LEMPIJUTTU

12/11/2015

vaikoclothing 21vaikoclothing 1vaikoclothing 6vaikoclothing 5vaikoclothing 4vaikoclothing 7vaikoclothing 2vaikoclothing 15vaikoclothing 8vaikoclothing 10vaikoclothing 20vaikoclothing 3vaikoclothing 11vaikoclothing 14vaikoclothing 13vaikoclothing 12vaikoclothing 16vaikoclothing 19vaikoclothing 18

Tuntuu että monen mielestä koiran omistamisessa raskaita on se jatkuva ulkoilutus, säässä kuin säässä. Toki aamulla on välillä vähän vaikea saada silmiä auki, mutta yllättävän hyvin olen sängystä aamuvarhaisellakin päässyt ylös. Oikeastaan noi aamulenkit ovat ihan parhaita siitä, että siinä väkisinkin viimeistään herää. Jos vain olen kotona, vien koiraa 2-3 tunnin välein ulos. Paitsi öisin. Kaikenlaisia kelejä on jo tähän kahdeksaan viikkoon mahtunut, mutta kertaakaan ei ole haitannut. Ei auringonpaiste, pakkasaamut eikä rankkasade.

Vaikka saatan vaikuttaa vähän kaupinkilaistollolta, luonto on aina ollut ja on kokoajan enemmän ja enemmän tärkeä. Oli se sitten talon ympäri kävely tai muutaman tunnin samoilu metsässä, tekee se hyvää toki myös fyysisesti mutta erityisesti omalle pääkopalle. Mikään ei saa stressitasoa laskemaan niin hyvin, kun ajatusten tyhjentäminen keskellä luontoa. Ja koiran kanssa on parasta, sillä se tulee tehtyä päivittäin. Useamman kerran.

Poikien kanssa ei arkena päästä kauheasti ulkoilemaan, kun eskari -ja päiväkotien päättyessä pitää ensin tehdä ruokaa, syödä ja sitten onkin jo ihan pilkkopimeetä. Parasta ovatkin viikonloppuiset päiväulkoilut. On ihana seurata vierestä, miten onnessaan pojat ja Pao leikkivät keskenään. Vaikka koiranpennun ottaminen oli alkuun todella rankkaa, on se tuonut mukanaan myös ihan älyttömästi hyvää. Juuri nämä, ihan arkisilta tuntuvat, kävelylenkit muuttuvaa luontoa tutkien ovat varmasti kivoja muistoja, jotka lapset muistavat aikusenakin. Sellaisia ihan tavallisia, kivoja ja turvallisia juttuja, joita jatkaa sitten vanhempana oman perheen kanssa.

Vaikka luonto ei tällähetkellä ole kauneimmillaan, löytyy sieltä vaikka mitä mielenkiintoista. Jäisiä lehtiä, takiaisia, matoja, keppejä ja hyviä kiipeilypaikkoja. Tuo kolmikko jakaisi nuohota noita Alppipuiston kallioita varmaan loputtomasti. Ihan parasta.

Kaapon Warrior Beanie ja Elviksen Timberjack Beanie saatiin kotimaiselta VAI-KØ Clothingilta. Tutustuin tähän ihanan merkkiin itseasiassa ystävän kautta, joka vinkkasi kivoista koiran pannoista -ja remmeistä. Myös Paolan kukkainen kaulapanta sekä musta vakosamettinen hihna ovat sieltä. VAI-KØn tuotteet valmistetaan Suomessa ja jokaisesta myydystä tuotteesta menee aina 5% Kambodžalaisten lasten koulutuksen tukemiseen. 

Mites muut koiran omistajat, tykkäättekö ulkoilla säällä kuin säällä? Käyttekö mieluiten lenkillä vai koirapuistoissa vai sekä että?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MÄ JA MUN KOIRA

25/10/2015

Processed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 preset

Kirjoitin viikko sitten siitä, miten koiran ottaminen ei ollutkaan sitä mitä olin kuvitellut. Minulla on ollut kaksi koiraa ja tiesin kyllä mitä tuleman pitää. Koiran ottamista harkitsin useamman vuoden. Olin aivan varma, että aika on nyt oikea ja että kaikki tulee menemään hyvin. Jos olisin epäröinyt, olisin vielä siirtänyt koiran hankintaa. Omaa jaksamistaan ja mielen asioita ei kuitenkaan voi ennustaa etukäteen. En olisi ikinä uskonut etten rakastuisikaan silmittömästi heti tähän pentuun tai että henkinen ja fyysininen jaksamiseni ei riittäisikään.

