Tuntuu, että siitä olisi vasta muutama kuukausi, kun kirjoitin Black Fidayhin liittyvän postauksen – mutta se olikin jo tasan vuosi sitten. Se on edelleen hyvin ajankohtainen, ja siksi haluankin kirjoittaa samasta asiasta myös uudestaan. En kuitenkaan viitsi liiaksi toisella samoja asioita, joten käy ihmeessä lukemassa myös viime vuotinen postaus, joka pureutuu etenkin pikamuodin ongelmiin.

Vaikka en tittelistä niin pidä tai itseäni sellaiseksi kutsu, niin bloggaajan ammattini vuoksi olen myös vaikuttaja. Minulla on valta vaikuttaa parhaimmillaan kymmenien tuhansien ihmisten ajattelumalliin, mielipiteeseen tai ostokäyttäytymiseen. Toki siihen liittyy paljon kaikkea muutakin, mutta kuluttamiseen ”kannustaminen” on yksi osa työtäni. Sillä olen osittain yhden naisen mainostoimisto. Se mahdollistaa sen, että voin kustua bloggaamista työkseni, eli saan siitä palkkaa. Samalla minulla on iso vastuu siitä, mitä ja millä tavalla mainostan.

Varsinkin viimeisten muutaman vuoden aikana olen havahtunut siihen, että valtaan liittyy myös iso vastuu. Siksi olenkin entistä tarkemmin valikoinut yhteistyökumppanini, vähentänyt fyysisten tavaroiden mainostusta ja pyrkinyt kannustamaan vastuulliseen kuluttamiseen ja kotimaisen suosimiseen. En ole missään mielessä täydellisen kuluttajan esikuva, mutta kokoajan parempi ja mielestäni on silti tärkeää tuoda esille niitä hyviä ja oikeita asioita sekä tapoja siitäkin huolimatta, että olen vasta matkalla sinne.

Viimeisten muutamien vuosien aikana on tuntunut myös hullulta seurata sivusta miten ilmastokriisistä ja ilmastoraporteista huolimatta kulutamme kokoajan vain entistä enemmän. Hesarin atikkelin mukaan suomalaiset tilaavat halpaa krääsää Kiinasta 15 miljoonaa pakettia vuodessa – ja tahti vain kiihtyy. Lisäksi halpiskamaa myyvä Wish kertoo Suomalaisten tilaavan kuukausittain 500 000 kertaa. Halvat hinnat sekoittavat ihmisten päät ja huonolaatuinen tavara päätyy nopeasti roskiin, eikä kukaan halua miettiä niitä ongelmia, jotka liittyvät halvan tavaran tuotantoon.

Black Friday tuntuu olevan kulutuksen huipentuma. Paitsi että enää ei ole pelkkä musta perjantai, vaan koko viikko on nimetty Black Weekiksi, jolloin joka päivä ennen pääpäivää some, sähköposti ja lehdet ovat täynnä toinen toistaan parempia alekoodeja ja tarjouksia. Eikä kaikki toki lopu perjantaihin vaan myös viikonloppuna shoppaillaan Black Weekendinä ja maanantaina pistetään viimeisetkin hilut haisemaan Cyber Mondayn crazyissä aleissa.

Pikkuhiljaa tämä on myös alkanut kääntyä itseään vastaan – ehkä vielä aika pienellä mittakaavalla, mutta joka tapauksessa on ja hyvä niin. Jo viime vuodesta muistan todella monen käyneen Black Fridayn kulutushysteriaa vastaan ja kyseenalaistamaan sen, mutta etenkin tänä vuonna myös entistä useammat yritykset ovat päättäneet olla lähtemättä alesekoiluun mukaan.

Jotkut yritykset ovat ilmoittaneet, etteivät alenna nyt perjantaina mitään tuotteita tai jaa alekoodia, jotkut kivijalat ovat jopa pistäneet ovensa täksi päiväksi kokonaan säppiin. Näinpä sellaisenkin Black Friday kampanjan, jossa kaupasta voi ostaa tänään yhden tuotteen kahden hinnalla, päivän tuotto laitetaan hyväntekeiväisyyteen, mihin myös vastareaktioksi tehty #brightfriday kampanjan perustuu.

Tärkeintä olisikin taistella turhaa ja vastuutonta kuluttamista vastaan joka päivä. Miksi ei Black Fidayn tarjouksia hyödyntäisi jos jokatapauksessa pitää ostaa jotakin uutena, kunhan pitää huolen, ettei klikkaa ostoskoriin mitään ylimääräistä mukaan halvan hinnan vuoksi. Sillä ostelulla vain halvan hinnan (tai ostelusta saatavan huvin) takia on loppujen lopuksi hyvin suuri hintalappu.

