Maanantaina olin kiitollinen että sain nukkua pitkään rankan viikonlopun jäljiltä. Aamupala oli myös ihana.

Tiistaina olin kiitollinen papalle, jonka antoi jonotuslappunsa meille poliisiasemalla passia hakiessamme.

Keskiviikkona olin kiitollinen upeasta säästä. Kävelin aivan rauhassa pitkin töölönlahtea miettien syntyjä syviä.

Torstaina olin kiitollinen Tinderistä joka pelasti muuten tylsän iltani. Siitä ei valitettasti ole painokelpoista kuvaa, tässä teille kuitenkin ihana Elvis.

Perjantaina olin kiitollinen lapsistani, joilla on vähintään yhtä sekopäinen huumorintaju kun itselläni.

Lauantaina olin kiitollinen Arabian tarjouluastiasta joka kesti ehjänä uunissa, vaikken ollut varma.

Sunnuntaina olin superkiitollinen kaikista ihmisistä ja tilaisuuksista joista olen blogin kautta saanut. Viimeisimmästä pian lisää!

Toivottavasti muutkin löysitte tällä viikolla asioita joista olla kiitollinen. Viimeviikolla alkaneen kiitollisuushaasteen/postaussarjan kaikki osat löytyy täältä. Mahtavaa tulevaa viikkoa meille!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ruokaa tykkään laittaa, mutta ikinä en ole mikään leipoja ollut, eikä sellaista minusta varmasti ikinä tulekkaan. Jotain hyvää halusin kuitenkin tehdä näin itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kuitenkin eilen nälkäisenä, kahden ylivilkkaana käyvän lapsen kanssa ja miljoonan muun lähikauppaan viikonlopun ruokaostoksilla olevan ihmisen kanssa pää raksutti vain tyhjää. En ollut ehtinyt miettiä etukäteen yhtään että mitään tänään syötäisiin ja siinä hätäpäissäni päätin sitten tehdä maailman helpoimman mustikka-vadelma piirakan.

Kaapo odotti kunnon juhlia ja koko päivän jouduin hänelle selittelemään ettei nämä ole sellaiset juhlat. Ei ole tulossa kavereita tai lahjoja, ainakaan tänä vuonna. Se mikä itsenäisyyspäivä on tai mikä siihen on johtanut ja mitä sitä ennen on ollut, ei ihan vielä mennyt perille. Pääasia että piirakka maistui kaikille.

Ihanaa iltaa!

Maailman helpoin mustikka-vadelma piirakka: Kaura-murotaikinataikina pakkasesta, pussi jääkaappisulia kotimaisia mustikoita ja vadelmia, ripaisu vaniljasokeria, purkki sitruunamaitorahkaa. Paista uunin keskitasolla 200´c n 25 min. Ripottele päälle silputtua basilikaa, anna jäähtyä, nauti vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pitäisi oppia pitämään ne fiskarssit vain siellä keittiönlaatikossa ja olla leikkaamaatta enää yhdenkään meidän perheenjäsenen hiuksia. Joka kerta päätän jatkossa jättää tukanleikkuuhommat ammattilaisille, mutta niin sitä vaan taas tuli napaistua – tällä kertaa Elviken hiuksia.

Äitini, joka siis on kampaaja, nauroi kauhistuneena kun hiljattain kerroin haaveilevani Elvikselle perinteistä pottatukkaa. Myös pikkuveljellä oli samanmoinen, reilu parikymmentä vuotta sitten, ja heti näin samoja piirteistä heissä kun hiukset leikkasin. Lopulta (onneksi) en ihan täyspottaa leikannut, vaan jätin hiukset takaata vähän pidemmiksi. Mielessäni oli kesällä espanjassa näkemäni paikallinen poika, jonka kanssa lapset leikkivät useana päivänä rannalla. Hän oli Elviksen ikäinen, ihan superkaunis, päivettynyt ja hiukset auringossa vaalentuneet, juuri tuollaiset hiukset. Ei niistä ihan niin hienoja tullut, enemmän juurikin keittiösaksilla kynityn näköiset, mutta ei kai niitä kukaan nyt suurennuslasin kanssa syynää. Ja pipohan päässä on suurimmaksi osaksi aikaa.

Mutta aika söpö silti, eikö (mitä nyt vähän rähmää, räkää ja porkkanaa naamassa)? Hassu katsoa tuota poikaa, joka on nykyään niin iso ja jolla oli elämänsä ensimmäiset kolme vuotta iso kihara hiuspehko.

