Emme onneksi voi sanoa olevamme konkareita mitä koronatesteissä käymiseen tulee, mutta taaperoa lukuunottamatta jokainen perheessämme on sen kerran kokenut. Tiedän perheitä, jotka ovat syksyn mittaan saaneet rampata testeissä harvase viikko – kaikki sympatiat sinne.

Vaikka näytteenotto omalla että toisen lapsen kohdalla oli melko ikävän tuntuinen toimenpide (ilmeisesti osittain hyvin kapean nenäonkalon vuoksi), kurjinta tässä kuitenkin on jatkuvat työ/koulu/päiväkoti poissaolot, stressi, karanteeni ja tulosten (sekä oireiden pois menemisen) odottelu.

Omalla kohalla lapset olivat olivat syksyn mittaan kuulleet koulussa paljon pelotteluita, jopa aikuisilta, koronatestaukseen liittyen. Heille oli syntynyt käsitys, että pitkä tikku tungetaan nenästä aivoihin saakka, se tekee hyvin kipeää ja verta tulee paljon, useimmat pyörtyvät. Näitä käsityksiä vastaan kävin toki heti, mutta kun testaus kävi omalla kohdallamme ajankohtaiseksi, sain tosissaan valmistella näiden kauhutarinoiden jälkeen lapsia ottamaan asian mahdollisimman iisisti ja unohtamaan nuo kauhukuvat mielestään.

Hilajattain sain sähköpostiini Terveystalon johtavan psykologin Tuija Turusen neuvot, miten lapsen koronanäytteenottoon voi valmistautua etukäteen. Jaan ne tähän alle. Pienikin lapsi voi ymmärtää, miksi kurjalta tuntuvia asioista on tehtävä, siksi asioista kannattaa puhua ihan pikkuisenkin lapsen kanssa.

1. Valmistele lasta testiin
Valmistele lasta testiin kertomalla tulevasta toimenpiteestä ikätasoisesti eli siten, että lapsi ymmärtää. Käytä lapselle tuttua kieltä. Lapselle on hyvä kertoa rehellisesti, mihin ollaan menossa ja mitä tuleman pitää. On hyvä kertoa, että toimenpide voi hetken nipistää, mutta se on nopeasti ohi eikä siinä käy kuinkaan. Liitä mukaan toivonkipinä – me selviämme tästä!
 Oma vinkkini on, että etenkin pienemmän lapsen kanssa apuna kertomisessa voi näyttää vaikka pehmolelua ja topsipuikkoa ja näyttää niiden avulla konkreettisesti, mitä testauksessa tapahtuu.

2. Erota, mitä lapsi voi ja mitä hän ei voi tilanteessa valita
On tärkeää, ettei lapsen kanssa käydä kauppaa siitä, tehdäänkö toimenpide vai ei. Sen sijaan voidaan neuvotella siitä, missä lapsi sen aikana istuu tai mitä mukavaa sen jälkeen voidaan tehdä. Rajat pitää asettaa ystävällisesti, mutta varmasti. Lapsi aistii vanhemman epäröinnin herkästi, joten myös vanhemman tulee pysyä tilanteessa vakaana ja määrätietoisena sekä luottavaisena hoitohenkilökuntaa kohtaan.

3. Pysy itse rauhallisena
Turvallisen aikuisen läsnäolo tilanteessa on tärkeää. Jos vanhemmat hätääntyvät, tämä tarttuu lapseenkin. Mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen tärkeämpää on vanhemman rauhallisuus tilanteessa. Kun vanhemmat ja hoitohenkilökunta hallitsevat omat tunteensa, on lapsenkin helpompi tuntea olonsa turvatuksi. Isompien lasten kohdalla voi näytteenotto joskus onnistua paremmin ilman vanhempaa. Olennaista on vuorovaikutus ja kontakti aikuisen kanssa.