Ostamalla vain tarpeeseen, etsimään käytettynä, lainaamaan, suosimalla kotimaisia ja vastuullisesti ja ekologisesti tuotettuja tuotteita on suuri merkitys. Meillä on etenkin halvan pikamuodin vuoksi aivan vääristynyt käsitys tuotteiden todellisista hinnoista, jonka vuoksi myös kaappimme tursuavat turhasta tavarasta. Onneksi tiedän, että te kaikki siellä ruudun takana tiedätte tämän!

Blogiurani aikana on ollut myös hienoa nähdä miten fiksua ja valveutunutta porukkaa siellä on. Välillä on kirpaissut kuulla kritiikkiä omista valinnoista, mutta osittain se on toiminut myös moottorina kokoajan entistä esimerkillisempään toimintaan.

Vaikuttajana olo on siinä mielessä myös vähän kinkkistä, että jotkut vaativat täydellisyyttä niiltä, joista näistä asioista puhuvat. Mielestäni on tärkeämpää että puhuu ja toimii sitten vaikka askel kerrallaan. Kunhan tekee jotain!

Itse sain hyvän vinkin joka toimii hyvin myös muulloinkin, kun vain tämän Black Fidayn kulutushyterian yhteydessä. Nimittäin kaikken sähköpostiin tulevien uutiskirjeiden perumisen. Niin monet kerrat olen löytänyt itseni vimmatusti selaavan netikkauppaa sieltä tulleen alennuskirjeen johdosta. Klikkaillut koriin tuotteita, joita en sitä ennen ollut tiennytkään tarvitsevani.

Tein jo aikaa sitten itselleni säännön, että jätän sivun auki, enkä vielä tilaa mitään. Jos en seuraavana päivänä ollut vakuuttanut itseäni siitä, että oikeasti tarvitsisin tuotteen klikkasin sivun kokonaan pois. Tätä tapahtui paljon ja en tullut juuri koskaan tilanneeksi mitään – usein en edes seuraavana päivänä muistanut mitä koko ostoskorissa oli! Ihan hullua. Tämä taktiikka toimii, mutta vielä paremmin toimii se, ettei koko nettikauppaa päädy selaamaan. Kiitos siis helposta ja tehokkaasta vinkistä Minni!

Tänä vuonna on ollut kiva huomata myös se, miten entistä enemmän annetaan käytettyjä tavaroita myös lahjaksi. Hienoa että se tapa on yleistymässä, eikä siinä toivottavasti nähdä pian enää mitään outoa tai alenna lahjan arvoa – päinvastoin. Tämänkin puolesta kampanjoi alkuviikosta Black Fridaytä vastustava White Monday.

Pikamuotia vastaan on liikkunut somessa tänä vuonna myös hyviä haasteita kuten #kestotyyli, #lempivaatteeni ja #300wears.

Toivoa siis on – toivottavasti taas vuoden päästä asiat olisivat edes hitusen järkevämmällä tolalla.

Lue myös: Musta perjantai / Finnwatch, Black Friday ei ole ratkaisu pinituloisten ongelmiin / Suvi Auvinen

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Tarramonsteri kanssa
Sisältää alennuskoodin!

Kuten kuvista huomaa, myös perheemme pienin on hurahtanut tarroihin. Hän näki minut nimikoimassa lasten uusia talvipipoja ja tottakai halusi itsekin osallistua. Nyt tuskin kenellekään ei jää epäselväksi, että kenen pupu ja nukke ovat. Miten näppärät voivatkin olla jo pienet sormet!

Itse kuulin aikoinaan Tarramonsterin nimikointitarroista nähdessäni niistä mainoksen päiväkodin eteisessä. Sitä ennen olin ollut aina se äiti, joka poikkeustapauksissa saattokin muistaa kirjoittaa lapsensa nimen pesulappuun tai jopa laittaa sellaisen maalarinteipillä, mutta pääosin jätin myös aika monet vaatteet ja kengät nimikoimatta.

Muistin omasta lapsuudestani kankaiset nimilaput, joita äidit ompelivat käsin vaatteisiin. Myöhemmin tuli silitettäviä. Monta vuotta kyllä mietin, että joskus otan homman asiakseni ja vietän koko viikonlopun kaikki lasten vaatteet nimikoiden – mutta aina tuli jotain vähän parempaa tekemistä.

