudesta huolimatta kaunista. Ruoho on vielä vihreää ja sitä koristavat pikkuhuljaa maahan leijailevat kirjavat lehdet. Ei yhtään huono tämäkään.

Tätä juttua kirjoittaessani googlailin vanhoja postauksiani ulkovaatteista. Katsokaa miten söpö Elvis on ollut kaksi ja puoli vuotta sitten pikkuisessa windfleecessään. MÄÄÄ EN KESTÄ.

Popin vaatteet saatu

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ollaan poikien isän kanssa asuttu erillään jo reippaasti yli pari vuotta. Ja kaikki on mennyt hienosti. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta poikien virallinen osoite on siis täällä minun luonani. Ekat kaksi vuotta pojat olivat aina jomman kumman luona menojen mukaan. Minun luonani ehkä ihan pikkaisen enemmän. Järjestely kuitenkin toimi hienosti, sillä meillä molemmilla on hyvin epäsäännölliset menot. On ollut onni ettei välillämme ole suurempaa kitkaa ja että molemmat ovat halukkaita joustamaan ja auttamaan tarvittaessa.

Keväällä kuitenkin päätimme aloitaa vuoroviikot. Rehellisesti, olin itse aluksi sitä vähän vastaan. Edellinen jörjestely toimi mielestäni hyvin enkä nähnyt syytä vaihtaa tuttua ja turvallista tapaa. Poikien isä oli sitä kuitenkin jo pidemmän aikaa pyytänyt, joten lupasin testata. Viikko-viikko kuulosti silti mielestäni jotenkin liialta. Mietin että pojat ovat vielä liian nuoria olemaan erossa toisesta vanhemmastaan niin kauan, samoin minä heistä. Myönnän, että mietin myös omaa jaksamistani. Samaan aikaan pojat aloittivit päiväkodissa tekemään myös kokonaista viikkoa, kolmen päivän sijasta – joten viikkorytmityksenkin takia tämä järjestely kuitenkin tuntui fiksummalta.

Muutamaa poikkeusta ja Espanjan matkaamme lukuunottamatta järjestely onkin toiminut sovitun mukaisesti. Kiva että tarvittaessa voidaan silti joustaa. Minun mielenrauhani vuoksi sovimme aloittavamme pehmeällä laskulla, viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Ja se on ollut hyvä. Mutta nyt tässä viime viikkoina itseasiassa se viikkokin on välillä tullut täyteen. Aikamoista on ollut sitten myös melkein viikko ilman lapsia. Vaikka ollaan me toki puhelimessa puhuttu ja nopeasti nähtykkin sinä aikana.

Yhteishuoltajuus ja asumiskuviot siis rullaavat hyvin. Mutta entäs kun vanhempina on välillä ehkä hieman hajamieliset tyypit… Tai kun lasten hoitopaikat ovat nykyään eri paikoissa. No, ketään ei onneksi ole (vielä, kop kop) unohdettu hoidosta hakea. Mutta tavarat ovat jatkuvasti hukassa ja väärässä paikassa. Ei esimerkiksi paljoa hyödytä jos lapsella on kolmet kumpparit, jos niistä yhdetkään eivät ole päiväkodilla tai siellä kodissa missä pitäisi. Kuten tänään. Ja näitähän sattuu, eikä ne onneksi ole vaarallisia. Mutta kahden kodin väliä seilatessa saa useasti roudata kassin jos toisenkin tavaraa, vaikka perjaatteessa molempien luona samat tavarat olisivatkin. Mutta esimerkisi harrastusväleineitä on ihan älytön ostaa tuplamäärä. Etenkin jos ne silti unohtuvat. Ei sentään asuta vaikkapa eri paikkakunnilla, onneksi!

On siis onni että olemme sulassa sovussa saaneet kaikki asiat sovittua ja hoidettua. Jos jotkut unohtuneet kumpparit tai sadetakki on suurin murheemme, niin voi sanoa että aika hyvin menee. Lapsethan ovat alusta alkaen sopeutuneet tähän systeemin tosi hyvin. Sen puolesta ei onneksi ole myöskään mitään huolta.

Vuoden päästä alkava koulu kuitenkin on alkanut vähän mietityttämään. Isän koti on niin suurten ristysten että ratikkamatkankin päässä tulevasta koulusta. Kaapo ei varmasti pariin ekaan vuoteen voi sinne yksin luota kulkea. Yksi vaihtoehto olisi koulukyyti. Mutta kun pojat eivät voi asua virallisesti kun vain yhdessä osoitteessa, ei sekään onnistu. Viime aikoina mediassa on huomioni kiinnittynyt useasti tähän aiheeseen. Kahdessa kodissa asuminen yleistyy jatkuvasti, mutta lainsäädäntö ei silti tunnista tätä. Ruotisissa aiheessa ollaan puhuttu jo pitkään ja ilmeiesti tähän olisi nyt tulossa muutos. Suurella mielenkiinnolla jään odottomaan lisää uutisia aiheesta.

Mitäs te olette mieltä aiheesta, pitäisikö systeemiä muuttaa niin, että kahdessa kodissa asuvat lapset voisivat asua molemmissa virallisesti? Onko muille asia ollut ajankohtainen tai miten muilla mahdolliset yhteis -tai yksinhuoltajuudet ja tapaamiset ja niiden sopimiset ovat menneet? Ja olisiko antaa konkreettisia vinkkejä tähän vuoroviikoin puolen omaisuuden liikkuteluun?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut ihastella pikkuveljeni, Tommin, ottamia kuvia. Ihan huikeita! Kaikissa kuvissa on ihan mieletön tunnelma ja ne tunnistaa jo nyt oman persoonallisen tyylin ansiosta. Tykkään kovasti.  Hauskaa että meitä sisaruksia yhdistää monet samat kiinnostuken kohteet, kuten musiikki ja valokuvaus. Nimittäin muutkin veljeni harrastavat samoja juttuja. Jokaisella meillä on kuitenkin ihan oma tyylinsä, kuten vaikka näistä kuvista näkee.

Tommi vei tässä hiljattain, eräs sadepäivä, pojat kaupungille. Olipa ihana nähdä miten hän oli taltioinut reissun tunnelmat muistikortille. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hänen pitäisi alkaa jakaa kuviaan myös muualle kun facebook kavereilleen. Nyt vaan valokuvablogi pystyyn! Vai mitä olette mieltä?

Itse olen taas viettänyt lapsetonta sinkkuelämää tiistaista saakka. Huomenna saan pojat takaisin kotiin ja alkaa taas vähän erilainen arki. Odotan kovasti. Sitä ennen katselen näitä kuvia koneelta, ikävä jo painaa!

Muistuttelen vielä, että Habitare-lippu arvonta päättyy tänään!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.