4. Kiinnitä huomiota asioiden sanoittamiseen ja sävyyn
On eri asia pyytää lasta kannustaen esimerkiksi olemaan paikoillaan, kuin varoittaa uhkaavasti liikkumasta senttiäkään. Pieni lapsi voi tällaisen käskyn alla säikähtää, mitä kamalaa tapahtuu, jos hän vahingossa liikahtaakin. Aikuinen tietää, että seurauksena on vain toimenpiteen pitkittyminen, mutta lapsi voi pelätä jotain pahempaa. Juttelemalla voi myös rauhoittaa sekä lasta että itseään kiinnittämällä huomiota puheen tempoon ja äänenpainoon. Kummankin pitää muistaa hengittää.

5. Ohjaa lasta rauhallisesti
Sano lapselle, että näytteenotossa saa itkeä, jos se helpottaa. Tarvittaessa lapsen huomiota voi suunnata toisaalle. Voit myös leikkiä lapsen kanssa esimerkiksi kuka jaksaa olla paikoillaan pisimpään tai laskea sekunteja yhdessä (tämä toimi meillä hyvin, myös hoitaja laski ja kertoi ennakkoon että toimenpide kestää viisi sekuntia). Onnistunut näytteenotto lapselta vaatii tilanteeseen perehtymistä ja rauhaa, leikkimielisyyttäkin. Kiireelle ei ole tilanteessa sijaa.

6. Kehu ja kiitä lasta toimenpiteen aikana ja erityisesti sen jälkeen
Näytteenoton aikana ja sen jälkeen on erittäin tärkeää kehua, kannustaa ja palkita lasta. Huomioi hyvä ja juhlikaa yhdessä, kun tilanne on ohi. Kiitä lasta siitä, että saitte ikävän asian niin hienosti hoidettua.
Kuten mitä tahansa uutta asiaa, lapsi voi käsitellä myös näytteenottokokemusta leikin kautta, jolloin koekaniiniksi voi valikoitua esimerkiksi nukke, nalle tai omat vanhemmat. Lapsi voi myös piirtää tai kertoa tilanteesta tarinan muodossa. Asian käsittely on tärkeää ja luonnollista, ja aikuinen voi olla tässä apuna. Jaksathan heittäytyä leikkiin mukaan! Näin lapsi saa asioita järjestykseen omassa mielessään ja ymmärtää paremmin, mitä tilanteessa tapahtui.

Meillä testiä tosiaan jännitettiin etukäteen kaikkien kuultujen juttujen takia aika paljon. Kävikin tosiaan vielä niin, että lapsista se, joka oli pelännyt eniten, saikin melko rajun verenvuodon nenästään. Tilanne oli kurja, koska olin itse luvannut, ettei verta oikeasti tule. Toisaalta nyt kun testissä on kerran käyty ja koettu, ottavat pojatkin sen lungimmin ja ovat valmiita ja rennompia mahdollista seuraavaa kertaa varten. Molempien kouluissa tapahtuneista altistuksista huolimatta ollaan onneksi syksyn jälkeen pysytty terveinä. Toivon saman jatkuvan tulevinakin kuukausina – ja samoin teille kaikille siellä ruudun toisella puolen!

Onko teillä lisää vinkkejä? Entä miten näytteenotto on teillä sujunut? Voisin kuvitella että pienen lapsen kanssa tilanne on haastavampi, kun häntä täytyy pidellä kiinni, mutta toisaalta pieni ei ehkä osaa pelätä samalla tavalla kun isompi?

Satuin eilen lounaalle parin kaverin kanssa, jolla yhdellä oli mukanaan kaksikuinen esikoisvauva. Naureskeltiin sitä, miten minä, jonka pitäisi jo kolmen oman lapsen kokemuksella olla konkari näissä hommissa, olinkin meistä se, jota jännitti eniten pitää tuota pikkuista sylissä. Olin myös se, jonka sylissä vauva alkoi itkemään.