Tuon päiväkodin mainoksen innoittamana ensin tottakai googlasin muiden vanhempien käyttökokemuksia liimattavista nimitarroista. Oman kokemukseni mukaan kun ainakaan ne omat maalarinteippiviritelmäni eivät pesussa hyvin pysyneet. Monet kuitenkin kehuivat kotimaisen Tarramonsterin tarroja kestäviksi, joten tilasin niitä pinkat poikien nimillä.

Ja siitä alkoihin ihan uudenlainen arki – tai no ainakin vähän käytännöllisempi. Päiväkotiin kadonneet tai ulos kadulle pudonneet lasten vaatteet ja yksinäiset rukkaset jopa palautuivat takaisin meille selkeän nimikoinnin ansiosta. Myös lapset pystyivät päiväkodissa ja kotona tunnistamaan paremmin omat vaatteensa ja se helpotti myös itsenäistä pukemista.

Koska säilytin nimiarkkeja vähän siellä sun täällä – yhtä poikien vaatehuoneessa, toista eteisen laatikossa, kolmatta päiväkodin lokerossa, kävi uusien vaatteiden nimikointi aina tosi helposti. Aina kun huomasin, että vaatteesta puuttuu nimi, tarra vaan läts – ja menoksi.

Ja totta tosiaan, pääosin tarrat kestävät myös hyvin pesukonetta ja kuivausrumpua – jopa vuosia. Olen huomannut sen niin poikien vaatteissa kun kirppareiltakin ostetuista vaatteista, jossa on ollut edellisen käyttäjä nimitarra kiinni. Tarranhan saa kyllä halutessaan ihan siististi irti, mutta joskus käytettynä ostetuissa vaatteissa se on ollut vähän piilossa pesulapussa, josta olen sen huomannut vasta pitkän käytön jälkeen. Monet käytettyjä vaatteita ostavat arvostavat myös sitä, jos vaatetta ei ole nimikoitu tussilla ja kyllä se monesti nostaa vaatteen jälleenmyyntihintaa muutamalla eurolla.

Omasta tyytyväisyydestäni Tarramonsterin nimikointitarroja kohtaan kertoo varmasti myös se, että vuosien mittaan olen aina niiden loppuessa tilannut lisää. Viime keväänä hokasin, että tottakai minäkin tarvitsen omat nimikointitarrat! Ei se hanskojen hävittäminen ainakaan omalla kohdallani ole loppunut aikuisikään. Pipojen ja hanskojen lisäksi nimitarra löytyy ainakin kalenteristani sekä vesipullon pohjasta.

Vaatteiden ja kenkien lisäksi nimikointitarroilla voi käyttää vaikka mihin. Pojilla on nimitarrat myös kännyköissään, penaalissa, repussa, pyöräilykypärässä… Taidettiin me muistaakseni päiväkotiaikoina nimikoida niiden avulla myös lelupäivän lelut. Tarroja tuskin on tarkoitus käyttää uudelleen ja uudelleen, mutta kovalta pinnalta toiselle siirrettärssä ne kestävät mielestäni hyvin.

Tarramonsterin valikoimista löytyy paljon erilaisia valmiita tarrapaketteja sekä teemapakkauksia. Tarroja voi suunnittella alusta saakka täysin itse, jolloin niihin voi muodon ja fontin lisäksi valita värin sekä kuvan – tai kuvattomuuden. Meillä sekä itse suunniteltuja että valmiita teemapakkauksia. Nimikointitarrojen lisäksi valikoimissa on valmiita järjestelytarroja, joilla saa pidettyä vaatekaapin vähän paremmassa järjesteyksessä. Sekä myös silitettäviä nimikointilappuja.

Tarroja tilatessa ilmoitetaan niihin haluttava nimi, pohja pyytää etu -ja sukunimeä, mutta kumman vaan voi jättää halutessaan myös tyhjäksi ja tilata vaikkapa koko perheelle yhteisiä tarroja pelkällä sukunimellä. Nimen tilalle voi toki laittaa vaikka myös puhelinnumeron.

Itse tykkään kiinnittää nimikointitarrat vaatteissa niskaan tai niskassa olevaan merkkilappuun. Tarramonsteri kuitenkin suosittelee tarrojen kiinnittämisen pesulappuun, jotta ne pysyisivät mahdollisimman hyvin kiinni. Itse taas tykkään että nimen näkee helposti. Kun tarran vaan painaa kunnolla ja antaa olla paikallaan vähintään vuorokauden ilman pesua tai kulutusta, pysyy ne mielestäni hyvin paikoillaan niskassakin. Joidenkin tarrapakkausten mukana tulee myös läpinäkyviä suojatarroja, mikä laitetaan vielä tarran päälle, jos se pitää saada paljon kulutusta vaativaan paikkaan – kuten kengän varteen.