Jo alkumetrimme olivat stressaavat, molemmille. Kävin hakemassa koiran Espanjassa ollessani. Kävin katsomassa pentuja kerran aikaisemmin ja sitten kotiinlähtöä edeltävänä iltana haimme hänet. En tietäänkään saanut nukuttua. Tuskin kukaan koiranpennun omistaja saa ensimmäisenä yönä. Seuraavana päivänä käytin Paon eläinlääkärissä. Siellä epäilykseni kävivät toteen, koiralla oli kymmeniä punkkeja. Niitä ei kuitenkaan poistettu, vaan eläinlääkäri suositteli niiden poistamista lääkkeellä vasta seuraavana päivänä Suomessa. Lensin samana iltana koiran kanssa yölennolla kotiin. En nukkunut taaskaan. Viisi tuntia lentokoneessa itkevän koiravauvan kanssa ei ollut helppoa, mutta toisaalta, meni se yllättävän kivuttomasti. Vaikkakin koko kroppani tärisi ja sydän hakkasi ihan täysillä, varmaan jännityksestä, ensimmäisten tuntien ajan. Saavuimme aikaisin aamulla kotiin ja piti odottaa muutama tunti, että voisin soittaa eläinlääkäriin. Olisin halunnut käpertyä omaan sänkyyni ihana uusi koiravauvani kainalossa, mutta en punkkien takia voinut ottaa häntä viereeni. Koko kehoani syyhytti ja olin aivan varma, että olin saanut häneltä myös jotain kirppuja. Iltapäivällä pääsimme eläinlääkäriin, jossa punkit tunnistettiin ruskeapunkeiksi. Eläinlääkäri pelotteli minua että tämä punkkikanta on kaikista pahin ja se olisi riesana nyt koko elämämme. Sillä nämä punkit kuulemma pesiytyvät asunnon rakenteisiin jossa ne lisääntyvät maailman loppuun saakka, emmekä me ikinä pääsisi niistä eroon. Kirppuja tai muita ei onneksi löytynyt. Punkit poistettiin, mutta punkkilääkettä ei saisi ikäsuositusten takia antaa vielä muutamaan päivään, joten koiraa ei vieläkään kannattaisi ottaa kauheasti viereen. Sitten lähdin hakemaan pojat päiväkodista. Siitä etenpääin en oikein muistakkaan seuraavista päivistä mitään, olin niin väsynyt ja stressaantunut.

Sitten, kuten edellisessä postauksessa kerroin, havahduin siihen että mietin oikeasti joutuvani kohta jonnekkin hullujenhuoneelle, ellen etsisi koiralle uutta kotia. Olin niin loppu. Ja vaikka koirasta tykkäsin, välillä tuntui että alkaisin pian vihaamaan sitä. Kaikki oli ollut niin hyvin ja kivasti ennen sitä. Nyt olin kävlevä ihmisraunio joka ei useimpina päivinä jaksanut edes raahautua suihkuun. Kotini taas… lattiat täynnä hiekkaa, multaa ja mustia tassunjälkiä. Silputtuja keppejä, revittyä sanomalehtiä ja jatkuvasti vanhoja vinoja lattioita pitkin valuvaa pissaa ja ympäriinsä leviteltyä kakkaa. En ollut rakastunut koiraan kuten olin ajatellut. Ja kun tajusin, etten varmaan ikinä tule sitä rakastamaankaan yhtä paljoa kun lapsiani, tuntui se tosi pahalta.

Mielen alkoi yhä enemmän valtamaan ajatukset, että tässä ei ollut enää kyse pelkästä väsymyksestä ja etten tulisi jaksamaan tätä pentuvuotta selväjärkisenä ihmisenä. Mieli oli alakuloinen ja se yhteys minkä olin ajatellut koiran kanssa tulevan, puuttui. Ikävöin vanhaa elämääni. Joten jotta me kaikki, minä, lapseni ja koira, saisimme hyvän elämän jatkossakin, aloin miettimään että se olisi mahdollista vain jos koiralle löytyisikin koti sellaisesta paikasta jossa uudella ihmisillä/ihmisillä olisi enemmän voimavaroja tähän kaikkeen. Tiesin että tämä tulee kyllä joskus helpottamaan, mutten uskonut yksinkertaisesti jaksavani siihen saakka. Ja näitä ajatellessa tuli entistä pahempi mieli. Tunsin itseni niin huonoksi ihmiseksi.