Kun vauva muutaman parkaisun jälkeen ei rauhoittunut, alkoivat hikirkarpalot nousta otsalleni – huomasin nimittäin ajattelevani, että mitähän MUUT viereisissä pöydissä lounastavat ihmiset ajattelivat tästä. Vauvalla oli tukala olla ja minä ajattelin näitä (vaikkakin vain nopean häivähdyksen ajan) muita aikuisia, vitsi miten pöljä ajatusmalli!

Samaan aikaan se kertoo siitä, miten syvälle ovat iskostuneet ne vihaiset katseet, joita olen vuosien mittaan saanut ihan vain siksi että lapsi on mukana. Vaatii muutenkin paljon rohkeutta vaatii lähteä vauvan tai pienten lasten kanssa ihmisten ilmoille, etenkin ravintolaan. Suomessa on vallinnut pitkään tapa, jossa lapset saavat kyllä näkyä, mutta eivät kuulua. Mikä on hullua, koska lapsista ääntä lähtee – kuten aikuisistakin.

Olen vähintään muutaman kerran tässä vuosien mittaan myös kirjoittanut tästä samasta aiheesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kanssa saa ja pitää käydä eri paikoissa, kuten ravintolassa. Muualla kun kotiympäristössä tarvittavia taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä ja käytösmalleja on vaikea opettaa muuten kun niissä itse tilanteissa harjoittelemalla. Sitä paitsi, monesta meistä ulkona syöminen on kivaa ja sitä haluaa tehdä rakkaiden ihmisten, kuten oman perheensä kanssa.

Sanoisin kyllä myös, että vuosien mittaan on asiassa tapahtunut positiivista kehitystä. Toki omat lapset ovat jo isoja ja he alkavat olla konkareita monessa, tietävät miten ravintolassa käyttäydytään, kuinka kahvilassa tilataan tai vaikkapa miten julkissa matkustetaan toiset ihmiset huomioiden – joten kaikki tämä on heidän kanssaan helppoa ja stressitöntä. Lisäksi kivoja ja rentoja (mutta hyviä) ruokapaikkoja ja kahviloita on vuosien mittaan tullut myös paljon lisää. Ihmisten asenteet lapsia ja lasten kanssa liikkuvia ihmisiä kohtaan ovat mielestäni parantuneet. Sanoisin että ylipäätään ravintolakulttuuri vuonna 2020 on paljon parempi kun kymmenen vuotta takaperin ja siinä samassa lapsiystävällisessä kulttuurissa on otettu harppaus.

Lapsiystävällisen ravintolan ei tarvitse merkitä sitä, että listalta löytyy prinssinakkeja tai että lapset saavat mekastaa ja riehua, vaan että lapset ovat sinne yksinkertaisesti tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita. Asiasta ei tarvitse tehdä sen isompaa numeroa tai ravintolan profiloitua nimenomaan lapsiystävälliseksi – henkilökunnan asenne ja pienet (mutta silti niin suuret) jutut ratkaisevat.

Näitä pieniä juttuja voi olla vaikkapa puolikkaiden annosten onnistuminen keittiöstä tai sellainen simppeli juttu kun syöttötuoli. Me kävimme viime viikolla koko perheen kesken syömässä kivassa ja trendikkäässä ravintolasssa, jossa toivotettiin lapset tervetulleiksi tarjoamalla heille kokonaan ilmaiset annokset. Tämä oli iso ele, olkoonkin osana markkinointikampanjaa.

Etenkin pienten vauvojen ja omaa tahtoa sekä rajojaan kokeilevien (normaali ja hyvin suotava sekä tarpeellinen kehitysvaihe!) lasten kanssa tilanteet, joissa on muita aikuisia ihmisiä läsnä ja joissa vaaditaan tietynlaista olemista, voivat olla hyvin jännittäviä tai stressaavia vanhemmille. Sillä on ihan järjettömän iso merkitys hymyilläänkö vieruspöydästä tsemppaavasti vai pyöritelläänkö silmiä, kun taapero saa meltdownin tai vauva ilmoittelee itkulla tarpeistaan.