Ovatko nimikointitarrat teille tuttuja? Jos jollakulla sattuu olemaan tarvetta tarroille koodilla MGG19 saa Tarramonsterin nimikointitarroista 15 % alennuksen sekä ylimääräisen arkin / tarrapakkaus . Alekoodi on voimassa maanantaihin 2.12.19 asti.

Syyskuun alussa kerroin, kuinka meillä aloitettiin unikoulu, eli lopetimme yömaitojen antamisen ja rauhoitelimme taaperon takaisin unille lähinnä laitamalla tutin suuhun ja peiton takaisin päälle. Tosiaan, unikoulu meni alusta saakka lähes näin helposti. Jo tätä ennen hän nukahti itsekseen illalla sänkyyn ja siitä oli varmasti apua myös keskellä yötä uudellen unenpäästä kiinni saamisesta.

Yömaidon lopettamisen jälkeen jotkut yöt menivät paremmin kun toiset, joskus hän heräsi muutaman kerran, aina välillä hän sattui nukkumaan läpi yön. Ainut mikä tuntui rankalta, olivat aikaiset aamuherätykset. Mutta pikkuhiljaa 5.30 herääminenkin vaihtui kuuteen ja siitä puoli seitsemään ja joskus jopa vielä pidempään. Itsehän olin heräillyt niin pitkään niin paljon, että vaikka lapsi nukkui, omat yöni olivat silti katkonaisia. Ja ova edelleen. Onneksi joukkoon on myös mahtunut paremmin nukuttuja öitä, ja vielä niin, että kaikki nukkuvat samana yönä hyvin.

Jossain vaiheessa tilanne meni kuitenkin öisin siihen, ettei enää auttanutkaan pelkkä silittely, jotta baby nukahti uudestaan unilleen. Saatettiin vaatia pidempiä nukutussessioita, syliin ottamista ja pitkää rauhoittelua. Pahimmillaan keskellä yötä oltiin kaikki 1,5 tuntia hereillä itkuisen taaperon kanssa.

Kerran olimme muutaman yön mummolassa, jossa Myy nukkui vieressäni parisängyssä. Huomasin, että jos hän yöllä heräsikin, hänelle riitti pelkästään se, että hän huomasi minun olevan vieressä ja jatkoi itsekseen unia. Kaivaitui ehkä vain vähän lähemmäs kainaloa, mutta saatoimme nukkua levollisesti koko yön ilman sängystä nousemista – ja mikä parasta nukuimme aamulla pitkään, jopa reippaasti yli kahdeksaan.

Aamuöiset huudot kotona kuitenkin jatkuivat ja tunnin rauhoitelun sijasta otinkin hänet viereeni ja saatoimme jatkaa heti unia. Mieheni oli tosin väsistyttävä tässä vaiheessa aina muualle nukkumaan, sillä emme mahdu kaikki 140 leveään sänkyymme. Mietin kyllä jo tässä vaiheessa, että teenkö virheen opettessani lapsen nukkumaan vieressä.

Toisaalta, monet nukkuvat perhepedissä, eikä se tuskin olisi ongelma jos päivittäisimme sänkymme leveämpään – patja kun pitäisi muutenkin vaihtaa parempaan. Järkeilin itselleni myös sen, että monet lapset tulevat jokatapauksessa vanhempien sänkyyn yöllä nukkumaan, viimeisään kun osaavat / pääsevät pois itse sängystään. Että olisihan tämä jokatapauksessa meillä edessä. Jos kerta nukkuisimme kaikki paremmin samassa sängyssä, mikä ongelma?

Mutta sitten tuli se ongelma. Yöt alkoivat muuttumaan taas levottomammiksi. Taapero saattoi herätä ja vaatia pääsyyä meidän sänkyyn jo ennen kun olimme itse nukahtaneet. Kello aamuviideltä viereen ottaminen aikaistui usein jo kello kahdeksitoista. Taapero myös hyöri, pyöri, potki löi ja hyppi päälle unissaan ja yöllä herätessään. Yritin tehdä välimme peitoista ja tyynyistä ”muureja”, mutta se ei auttanut – hän halusi olla mahdollisimman lähellä tai huomioni jos heräsi itse yöllä. Kuitenkin olimme niin väsyneitä, että jatkoimme viereen ottamista, muuten hän protestoi kovaa ja pitkään huutamalla. Sellaista ei yksinkertaisesti vain jaksa keskellä yötä.

