Jatkuvaa miettimistä, että mitä syödään, sitten että tätä ruokaa tuli nyt ihan liikaa ja lopuksi että riittääköhän tästä nyt varmasti kaikille tarpeeksi
Aamuisia ja iltaisia leivänpahhtimen pommppauksen ääniä
Leluista ja astioista muodostuvia asetelmia pöydillä
Pyykinpesukoneen jatkuvaa hurinaa
Keskellä olkkaria nököttävä pyykkiteline
Haaveilua ihan omasta kylpyhuoneesta
Kaikkialle syntyviä kasoja, vaatteimyttyjä ja pikkusälää taskujen pohalta
Jatkuvaa käsien pesua
Kolmelle eri aikaan lähtevälle koululaiselle heippojen sanomista
Kolme kertaa viikossa pikkuisen kerhorepun pakkaamista
Jokailtaista uuden lukkarin tarkistamista ja herätysten asettamista
Viestejä lapsilta että saanko mennä kaverille, saako lisää peliaikaa, saako olla vielä vähän kauemmin ja että mä lähden nyt kotiin
Viestejä mieheltä että tehdäänkö vaihto kohta leikkipuistossa, kumpi käy kaupassa tai muistithan avaimet
Viestejä kavereilta että ei haittaa vaikka unohdit vastata edelliseen, täälläkin kauhea kiire kokoajan, nähtäispä pian ja oispa viiniä
Aina yksi peijakas banaanikärpänen jossain
Lattialla lojuvia eriparisukkia
Kylppärin patterilla vuorotellen kuivumassa kumisaappaat tai uikkarit
Hetkellistä kummallista hiljaisuutta ja seesteisyyttä
Painimatseja, naurua, kiljuntaa ja juoksuaskeleita
Hammastahnaa kummallisissa paikoissa
Pieni haikeus taakse jäävästä kesästä, iloinen odotus saapuvasta syksystä
Helpottavasti kovaa vauhtia täyttyvä työkalenteri
Helpottavasti muuten tyhjä perhekalenteri
Ylähyllyille turvaan nostettuja lego-rakennelmia
Haaveita siitä, että pääsisi taas tekemään enemmän sisustuspostauksia
Vitamiinien tankkausta ja jatkuvaa oman olon tarkkailua
Sohvatyynyjen alle haudattuja Aku-Ankkoja ja leikkihedelmiä
Aku-Ankkoihin uppoutuneita lapsia (yhdessä mytyssä sohvan nurkassa)
Yrityksiä mennä ajoissa nukkumaan
Yrityksiä lopettaa sokerin syönti
Pilvet upeiksi värjäävien auringonlaskujen ihailua iltapuuron äärellä
Haleja, pusuja ja silityksiä
Petaamattomia sänkyjä
Loppuun asti viemistään odottelevia projekteja
Hammaspesuja, iltasatuja ja nukkumaan peittelyä
Onnea, onnellisuutta, kiitollisuutta (ajoittaisesta hermojen kiristelystä huolimatta)

Arki = elämä

Nyt kun koululaisten kesäloma muutaman päivän päästä loppuu ja lämpimät kesäpäivät muuttuvat sitä myötä hieman arkisimmiksi, sitä alkaa väistämättä katsella taaksepäin elettyä kesää. Meillä on ollut jo päiväkotivuosista saakka mahdollista tarjota pojille 9 viikon mittainen kesäloma, mikä puolestaan on varmasti vaikuttanut siihen, ettei lomasta ole tullut otettua turhaa stressiä.

Tai voisin kuvitella, jos perheellä on yhteistä lomaa yhdeksän viikon sijasta muutama, tulee niille lomaviikoille ehkä asetettua paljon tavoitteita ja odotuksia. Ymmärrän sen hyvin, me vain olemme tässä taas ihan toinen ääripää (enkä sano, että se olisi yhtään sen parempi).

Pitkä loma vapauttaa ainakin minut niistä paineista keksiä kaikkea mahdollista kivaa lomatekemistä, turhan tarkoista suunnitelmista ja aikatauluista. Joskus se sitten kuitenkin kostautuu ja sitä löytää itsensä murehtimasta, että saakohan lapsen nyt sittenkään tarpeeksi aktiviteetteja ja uusia kokemuksia lomallaan.

Tänä vuonna, koronan myötä, tuo suunnitelmattomuus korostui entisestään. Se pääpiirteittäin mietitty roadtrip naapurimaahan, kavereiden ja sukulaisten luona mökkeilyt ja kaikki festarit peruuntuivat. Kesäloma alkoi sillä ajatuksella, että emme välttämättä tee juuri mitään. Paitsi noh, käymme uimassa, pyöräilemme eri rannoille, syömme jäätelöä, vietämme aikaa yhdessä ja katsomme mihin seikkailuihin päädymme. Ja mehän päädyimme vaikka ja minne.