Kotona päivät pitkät lapsen kanssa olevalle vanhemmalle on tosi tärkeää saada edes välillä elettyä sitä normaalia, osittain vanhaa elämäänsä, jossa käydään ihmisten ilmoilla ja tavataan ystäviä ja ottaa halutessaan lapset näihin tilanteisiin mukaan – usein siihen ei muuten olisi edes mahdollisuutta. Vähän lisää armollisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärrystä itseään ja kanssaihmisiä kohtaan, niin ehkä tulevaisuudessa vanhemmilla olisi edes yksi stressin aihe vähemmän, myös meillä jotka vain haluavat nuuskutella kaverin ihanaa vauvaa.

(ps. kukaan ei katsonut pahasti lounaalla, vaan ihastellen ja ehkä vähän huvittuneena omaa paniikkiani)

Apua, ihan kohta ne menee ohi, enkä tarkoita pelkästään fyysisesti. Syksy 2020 tullaan muistamaan siitä, että ostimme esikoisen kanssa samaa kokoa olevat kengät.

Viimeisimpään vauvavuoteen toivat omat lisähaasteensa vauvan allergia, epäonnistunut imetys, koko perheen univaikeudet, raha-asioiden murhetiminen sekä omassa päässä tyttären saamisen laukaisemat kurjat ajatukset ja pelot. Välillä tuntui, että unen puute ja huonosti nukutut yöt tekivät minusta ihan eri ihmisen. Ja kun on väsynyt, kaikki maailman murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat aina paljon suuremmilta. Pitkään koko elämämme pyöri nukkumisessa ja syömisessä sekä niiden haasteissa, kaikki muu sai jäädä.

Toki meillä oli myös ihanaa, vaikka elo olikin ajoittain rankkaa ja vaati meiltä paljon. Ja luulisin sen olevan monessa määrin myös aivan normaalia ja tuttua monelle muullekin. Oman kokemukseni mukaan elon rankkuuteen vaikutti myös oma ikä. Olin lähes kymmenen vuotta vanhempi kun aikoinaan esikoisen saadessani. Ei sitä turhaan sanota, että nuorena jaksaa paremmin.

Nyt elämä oli ehtinyt käymään kahden itsenäisen koululaisen kanssa erittäin helpoksi ja joka toinen viikko oltiin kahdestaan vain meidän aikuisten kesken. Minulle oli kehittynyt omat tavat olla ja elää, vietin juuri oman näköistä elämääni kaikkine mukavuuksineen. Nuorempana elo oli enemmän sellaista kaiken uuden jatkuvaa kokemista ja muutosta, joten vauvan saaminen sopi siihen uuden oppimisen yhtälöön myös hyvin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin yksi suuri huoleni oli oman, itselleni jo tutuksi käyneen itseni kadottaminen.

Mutta ei vauvaa voi saada katoamatta hetkeksi itse sinne kuplaan. Nyt kuitenkin tiedän, että pitää antaa vaan mennä, kyllä sieltä sitten taas noustaan pintaan kun sen aika on. Sitä katoamista vastaan rimpuilu uuvutti ajoittain ainakin itseäni henkisesti vielä lisää.

Sanotaan, että ensimmäinen vauvavuosi on rankin, mutta ei se niin sanottu rankkuus siihen ensimmäiseen syntymäpäivään lopu. Ehei. Pieneen, kaikkialle ennättävävään ja asioita opettelevaan taaperoon on vähintään yhtä kiinni kun vastasyntyneeseenkin. Sen lisäksi, että useimmilla on vielä tässä iässä useita yöherätyksiä ja syömisiä, ei myöskään hereilläoloajasta puutuu actionia pätkääkään. Tässä kohtaa alkaa se todellinen koettelemus pitää lapsi ehjänä. Ja sitten yhtäkkiä, vähän huomaamatta kaikki muuttuu helpommaksi.