Samalla pahenivat taas omat uniongelmat. Oli vaikea saada unta, myös silloin kun olisi saanut nukkua rauhassa. Heräilin paljon ja unen päästä oli vaikea saada kiinni. Aamulla tosin olisi nukuttanut, ja jos taaperon otti viereen sai todennäköisesti nukkuakin ainakin tunnin pidempään. Onneksi tämä on jo vähän helpottanut (oman paksun ja lämpimän peiton vaihtaminen ohuempaan auttoi jo paljon), mutta keholla kestää tosiaan aika kauan palautua parin vuoden pätkäunista.

Meillä oli lähestulkoon jo ostoskorissa uusi 180 leveä sänky, mutta päätimme nyt kuitenkin aloittaa uuden unikoulun. Eli emme ota taaperoa enää viereen nukkumaan. Kumpikaan meistä ei jaksaisi yhtään, mutta pidemmällä juoksulla varmasti parempi valvoa muutamana yönä, kun venkslata ja nukkua huonosti jokikisenä. Tiedän, että perhepeti-systeemi toimii monilla eikä nukkumisjärjestelyillä ei ole sinänsä väliä – kunhan kaikki saavat nukutuksi. Meillä samassa sängyssä nukkuminen ei kuitenkaan tunnu toimivan.

Kyselin muutama viikko instassa, että miten muut nukkuvat ja minkälaisia unijärjestelyitä muilla on. Vastauksia oli yhtä monta kun vastaajiakin. Sain myös muutamia neuvoja, vaikka en kysynyt. Joku ehdotti lapsen siirtämistä toiseen huoneeseen nukkumaan. Vaikka meillä onkin täällä joka toinen viikko kaksi makuuhuonetta tyhjillään, tarvitsevat isommat lapset omaa tilaa eikä olisi heitä kohtaan reilua laittaa pikkusiskoa samaan huoneeseen nukkumaan. Eli se ei ole meillä vaihtoehto, vaan nukumme siis silti samassa huoneessa, koska taaperolla ei ole omaa huonetta – enkä itse edes usko sen olevan meidän kohdalla ongelma.

Ensimmäinen, eli viime yö unikoulua meni onneksi ilman yöhuutoja. Taapero heräsi himpun yli kuusi ja vaati pääsyä viereemme. Mieheni nousi kuitenkin tässä vaihessa hänen kanssaan aamutoimiin. Eli hei vaan taas aikaiset aamut.

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Lapland Hotels & Indieplace kanssa

Lähdimme miehen kanssa pienelle lomalle, ihan kahdestaan. Olemme olleet kahdenkeskeisen rentoutumisen tarpeessa jo jonkin aikaa. Lapsiperheajesta on kuitenkin vaikea ottaa mitään suurta irtiottoa, vaikka juuri niistä arkisista askareista tekisi tosi hyvä päästä joskus edes hetkeksi pois.

Kun tulee puhetta irtiotosta tai lomasta, päähän tulee helposti mielikuvat etelän-lämmöstä, eli vähän pidemmästä reissusta. Usein nämä haaveet kaatuvat aikatauluhaasteisiin, budjettiin, lastenhoitopulmiin, ajatukseen siitä ettei lapsia kuitenkaan viitsi jättää ulkopuolelle ja viimeistään ilmasto -ja lentoahdistukseen.

Aina ei edes tule mieleen, että lomailla voi vaikka ihan omassa kotikaupungissa. Ei tarvitse matkustaa kauas kokeakseen elämyksiä tai rentoutuakseen. Staycation, eli lähimatkailu ajaa parhaimmillaan saman asian. Ja matkustamiseen kuluneen ajan saa käyettyä paremmin hyödyksi vaikkapa vaahtokylvyssä vähän pidempään nautiskellen.

On oikeastaan aika hauskaa viettää lomaa omassa kotikaupungissa, vähän kuin turistina. Tai tehdä kuten me, viettää vuorokausi hotellihuoneessa, kaupunkia sen kattoterassilta ihaillen (samalla kuohuviiniä siemaillen). No okei, käytiin me hotellin ravintolassakin aivan ihanalla illallisella ja aamupalalla.

Voin kertoa, että uusi viikko on joskus alkanut vähän arkisimmissa tunnelmissa, mutta ei tällä kertaa. Me nimittäin varasimme maanantai-tiistai väliselle yölle huoneen Helsingin keskustasta löytyvästä Lapland Hotels Bulevardista. Ensin veimme taaperon hoitoon mummolaan, parinsadan metrin päähän. Oli ihan kätevää ja oikeastaan aika jännä kokemus, kun kotoa lähtiessämme olimmekin kymmenen minutin ratikkamatkan jälkeen yhtäkkiä mystisen Lapin tunnelmissa. Ilman mitään matkustamiseen normaalisti liittyvää vaivaa. Kassissa vain vaihtovaatteet ja hammasharja.