Olisi myös kiva menovinkki viikonlopulle! Tänään Kaapelitehtaalla pyörähti käyntiin Ornamon Design joulumarkkinat, jossa on mukana 230 myyjää. Kolme päiväisestä tapahtumasta löytyy niin muotia, asusteita ja koruja, kodin sisustusta kuin lifestyle-tuotteitakin koko perheelle. VIMMA on vienyt kulutusjuhlan vielä seuraavalle tasolle ja heidän myyntipistellään tapahtuu ja paljon. Kaikki voivat tulla shoppailun lomassa osallistumaan yhteiseen hyväntekeväisyystyöpajaan, jossa taiteillaan koko perheen voimin ja teokset huutokaupataan myöhemmin bloggaajien valitsemien kohteiden hyväksi. Luvassa on myös lasten stailausta sekä kuvaamista KID-LOOKS sivulle. Meitä bloggareita on paikalla huomenna ainakin Miiu, Kaisu ja Linda, sunnuntaina voitte tulla moikkaamaan minua ja Riikkaa! Toivottavasti nähdään siellä!

ps. Mainio-arvonnan voitti KatjaS, kiitos kaikille osallistujille!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Joinain päivinä yksinäysyys tuntuu pahemmalta kun toisena. Sitä istuu kotona, taikka kävelee ulkona, mutta yksin. Tuntuu ettei kaikki ole hyvin, olo ei ole kokonainen. Jotain puuttuu. Ja se jokin on rakkaus. Rakkaus, turva ja pysyvyys, ne ovat asioita joita kaipaan elämääni enemmän kuin mitään.

Olen ollut nyt kaksi vuotta sinkkuna ja ensimmäisen kerran tänä talvena olen kokenut kateellisuutta muiden onnesta. Huomasin eräänä iltana, että tuntui tosi pahalta lukea muiden ihmisten ihanista parisuhdelomista ja poikaystävien kokkaamista herkuista, samalla kun itse yritti vain saada ajatukset pois siitä, ettei minulla ole ketään. Olen tuntenut myös mustasukkaisuutta. Se on vain primitiivisesti kummunnut jostain syvältä kun parhaat sinkkuystäväni ovat alkaneet seurustelemaan. Kuvioihin on tullut ylimääräisiä ihmisiä jakamaan ennen vain minulle kuuluneen huomion.

Tietysti olen ihan superonnellinen ystävieni puolesta. Ja olen toki myös ihan onnellinen omastanikin elämästä. Mutta ei se poista sitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä suoraan sanoen aina ole yhtä helppoa. Tänään voi olla ihan hyvä fiilis, huomenna saatan olla allapäin koko päivän ja purskahdella itkuun aina kun yksinäisyys tulee mieleen tai radiossa soi rakkauslaulu.

Yksinäisyydessä on pahinta se ettei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Istua sohvalla turvallisessa kainalossa ja ihmetellä yhdessä ääneen elokuvaa. Iloita yhdessä, nauraa yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Olen vain minä. Voin toki jakaa instagramiin kuvan herkullisesta salaatistani, mutta mielummin söisin sen yhdessä jonkun kanssa.

Yksinäisyys tuntuu fyysisiesti kehossa, rintaa puristaa. Välillä on vaikea saada unta tai ruoka ei maistu. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Onneksi on lapset, onneksi on ystävät ja perhe. Mutta se tietynlainen rakkaus ja yhdessäolo puuttuu silti. Pelottaviakin ajatuksia yksinäisyys joskus aiheuttaa. Välillä mietin että jos nyt jotain tapahtuisi, kaatuisin vaikka kotona, kukaan ei kaipaisi tai ihmettelisi. Äiti ehkä päivien päästä.

Asiat mitä kaipaan ovat ihan pieniä ja arkisia. Toki haluaisin rakastua ihan hulluna ja nähdä yhdessä kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Mutta en kaipaa mitään hillittömiä illallisia Pariisissa tai kukkia ja lahjoja. Haluaisin vain että joku sanoo kultapieneksi, silittää poskea, auttaa ruoanlaitossa, herättää aamulla kun nukun pommiin, istuu metrossa vieressä ja esittelee kavereilleen tyttöystävänä. Haluan pestä ällöttäviä hikisiä lätkäkamoja, valita yhdessä irtokarkkeja, luottaa toiseen ja saada puhelun että moi kulta, pääsin nyt töistä, tehdäänkö jotain?

Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä en onneksi kuitenkaan ole yksin. Kuten blogissakin olette varmaan kyllästymiseen saakka kuulleet, minulla on maailman parhaat ystävät. Heille voin jakaa ihan kaiken. Vaikka suurinosa nykyään seukkaakin. Minulla on ihanat, kauniit ja hauskat lapset joiden kanssa voin kuitenkin jakaa suurimman osan arjestani. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää vuosikaudet myös fyysisesti ihan yksin, ilman ketään. Minun yksinäisyyteni onneksi on vain ikävä tunne sisällä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meidän reissu lähestyy, alle kaksi viikkoa niin ollaan jo lämpimässä. Thaimaahan matkustaessa pitää passin olla voimassa vielä 6kk matkan jälkeen, joten Kaapolle olikin jo aika hommata uusi. Ekaa kertaa kun reissattiin vähän pidemmälle hänen ollessaan muutaman kuukauden ikäinen, joten passi menee heti vuodenvaihteen jälkeen jo vanhaksi.

Olin kuullut että poliisiasemalla olisi pitkät jonot ja että aika kannattaa ehdottomasti varata etukäteen. Mutta vaikka mielestäni olin ihan hyvissä ajoin liikenteessä, löytyi tälle vuodelle lähin vapaa aika Järvenpään poliisilaitokselta. Ensinnäkään ei oikein napannut matkustaa sinne saakka, saatikaan että Helsingissä syntyneen lapseni passissa lukisi Järvenpää. Ihan hölmö juttu tiedän, mutta valitsin mielummin sitten asemalla jonottamisen.

Nakkasimmekin tänä aamuna Elviksen päiväkotiin ja kävimme valokuvausliikkeen kautta ottamassa passikuvat aivan poliisiaseman vieressä. Kuvaustilanne sujui kivasti ja kuvat saimme mukaan heti. Kaikki oli valmista muutamassa minuutissa. Kiva yllätys oli myös, että kuvat lähetettiin sähköisesti poliisiin omaan järjestelmään, eikä yhtään paperista kuvaa siis tarvinnut luovuttaa. Printtauksen laatu oli kuitenkin minusta aika huono, kuva on vähän epätarkka ja läiskikäs. Myös 20 euron hinta oli mielestäni aika suolainen, mutta tässä asiassa olikin tarkoitus vaan mennä sen mukaan mikä oli helpoin. Myöhemmin tajusin että olisimme voineet käydä hakemassa ensin vuoronumeron, ja sitten vasta käyneet ottamassa kuvat. Jono nimittäin oli vielä pidempi kun olin kuvitellutkaan.

1,5 tuntia aseman avautumisen jälkeen 11 ihmistä oli päässyt hakemuksensa jättämään, meidän vuorolapussa komeili numero 82. Siinä pikaisella laskutoimituksella kauhistelin että edessä voisi olla seitsemän tunnin jonotus. Huh. Onnekseni aulasta löytyi kahviautomaatti ja Kaapolle olin pakannut iPadin mukaan. Kävi myös tuuri, että joku päätti luovuttaa ja jätti lappunsa meille, nyt siinä oli enää numero 64.

Onneksi vauhti kuitenkin vähän nopeutui päivän edetessä ja lopulta jouduimme jonottamaan vain muutaman tunnin. Se meni ihan kivasti leffaa katsellessa. Onneksi. Seurasin siinä samalla nimittäin muutamaa hermostuneen vauvan ja taaperon kanssa jonottanutta naista, eikä käynyt kyllä kateeksi yhtään. Kaaposta oli myös ylipäätään tosi hienoa olla poliisiasemalla, vaikka lopulta emme nähneetkään kun yhden virkapukuun pukeutuneen pahvisen poliisin 😀 Poliisikorttejakaan emme muistaneet kysyä.

Passikuvasta tuli tosi totinen, mutta niinhän se kai kuuluu ollakkin. On hullua kuvitella että tämä on jo esikoiseni toinen passi ja seuraava sitten kun hän on jo kymmenen! Jos aika jatkaa kulkuaan samalla tapaa, ei siihen mene kauaa. Tänään alkoi myös jo vähän matkakuume vaivaamaan, kun saatiin tämä viimeinenkin asia hoidettua, kylmyys pureutui luihin ja postista tuli uusia uikkareita. Niin ihana lähteä!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.