Elämä on nyt aivan erilaista kun vuosi sitten. Taaperolle on alkanut muodostumaan itsesuojeluvaisto, hän on fyysisesti ketterä, syö ja jopa pukee itse, ei ole jatkuvasti tukehtumassa johonkin, allergiat ovat helpottuneet, hän ymmärtää ja tuottaa selkeää puhetta niin että hänen kanssaan voi jutella ja jopa neuvotella asioista.

Yhteiselo on nykyään sellaista, että oikeasti vietämme aikaa yhdessä asioita tehden, sen sijaan että lasta pitäisi jatkuvasti ”hoitaa”, vahtia ja olla herkkänänä hänen tarpeilleen ja haluilleen. Lapsi osaa kertoa mitä tahtoo tai miltä tuntuu, sen sijaan että ilmaisi itseään vain itkulla.

Toivottavasti tämä ei saa vauvaeloa kuulostamaan ihan hirveältä, koska ei se sellaistakaan mielestäni ole, vaan pääosin kuitenkin ihanaa. Rakastan vauvoja ja jos talouteni ja mielenterveyteni kestäisi (voisiko palkata yö-nannyn?), tekisin  niitä varmaan vieläkin lisää.  Mutta rankkaa ja hurjan instensiivistä se silti on, ainakin verrattuna meidän normaaliin arkeen. Mutta yhtäkkiä se chilli(mpi) elo on taas täällä.

Juuri nyt tuntuu olevan kausi (ei ne erilaiset kaudet muuten mihinkään toki lopu vaikka lapsi kasvaakin) jolloin saa ikäänkuin nauttia uurastuksensa hedelmästä. Toki aina tulee uusia haasteita (hei mites toi uhma), huolia ja murheita, mutta jos miettii, että milloin se elämä alkaa pienen kanssa helpottua, milloin on taas aikaa omille ajatuksille ja kuumalle kahville niin jossain näillä main.

Muutama päivä sitten Wilmaan kilahti kouluterveydenhoitajalta viesti, 5-9 luokkalaisten poikien HPV-rokotukset aloitetaan heti, rokotteen tullessa tänä syksynä myös poikien rokotusohjelmaan. Huokaisin syvään. Taas yksi asia jota pitää alkaa tutkimaan ja punnitsemaan – juuri kun olin saanut päätettyä mitä kumisaappaat hankin lapsille, oli taas aika ryhtyä googlaamaan.

HPV-rokotus on siis kehitetty ennaltaehkäisemään papillomaviruksen tarttumista, sillä virus itsessään lisää riskiä pääosin kohdunkaulunsyöpään, mutta myös muihin syöpiin. 10-12 vuotiaille tytöille tämä rokotus on kuulunut Suomessa rokotusohjelmaan jo vuodesta 2013 alkaen ja siitä saakka myös sen hyödyistä ja haitoista ollaan keskusteltu näkyvästi.

Olen aiemminkin pikaisesti ohittanut rokoteaihetta blogissani. Silloin kerroin olevani rokotusmyönteinen, ja että lapsilleni on aina tähän mennessä annettu kaikki rokotusohjelmaan kuuluvat rokotteet, sekä matkustamisen vuoksi hepatiittirokotukset, että ensi kesäksi olisi vihdoin tarkoitus ehtiä (ja muistaa) myös punkkirokotukset. Kuitenkaan infuenssa-rokotuksia en ole ikinä halunnut ottaa itselleni tai lapsilleni.

Mutta tyttöjen HPV-rokotuksesta olen aiemmin lukenut myös hyvin hurjia ja negatiivisia juttuja ja kokemuksia. Luulin vielä, että minulla on kuitenkin vielä hyvin aikaa tutkailla aihetta, kunnes nyt tulikin tieto, että sen antaminen aloitetaan heti myös pojille, eli myös tähän ikäryhmään kuuluvalle esikoiselleni.