Hotellin Staycation-pakettiin kuului yöpyminen, illallinen sekä aamiainen. Nimensä veroisesti pohjoisen mystisyys ja ripaus Lapin-taikaa näkyivät pieninä tyylikkäinä yksityiskohtina ympäri hotellia ja sen ravintolaa. Yleisissä tiloissa oli esimerkisi uniikkeja Anu Pentikin keramikkateoksia, sisustuksessa toistuvat tunnelmalliset tummat sävyt ja luonnonläheisyys. Tosin jopa hotellihuoneen vessassa soinut Joikhu-musiikki alkoi jo vähän naurattamaan, mutta toisaalta teki Lappi-kokemuksesta erittäin kokonaisvaltaisen.

Meidän upea ja ylellinen, ylimmän kerroksen Spa(!!!!!)-huone sisälsi mielettömät maisememat Helsingin kattojen ylle, ison, koko huoneen levyisen kattoterassin ja sitten sen itse span – eli huonettakin suuremman kylpyhuoneen isolla ammeella ja omalla saunalla. Myös ammeesta ja saunan lauteilta oli kauniit näkymät kaupungin ylle. Lähes kaikista Lapland Hotels Bulevardin huoneista löytyykin vähintään tuo oma sauna.

Itselleni parasta hotellissa olossa on aina iso sänky ja pehmeät valkoiset lakanat. Ja tottakai se, ettei ole mitään arjen askareita hoidettavana. Eli ei siivousta, ei pyykkiä, ei tiskiä. Ja tällä kertaa ei juuri mitään muitakaan velvollisuuksia tai vastuita – vain me ja yksi kokonainen vuorokausi kahdestaan.

Oli ihana valmistautua rauhassa illalliselle, etenkin kun kylpyhuoneessa oli täydellinen meikkipeili valoineen. Kukaan ei roikkunut lahkeessa, eikä tullut edes kiirekkään, kun ravintola oli vain yhden hissimatkan päässä.

Ennen illallista otimme drinkit hotellin aulabaarissa – ihan kun oikeasti lomalla. Istuimme ikkunapöydässä ilman kiirettä, juttelimme ja katselimme ohikäveleviä ihmisiä. Tässä vaihessa, kehon ja mielen vaipuessa kokoajan rentoutuneempaan modeen huomasin, miten ihan oikeasti olimmekaan olleet tämän tarpeessa.

Hotellin ravintola Kultá oli yhtä elämyksellinen kokemus kun koko hotellikin. Olin etukäteen lukenut ravintolan olevan hyvä ja sen taustalla hääriikin maineikas keittiöpäällikkö Tero Mäntykangas. Silti menu, maut ja tunnelma pääsivät yllättämään erinomaisuudellaan. Hotellin ravintola on pääosin omavarainen ja aidot puhtaat maut eroittuivat kyllä edukseen.

Meille tarjoiltiin useamman ruokalajain yllätysmenu niihin sopvilla viineillä. Raaka-aineita ravintolaan tulee pohjoisesta omilta tuottajilta ja listalta löytyy monia harvinaisempia erikoisuuksia sieltä suunnilta – joita en halua liiaksi paljastaa, jos joku muukin miettii yllätysmenu-illalliselle menoa.

Yhden aivan ihanan herkun voin kuitenkin kertoa, nimittäin ravintolan omaan, yli kymmenen vuotta vanhaan juureen leivotun hillaleivän. Rehellisesti, en ole ikinä syönyt yhtä hyvää leipää ja ihan varmasti joku päivä käyn sitä uudelleen syömässä. Aion ehdottomasti vaatia, että sitä pitäisi saada ostaa myös mukaan! Tämäkin on aika kätevää staycatonissa, kun paikkaan pystyy palaamaan helposti vaikka seuraavana päivänä uudestaan.

Myös hotellin runsaalla aamupalalla toistui pohjoisen-teema, laadukkaat ja osittain erikoiset raaka-aineet, kuten
kuusenkerkkäsmoothie, Myrttisen kurkut, tilauksesta tehdyt savulohi -ja poromunakkaat, leipäjuusto ja Sodankylän hillat, jääkellarin pikkelöity lohi, Muonion mustikat sekä erilaiset marjajauheet.

