Olen viime viikkoina kuullut useammalta ihmiseltä, että pojat eivät näytä yhtään veljeksiltä. Ja olen ollut ihan ihmeissäni, miten niin!? Hehän ovat kun paita ja peppu! Mutta tosiaan, Kaapo kyllä näyttää enemmän isältään ja Elvis sitten on taas kun kopio minusta pienenä. Ja ovathan he luonteeltakin ihan erilaisia.

Molempien poikien luonteet ovat tulleet mielestäni jo tosi varhaisessa vaiheessa esiin. Kaaposta jotenkin vain aisti, että hän on rauhallinen ja herkkä luonne. Elviksen pippurisen luonteen sain taas todeta jo ensimmäisenä päivänä synnytyssairaalassa. Toki tasoja tulee kokoajan lisää ja elämäkin hieman muokkaa persoonaa, mutta nämä ovat ne vahvimmat piirteet – jotka ovat näkyneet ihan vauvasta saakka.

On jännä miten useasti sisarukset ovat niin erilaisia. Vaikka nämäkin kaksi ovat viettäneet lähes koko ikänsä toisensa seurassa 24/7, ei persoonat ole kuitenkaan muokkautuneet samanlaisiksi. Oikeastaan uskon että se on jonkinlainen luonnon oma juttu, sisarusten on oltava erilaisa jotta he saisivat mahdollisimman paljon huomiota vanhemmiltaan. Kuulostaako tämä teistä yhtään järkevältä? Sillä jos sisarukset olisivat kovin samanlaisia, heitä myös helposti alkaisi huomiomaan yhtenä – ei yksilöinä. Olen huomannut nimittäin saman myös viiden pikkuveljeni kanssa. Toki meissä on samojakin piirteiltä ja kiinnostuksen kohteista, mutta jokainen on selkeästi ihan eri luonteinen. Mutta näitä samoja luonteenpiirteitä näkee kyllä sitten taas omissa lapsissa.

Siinä missä Kaapo arvostaa rauhallisia juttu tai lukutuokioita kainalossa, Elviksestä on taas parasta kun huomiota saa vanhemmalta yhdessä pelleilemällä ja riehumalla. Sitten taas kuitenkin Kaapo on se enemmän liikunnalisempi, kun Elvis taas tykkää piirtää ja näperrellä.

Kaikesta huolimatta nämä pojat on mitä mainioin tiimi. Kuten sanoin, paita ja peppu. Kahden vuoden ikäero ei ole ainakaan toistaiseksi haitannut menoa. He tekevät kaiken yhdessä ja selvästi nauttivat toisensa seurasta. Veljestä saa tukea ja turvaa, vaikka päivittäin he myös kinastelevatkin. Mutta nekin kinat tuntuvat vaan hitsaavan tätä parivaljakkoa enemmän yhteen. Pojat myös tunnistavat toisistaan hyvin tuntemukset. He huomaavat heti kun toisella on joku vialla. Tietävät milloin kannattaa ottaa etäisyyttä tai milloin sitten taas rutistaa tiukemmin. Näiden kahden touhuja seuraten sydän pakahtuu päivittäin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Jos synttärikutsussa lukee RÄYH! VIHREÄ ON UUSI MUSTA, ei jää paljoakaan arvailuden varaan, että millä teemalla bileet vedetään. Etenkin kun synttärisankari on ehkä suurin tietämäni Hevisaurusfani.

Pojat ovat tietysti innoissaan, sillä tämä syksy (kuten kevät oli) on yhtä kaverisynttäreiden sumaa. Oikeastaan joka viikonlopulle tuntuu olevan jonkun kaverin synttärit. Välillä useammat päällekkäin. Eikä mene enää kauaa, kun saan alkaa valmistelemaan poikien synttäreitä. Huh – siinä onkin taas urakkaa. Omat synttärinikin sattuvat tänä vuonna viikonlopulle, joten mietinkin että pitäisikö niitä pitkästä aikaa juhlistaa? Vuoden päästä suunnataan parhaan ystäväni kanssa sitten kahdestaan kolmekymppismatkalle jonnekkin lämpimään.