Kesä vietettiin pääosin oman perheemme kesken, joko Helsingissä tai Hangossa. Kesään on kuulunut paljon spontaaneita pieniä juttuja, iltapulahduksia myrskyisässä meressä, metsäretki tuntemattomaan, hellepäiviä vedessä vilvoitellen, aamu-uinti tyhjässä poukamassa, uusien rantojen ja paikkojen löytämistä – nyt kun mietin, suurinosa jutuista on liittynyt mereen ja metsään. Mitkä olisivatkaan sitä paremmat puitteet viettää lomaa?

En usko, että kenellekään meistä jäi tästä lomasta fiilistä, että jotain oleellista jäi tekemättä. Toki olisimme voineet tehdä paljon paljon enemmän, mutta tämä oli oikein hyvä myös näin. Toivottavasti teillä muillakin on olleet hyvät lomat, osalla vielä jopa vasta edessä.

(Kuvat siltä yhdeltä myrskyiseltä ilta-uinnilta Eiran rannassa)

– yhteinen pyöräretki isoon leikkipustoon
– vesileikkejä kaatosateessa
– kolmet venähtäneet päikkärit & kolme myöhään valvottua iltaa
– kiireetöntä potkupyöräilyä
– iltakävely nukenrattaita työnnellen
– kaksi jäätelöä & kaksi pillimehua
– lähipuistossa leikkimistä
– kahvilasta haettu lounas
– pusuja & haleja
– netistä tilattu uusi läppäri
– uuden lempparipiiretyn löytäminen (Bing)
– yhdessä vaatteiden valitsemista
– samistelua matchaavissa mekoissa
– ponnareiden ja pinnien laittamista
– facetimepuhelu papalle
– muutama erimielisyys ja niiden sovittelua
– paljon hyviä fiiliksiä (niin ihana viettää aikaa yhdessä)
– hirveä kasa kasautuneita töitä
– järkyttävä kaaos kotona
– hassuttelua väriä vaihtavilla valoilla
– yhteisiä hammaspesuja ja samaan aikaan nukahtamista
– ulkona vastaantulevien mummojen, paappojen ja koirien kanssa jutustelua
– ihmettelyä, yhdessä oloa, juttelua (siis oikeasti, hän on joo niin iso)

*molempien vaatteet saatu Kaikolta

Sanotaan että ulkoilu säällä kun säällä on vain varustelykysymys, mutta kyllä siihen tarvitaan mielestäni myös aimo ripaus asennetta. Olen itse hyvin mukavuudenhaluinen ja siinä missä mukavuus tarkoittaa vaikkapa omalle miehelleni puuterilumisia laskettelurinteitä ja pakkasta, olen minä enemmän sellaista coctalia altaanreunalla -tyyppiä. Pidän lämpimästä, kuivasta ja helposta.

Toki lasten myötä sitä on pitänyt venyä ja meillä ulkoillaan oikeastaan poikkeuksetta joka päivä, säällä kun säällä. Rutiinit, raikas ilma ja energiansa hyvällä tavalla purkaneet lapset menevät omien mieltymysteni edelle. Eli vaikka raahaudun loskaan, naamaa piiskaavaan tihkuun tai lympipyryyn, en voi millään ilveellä sanoa pitäväni siitä. Mutta vuosien mittaan olen oppinut asennoitumaan siihen melko neutraalisti.

Kuitenkin yksi asia, jota olen rakastanut lapsesta saakka, on kunnon kesäsade. Muistan miten pienenä sain mennä sateeseen, eikä tarvinnut varoa kastumista, vaan se oli koko homman juju. Kun on asennoitunut siihen, että nyt mennään vaan kastumaan, onkin se tosi kivaa. Kun ei tarvitse varoa yhtään, ilma ja sadevesi on lämmintä, kotona odottaa kuuma suihku ja aurinkokin yleensä alkaa jossain vaiheessa pilkistämään, mikä onkaan se hauskempaa kun läträrä vaan ihan kunnolla. Tänään oli sellaista.

Mikähän siinä on, että kun pitkään toivoo saavansa vähän omaa aikaa, yksin oloa kotona, mahdollisuutta siivota niin ettei joku kokoaajan kulje perässä sotkemassa uudestaan, liian myöhään sarjan parissa valvomista ilman pelkoa liian aikaisesta aamuherätyksestä tai siitä, että voisi viettää vain vanhempien lasten kanssa välillä aikaa ihan vain heidän ehdoilaan ja ikätasonsa mukaisesti. Niin silloin, jo heti ensimmäisen itsekseen vietetyn vuorokauden jälkeen sitä alkaa ikävöimään ja kaipaamaan. Yhtäkkiä se arjen sirkus ja hulina, ajoittainen kaaos, verhoutuu mielessä vaalenpunaiseen hattaraan ja sillä kauan odotetulla yksinolonhetkellä tuntuu, ettei mitään muuta haluakkaan yhtä paljon kun sen normaalin hulabaloon takaisin kotiin.

Naurattaisi, jos ei itkettäisi ikävästä (okei, nyt perheen matkalla kotiin jo vähän naurraattaakin). Pitäisi varmaan ottaa ja antaa minibreikkejä vähän useammin, niin ei tulisi näin shokkina tämä napanuoran katkaiseminen koko perheeseen.