Eivätkä nämä ajatukset siis olleet mielessä kokoajan. Vaan niihin on yhdistynyt väsymys, alakulo ja se että, koira syö päivän aikana kolmannen kerran kakkaansa ja tulee sitten oksentamaan ne sänkyyni. Tai se, että parin tunnin lenkin jälkeen koira pissaa rapussa naapurin ovimatolle. Tai se, kun ollaan aamulla myöhässä eskarista ja koira jahtaa ja piinaa lapsia, varastaa sukat, piilottaa kengät ja mielenosotuksellisesti tulee eteesi katsoo silmiin ja pissaa siihen.

Sitten kuitenkin nyt nämä jutut näin jälkikäteen naurattavat. Niin pahoja päiviä, että olen luopumista miettinyt, on ollut tosi vähän. Olo on kuitenkin ollut tosi kurja jokaikisestä ajatuksesta.

Vaikka edellinen postaus herätti ihmisissä vihaa, järkytystä ja kiukkua (ja sain pitkästä aikaa niin asiattomia kommentteja etten edes voinut julkaista niitä), olen tyytyväinen että kirjotin sen. Sain sitä kautta hirveästi tukea ja tsemppiä. Tajusin, etten ole ainut, vaan nämä tuntemukset ovat oikeastaan aika yleisiä. Niin yleisiä, että tälle on nimikin, puppy blues. Joten en ollut myöskään ihan hakoteillä, kun vertasin fiiliksiäni raskauden jälkeiseen masennukseen. Eihän kukaan lasta suunnittelevakaan voi tietää siihen sairastuvansa. Eikä häntä (toivottavasti) syytellä, että mitäs menit ja teit lapsen jos et tajunnut että se on noin rankkaa.

Kiitos siis vielä näin yleisestikkin teille kaikille tsemppareille ja omista fiiliksistänne kertoneille. Osa kertoi koirastaan lopulta luopuneen, osa vielä miettii ja osa sitten päässyt jo pahimman yli. Kaikki kuitenkin heille ja perheilleen parhaat ratkaisut tehneet ja arvostan niitä kaikkia.

Kuten sanoin, rankkaa on edelleen eikä minulla ikinä ole ollut näin mustia silmänalusia. Mutta mieli on jo iloisempi. Suhde koiraan kehittyy joka päivä. Ihailen sitä miten fiksu hän on. On hienoa seurata myös vierestä lasten kiintymystä tai sitä miten Pao rientää paikalle tarkistamaan tilanteen jos vaikka jompikumpi kaatuu. Muutama päivä sitten aloin kyllä melkein itkemään. Liikutuksesta. Huomasin että Pao tunnistaa poiken nimet. On sen vaan niin, että meidän perheeseen kuuluu koira. Vaikkakin voin myöntää, että pienen pennun ottaminen oli ehkä virhe. Mutta sitten taas toisaalta vuoden päästä meillä on mahdottoman lojaali ja rakastava koira, joka on tottunut juuri tähän meidän elämäämme. Aikuisen koiran kanssa olisi varmasti tullut sitten taas toisenlaisia ongelmia. Mitäs jos hän olisikin inhonnut kaupunki -ja kerrostaloelämää, muita koiria, lapsia, laatikkopyöräilyä ja kahviloissa käyntiä. Kun vihdoin sisäsiisteys koittaa ja pahimmat pentusekoilut ovat ohitse, en varmasti voi uskoa että joskus ajattelin ja koin näin. Mutta näin nyt kuitenkin on. Ja se on ihan ok. Minusta ei ole mitään pahaa myöntää sitä että arvioin itseni väärin, etten jaksanutkaan ja voinutkaan hyvin. Se ei tee minusta huonompaa ihmistä, että näin tunnen eikä varsinkaan se, että mietin tapoja parantaa meidän kaikkien elämänlaatua. Elämässä tulee yllätyksiä aina, minulle tuli nyt. Ja tulee varmasti vielä jatkossakin. Mutta nyt me opettelemme uutta elämänvaihettamme. Mä ja mun koira. Ei tämä helppoa tule olemaan, mutta toivottavasti silti yhteisiä vuosia on edessä vielä monta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MUN JENGI