Illallisen jälkeen meidän loppuilta meni omassa spassa rentoutuen, oli skumppaa, saunaa, vaahtokylpyä ja suklaakonvehteja. Välillä käytiin viilentymässä kattoterassilla. Aamulla nukuimme myöhään, laitoimme saunan taas päälle, kävimme aamupalalla, saunottiin ja nukuttiin päikkärit. Ainoastaan yksi asia jäi vähän harmittamaan – miksi emme varanneet samantien kahta yötä! Seuraavan päivän olisi voinut vielä viettää muhkeassa sängyssä sarjoja katsellen ja edellisillalta jääneitä suklaita syöden.

Reissusta on kuitenkin aina kiva palata kotiin ja tässä tapauksessa erityisen ihanaa oli, että olimme kotona jo puolituntia hotellista uloskirjautumisen jälkeen. Suosittelen lämpimästi kaikille pientä irtiottoa ja lähimatkailua, staycation konseptina on ihan mahtava ja helposti toteutettavissa milloin vaan!

Vanhempana syyllistyminen alkaa jo raskausaikana. Tai jopa ennen sitä. Vahingoittiko joku nuoruuden hölmöily lisääntymiskyskyäni? Entä voiko se vaikuttaa jotenkin tulevaan sikiöön? Ja entäs sitten kun olin jo raskaana, mutten vielä tiennyt sitä. Treenasin varmaan liian kovaa, söin sushia ja join skumppaa, äh pilasin koko vauan heti ensimerteillä – näitä ajatuksia tulee meille kaikille.

Koko raskausajan sitä voi halutessaan löytää vikaa omasta tekemisestään vaikka päivittäin. Siis aivan typeriä asioita, mistä syyllistää itseään. Kuten että, seisoin tupakanhajussa bussipysäkillä = myrkytin vauvan, kierähdin unissani vatsalle = liiskasin vauvan, en tänäänkän soittaut Mozartia vatsan läpi kohtuun = estän vauvaani kehittymästä fiksuksi. Lista on loputon.

Eikä itsensä syyllistäminen missään nimessä lopu lapsen syntymään – sittenhän se vasta kunnolla alkaa. Omien ajatusten lisäksi ulkoiset paineet pusertavat päivittäin ihan arkisissa tilanteissa. Milloin tosissaan joku kanssamatkustaja saattaa alkaa sättimään, kuinka ratikassa ei kannattaisi matkustaa ruuhka-aikana lapsen kanssa ja milloin se syyllistäminen on vain ihan omassa päässä.

Etenkin tuoreena vanhempana sitä on todella herkillä kaikelle. Ja herkkänä sitä ottaa itseensä. Sitä saattaa ajatella olevansa huono äiti, koska ei ilmoittanut lastaan vauvauintiin ja rattaatkin ovat vanhat, parhaat päivänsä nähneet, jousitus ihan huono ja varmaan se vaikuttaa nyt negatiivisesti lapsen motoriseen kehitykseen.

Kaikki tämä kumpuaa suuren suuresta rakkaudesta ja halusta olla maailman paras vanhempi omalle lapselleen. Syy kaiken syyllistymisen takana on siis hyvä, mutta käytännössä se toimii vain itseään vastaan. Päivittäin voisikin miettiä vaikka yhden asian, missä mielestään vanhempana onnistui, vaalia sitä ja olla ylpeä siitä. Eikä murehtia niitä isossa kuvassa pieniä juttuja, jotka ei nyt välttämättä mennyt ihan niin nappiin. Omia standardeitakin voi ehkä olla syytä miettiä uusiksi – ei ole aina paha mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yhteiskunnan ja median luomat paineet täydellisestä vanehmmuudesta eivät varsinaisesti auta näiden ajatuksien kanssa. Mutta aivan liian usein me mietimme sitä, että mitä muut meistä ajattelevat tai miten meidän kuuluisi toimia. Vahempana ne energiat kannattaisi suunnatta jonnekin ihan muualle, kun muiden ihmisten mielipiteiden murhetimisieen tai pahimmillaan ulkopuolisille todisteluun. Ja sanoessani näin, silti minäkin sorrun edelleen välillä etenkin tuohon jälkimmäiseen.