Lauantaina tosiaan kuitenkin juhlittiin 4-vuotiasta Valoa. Tutustuin Valon äitiin Miian jo vuosia sitten, silloisen poikaystäväni kautta. Meidän juttu on kuollut ja kuopattu myös vuosia sitten, mutta ystävyys Miian kanssa jäi onneksi elämään. Oikeastaan kuitenkin lähennyttiin paremmin vasta neljä vuotta sitten kesällä, kun molemmat tuskastelimme isojen vauvamahojemme kanssa. Siitä saakka ollaan tavattu vauvojemme kanssa – jotka eivät tosiaan enää olekkaan mitään ihan vauvoja! Ollaan oltu Valon kaikilla synttäreillä mukana ja siinä missä tuntuu hullulta, että omat lapset kasvavat, tuntuu se yhtä hullulta (ellei jopa hullummalta) myös kavereiden lasten kohdalla. Hauska nähdä sivusta millainen, ihan erilainen, persoona ystävän lapsesta on kehittynyt.

Mutta tosiaan, näiden bileiden jälkeen tajusin sen, että pian pitää alkaa miettimään poikienkin synttäreitä. Koska moelmmilla on synttäripäivä kuukauden päästä toisistaan ollaan tähän saakka vedetty yhdet yhteiset kaverisynttärit. Viime vuonna samoihin pirskeisiin kustuttiin myös sukulaiset ja kummit, joten kaikki oli (onneksi) ohi kerralla. Nyt kuitenkin pojilla alkaa olemaan paljon niitä ihan omia ja tärkeitä kavereita, joten ekan kerran nyt tosissaan mietin myös, että pitäisikö heille pitää myös ihan omat juhlat? On tässä vielä viikko-pari aikaa miettiä. MUTTA MITÄÄN TEEMAJUTTUJA (askartelua) EN KYLLÄ ALA.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pitkään on tuntunut, että se jokin puuttuu. Onhan tässä tultu oltua ilman jo aika pitkään. Kaipaan sitä että on joku jolle jutella. Joku jonka viereen käpertyä iltaisin sohvalla ja jonka päätä rapsuttaa. En halua tehdä yksin asioita vaan jakaa arkeni toisen kanssa. Käydä yhdessä lenkillä ja kävelyllä. Herätä aamulla toisen lämpöön. Haluan jonkun jolle kertoa kaikki muerheeni. Joka ymmärtää ja tukee, on aina läsnä. Jonkun joka innostuu hassuista ideoistani ja lähtee spontaniisti niihin mukaan. Olisi ihanaa tehdä kaikkea kivaa kahdestaan ja koko perheen kesken. Haluan vierelleni luotettavan kumppanin. Viimeaikoina olenkin nähnyt sellaisia pareja paljon. Nuoria ja vanhoja. Ja tuntenut kateutta. Tiedän että sellainen olisi itsellekkin mahdollista löytää. Mutta kriteerit täyttäviä on vaan niin vähän. Enkä minäkään välttämättä kaikille kelpaa. Vielä en ole kuitenkaan juurikaan tehnyt asialle mitään, mutta olen miettinyt tätä asiaa kovasti. Tiedän että se oikea on tuolla jossain. MÄ HALUAN KOIRAN !!!!!!!!!!!!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vaikka eskarin alkaminen ja kahteen eri hoitopaikkaan poikien vieminen jännittää ja vähän ahdistaakin, oikeasti odotan jo arjen alkamista. Ensin oltiin poikien kanssa Espanjassa neljä viikkoa, ja juhannuksesta he jäivät vielä kahdeksaksi viikoksi lomalle. Ei siinä mitään, mutta kun minulla ei ole lomaa. Toki olen voinut pitää pari päivää taukoa hommista sillä ja toisen täällä – mutta hommat kasaantuvat ja itselle iskee stressi.

Olen omasta mielestäni tosi onnekas että päätyöni on tätä blogin kirjoittamista ja se on hyvin vapaata. Mutta työhön liittyy paljon myös käytännön asioiden sopimista, kampanjoiden suunnittelua, puhumattakaan ajasta joka menee kuvia valiten ja muokaten sekä kirjoittaessa. Tietokoneella tulee istuttua paljon. Olen haalinut myös muutamia muita isompia projekteja, jotka vaativat ennenkaikkea luovaa ajattelua, suunnittelua ja mietiskelyä rauhassa. Kahden villikon kanssa se ei ole ihan niin yksinkertaista.