19/10/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä ne nyt ovat, mun jengi. Pao on ollut meillä nyt kolme viikkoa ja päässyt heti hyvin porukkaan mukaan. Siksi onkin tutunut pahalta välillä mielen valtaavat ajatukset. Kuten aiemmin kerroin, elo uuden koiranpennun kanssa ei ole ollut helppoa. On ollut niin vaikeita ja raskaita päiviä, että olen tosissani miettinyt koirasta luopumista. On useasti tuntunut, etten vain mitenkään jaksa tätä yksin. Olen pelännyt mielenterveyteni puolesta ja sitä, että alan kohta vihaamaan koko koiraa. Tiedän että tämä helpottaa, mutten ole ollut yhtään varma että jaksaisin siihen saakka.

Nyt kun minulla on koira ensimmäistä kertaa niin, että perheessä on myös lapsia olen tajunnut, ettei lemmikistä vaan voi tulla yhtä tärkeää. Tämä kuulostaa aika rajulta ja kauhealta, mutta niin se vain on. Lapset menevät lemmikin edelle, aina. Se on ollut myös ehkä vaikea paikka itse tajuta se. Sillä en haluaisi suosia ketään, mutta nyt se onkin vain niin. On ollut kova paikka itselle huomata, etten kiintynytkään koiraan niin nopeasti ja täysillä, kun olin kuvitellut.

Viikonloppuna juttelin parin kaverin kanssa asiasta. Totesin, että tämä oloni ehkä helpoin selittää vertaamalla sitä synnytyksen jäleiseen masennukseen. Ja älkää hei oikean synnytyksen jälkeisin masennuksen kokeneet pahastuko tästä vertauksesta, mutta se vaan on kuvaavin miten pystyn tunteeni selittämään. En ole halunnut koiraa lähelleni, on itkettänyt ja vituttanut päivittäin. Tuntunut vain siltä, että haluan vanhan elämäni takaisin.

On tuntunut tosi pahalta ajatellakkaan koirasta luopumista, mutten joinain päivinä ole löytänyt mitään muuta ratkaisua. Se on tunutunut samalla ihan älyttömältä, sillä edelleen kuitenkin haluan koiran. Pennun ottaminen on ollut vain omille voimavaroilleni aivan liikaa. Sitten taas toisaalta, aikuisen koirankin kanssa olisi varmasti ollut omat sopeutumisongelmat.

Olen lykännyt uuden kodin etsinnän aloittamista aina päivällä. Tekosyitä on ollut monia. Ensin halusin jutella asiasta äitini kanssa. Mutta kun hän kertoi puhelimessa ostaneensa uusia lankoja Paon villapaidan neulomista varten ja että hänen tilaamansa koiranpeti oli saapunut postiin, en vain voinut kertoa ajatuksistani. Sitten päätin, että annan koiran yhdeksi yöksi hoitoon, niin että saisin edes pienen hengähdytauon. Sitten ajattelin että juttelen ensin lasten kanssa… Sitten tekosyyt loppuivat. Ja tajusin etten ikinä voisi luopua koirasta.

Rankkaa on edelleen joka päivä, mutta oma mieli ei ole enää niin synkkä. Hyviä hetkiä on paljon. Edelleen koira välillä vähän ällöttää minua, mutta kyllä se pääasiassa on jo ihan mun mussukka. Tässä on paljon samaa kuin vauvavuodessa. Suurin osa päivästä on raskasta ja aika hirveääkin, mutta ei tarvita kun se yksi hyvä hetki, niin kaikki paska on sillä kuitattu.

Itselleni nämä parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun muistan miksi koiran alunperin halusin. Kun hän metsälenkillä kävelee vapaana vieressä ja katsoo silmiin. Kun miehet ärsyttävät ja hän kömpii kainaloon. Ja mikä parasta, kun olemme me, meidän jengi, ja tuntuu siltä että tuo koira olisi ollut siinä aina. Meillä oli hyvä porukka jo aiemmin, mutta nyt se tuntuu vielä enemmän kokonaisemmalta. Ylä -ja alamäkiä tulee varmasti vielä paljon, mutta onneksi mulla on mun tyypit.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.