Olen kymmenenvuotisella äitiysurallani kokenut järjettömän määrän syyllistymistä, juurikin niiden ulkoapäin tulevien paineiden takia. Koko sen ajan olen myös aktiivisesti taistellut sitä tunnetta vastaan. Harvoin minulle on nimittäin suoraan kukaan oikeasti sanonut, että olet huono äiti kun keräsit yli kaksikymmentä raskauskiloa, koska et mennyt puistoilemaan sateessa, koska unohdit varata ajan neuvolaan, koska jätit siivoamatta ja tilasit pizzaa, koska lapsellasi on taas korvatulehdus, koska sekoitit lapsen päivärytmin ja nyt hän sai väsymyksen takia raivarit…

Toki olen jotain ikäviä tilanteitakin on äitiysvuosiin mahtunut, enkä taatusti ole kuvitellut niitä kaikkia veemäisesti lauottuja kommentteja tai närkästyneitä katseita. Osan olen onneksi pystynyt kuittaamaan olankohtautuksella, mutta osa on vaikuttanut pitkäänkin ja niiden vuoksi olen joskus jopa jännittänyt tiettyjä tilanteita jo etukäteen.

Nykyään syyllistän itseäni kiireestä ja väsymyksestä. Siitä, että nämä asiat estävät minua olemaan täysillä läsnä. Tiedostan myös, että olen asettanut itselleni liian korkean riman. Tahtoisin olla lempeä, huolehtivainen, rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakastava, läsn oleva äiti, jota lapset aikuisenakin muistelevat lämmöllä. Samaan aikaan haluan pysyä kelkassa työmarkkinoilla, tehdä kokajan enemmän ja paremmin, kehittyä, oppia, ottaa selvää ja olla mukana edelläkävijänä. Vaimonakin haluan pistää parastani, olla sellainen huoleton ja hymyileväinen vastarakastunut, mitä olin tavatessamme – kun ei ollut vielä kahden vuoden univelkoja taakkana.

Ja niin minä varmasti olenkin, mutta en tietenkään kokoaikaa. Tiedostan, ettei se ole mahdollista, mutta silti. En haluaisi olla se stressaantunut äiti, joka puskee päätänsä jostain välistä päivittäin. Joinain päivinä vähemmän ja joinan taas enemmän.

Mutta kun piti varata se lapsen hammaslääkäri, vastata wilma-viesteihin, tutkia mikä talvihaalari on ominaisuuksiltaan paras ja etsiä se oikeassa koossa parhaaseen hintaan kätettynä, koska pitää kuluttaa vastuullisemmin, selvittää välikohtausta koulussa, pitää keksiä terveellistä, itsetehtyä ja lähituotettua ruokaa lapsille, tehdä töitä että voi ostaa niitä sikakalliita pähkinöitä, jotta lapset saavat laadukkaita rasvahappoja, osallistua whatsapp keskusteluun koulun myyjäisistä, tyhjentää asianpesukone, keksiä lahja kaverisynttäreille, viedä lapsi oikeana päivänä ja oikeaan aikaan synttäreille, muistaa sirkuskoulun jouluesityksen muuttunut päivämäärä, etsiä oikeanväriset vaatteet esitykseen, vertailla eri bambuhammasharjoja, ottaa puheeksi naapurin haukkuva koira, yrittää pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, siivota jälleen kerran kaikki sirpaleet lapselta pudonneesta ja rikkoutuneesta lasista, koornidoida yhteislahjaa synttäreille, muistaa se hiton vessapaperi, tiskiaine ja ommella ne kestovanulaput.

Ei kukaan sanonutkaan että vanhemmuus olisi aina helppoa. Mutta siitä voi edes yrittää tehdä helpompaa, olemalla ihan ensiksi armollisempi itselleen. Siinäkin täytyy löytää juuri itselle oikea tapa. Jollekin se voi olla valmiin ruoan tilaaminen kotiin, jotta arkisten arkareiden määrä vähenee, toiselle taas hikilenkki yksin räntäsateessa, jotta jaksaa taas paremmin hermostumatta.

Tärkeää on osata sulkea korvat siltä syyllistävältä ääneltä omassa päässä. Eikä herranjumala ainakaan miettiä, että mitä joku ulkopuolinen tästä tai sinusta ajattelee. Siitä miten pitäisi tehdä – etenkin jos kyse on jostain väärinpäin puetuista sukkahousuista tai hätälounaaksi ostetusta hodarista. Niistä ei tule miinuspisteitä, eikä kukaan muu kun sinä niitä varsinkaan laske. Ne eivät arvota sinua vanhempana. Olet juuri hyvä noin.

Mistä hölmöstä sinä olet vanhempana syyllistynyt tai tuntenut huonomuutta? Haastan sinut kertomaan ja kysymään kavereiltakin. Jaetaan näitä ajatuksia (kommenteissa tai omassa somessa), jonka jälkeen osataan toivottavasti vain nauraa niille ja elää vähän rennommin.

#mistäminäsyyllistyin