Onneksi kesällä on ollut vähän hiljaisempaa ja olen saanut keskittyä suurimmaksi osaksi vain tähän blogin päivittämiseen, mutta on niitä sähköpostejakin kasautunut aika määrä ja se stressaa. Sitten stressaantuneena saan vielä vähemmän mitään aikaiseksi. Olen sellainen ihminen, että kaipaan työssäni rauhaa ja aikaa. Aikaa miettiä, fiilistellä ja sulatella juttuja rauhassa. Tiedän että minun pitäisi opetella esimerkiksi vastaamaan sähköposteihin heti ne luettuani (se on itseasiassa ollut uuden vuoden lupauksenikin jo pari viimeistä vuotta), mutta…

Lapsille sitä taas haluaisi tarjota kivan ja mieleenpainuvan kesäloman. Puuhata kokoajan kaikenlaista. Usempina päivinä he kuitenkin tuntuvat vain hyppivän seinille, kun en voi tarjota samalla tavalla tekemistä kun päiväkodissa. Häpeisenä ja omatunto soimaten tunnustan, että netflix ja ipadin pelit ovat pyörineet enemmän kun olisin halunnut. Asettamani max 1h/5xvko on ylittinyt varmaan triplasti. Ja entäs sitten se oma-aika? Sitäkin on pakko ottaa, muuten näistä hommista ei ainakaan tule mitään.

Mutta jos lapset olisivat olleet hoidossa kesällä, tuntisin siitä varmasti vielä enemmän huonoa-omaatuntoa. Jos on pieninkin mahdollisuus pitää lapset kesällä lomalla, mielestäni se pitäisi tehdä. Ensinnäkin siellä päiväkodissa ja koulussa lapset ehtivät viettää vaikka kuinka paljon aikaa pitkin vuotta. Toiseksi, myös lapset tarvitsevat lomaa, aivan kuten aikuisetkin töistään. Ja kolmanneksi, uskon että tekee tosi hyvää viettää yhdessä pidempi pätkä ilman sitä arjen kiirettä ja aikatauluja. Ainakaan samanlaisia kun normaalisti. Mielummin sitten vaikka istutaan sohvalla nenät pädeissä ja läppäreissä kiinni, ainakin ollaan yhdessä. Vai mitä olette mieltä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kerroinkin jo että olimme viime viikonloppuna nykyisessä mummolassani, vahnassa nuoruudenkodissani. Talo on todella ja ihana persoonallinen, kuten ehkä kuvista jo huomaisittekin. Mutta kaikista parasta paikassa on ehdottomasti sitä ympäröivä luonto. Piha on suuri, nurmukkoalueen lisäksi siellä on oma pikku metsä jossa kasvaa mm paljon mustikoita ja kanttarelleja, kukkaniitylle on siroteltu edesmenneen koiramme tuhkat, girripaikalta on myös suuri ja kaiken kruunaa oma kasvi ja yrttimaa. Tämän ympärillä on sitten vielä lisää metsää ja metsäpolkua pitkin pääsee myös omaan rantaan.

Lapsillehan tuolla olo on yhtä seikkailua, ihmettelyä ja hurjan hienoja kokemuksia. Mutta vaikka itse tuolla olen asunutkin, niin on se edelleen ja oli se silloinkin sitä myös itselleni. Öisin on täysin hiljaista, päivällä metsä on taas täynnä luonnon ääniä ja yllättäen matkalla bussipysäkille vastaan saattaa astella suuri hirvi. Joka puoleta löytyy uutta ihmeteltävää.

Kesäisinhän tuo paikka on uskomaton, jokapuolella kukkii ja mummoni onkin kova viherpeukalo. On mahtavaa että ruuan lautaselle saa kerättyä metsästä ja omalta kasvimaalta. Mielestäni se on tärkeä juttu opettaa myös lapsille. Mutta myös talvisin tuo paikka on lumoava. Lumessa näkee paljon eri eläinten jälkiä, tunnelma on vain sellainen tosi pysähtynyt. Sellainen on meidän kesäsaari.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.