Kaikissa virallisissa lähteissä HPV-rokotusta tietysti suositellaan. Normaalisti varmaankin uskoisin lukemani ja antaisin ilomielin lapseni piikitettäväksi, mutta kaiken kuulemani perusteella en oikein tiedä mitä uskoa ja ajatella. Siksi haluaisinkin herättää keskustelua tämän aiheen ympärillä, etenkin niiden kanssa, jotka ovat myös tutkineet ja lukeneet asiasta tai ehtineet sitä jo mielessään muuten sulatella.

Nimittäin hyvin vakavia sivuvaikutuksia on ilmeisesti myös havaittu ympäri maailman ja lisäksi sen tarpeellisuutta on myös kritisoitu paljon. Googlaamalla esim HTP rokotus haitat, löytyy paljon tietoa ja jotain tutkimustuloksia myös suomeksi, kuten myös suomalaisten vanhempien pitämä facebook-ryhmä. Vaatii vain tuhottomasti aikaa ja ennenkaikkea energiaa alkaa käymään läpi lähteitä – mikä sitten on totta, mikä tarua tai ylipäätään oleellista.

Tietysti yritän suhtautua asiaan rationaalisesti, ymmärrän että rokotetta on tutkittu hyvin ja että se on syystä lisätty ohjelmaan, mutta juuri tämän rokotteen kohdalla minulla on myös epäilykseni. Tunnistan tämän johtuvan suurimmaksi osaksi juurikin näistä hyvin paljon mediahuomiota saaneista kirjoituksista rokotteen haitta-puolista ympäri maailman. Jos alkaisin samalla tavalla yhtäkkiä penkomaan tietoa ja kokemuksia vaikkapa jäykkäkouristus-rokotuksesta, voisin olla ihan yhtä lailla pian samoissa epätietoisissa ja hämmentyneissä fiiliksissä.

Sitä tietysti haluaa vain parasta lapsilleen, eikä ikimaailmassa saattaa heitä vaaraan ja kun se epäily vaarasta (vaikkakin hyvin mahdollisesti väärä) on syttynyt, on sitä hyvin vaikea sammuttaa.

Sikainfluenssa-rokotuksista seuranneet narkolepsia -tapaukset ovat varmasti osaltaan saanut osan vanhemmista suhtautumaan uusin rokotuksiin epäilevästi. Kun HPV-rokotus vuonna 2013 lisättiin rokotusohjelmaan, jouduttiin sen antamisesta kysymään vielä erikseen vanhemmilta lupa, sillä se ei sisältynyt yleiseen rokotuslupaan, jonka vanhemmat ovat antaneet aiemmin lapsensa aloittaessa koulunkäyntinsä. Tämä varmasti aiheutti monissa vanhemmissa myös epäilyksen tunnetta, mikä edesauttoi negatiivisten kokemusten nostamista mediassa. 

Järjellä tiedostan siis, että huoleni on mitä todennäköisemmin turha (vaiko sittenkään), mutta jokin sisälläni sanoo, että haluan vielä rauhassa pohtia ja keskustella aiheesta, etenkin niiden kanssa joille se on myös ajankohtainen. Täysin oikeaa tai puolueetonta vastausta emme tule tuskin koskaan saamaan. Olisi siis hienoa kuulla teidän ajatuksianne tai kokemuksianne HPV-rokotteesta.

Sen haluan vielä sanoa, että tämän postauksen tarkoituksena ei ole lietsoa  rokotevastaisuutta tai kriittisyyttä tämän tai minkään muun rokotteen osalta. Siksi en myöskään halua jakaa tässä linkkejä tai vaikkapa puhua lukemistani mahdollisista haitta-vaikutuksista sen tarkemmin (ja koska en osaa sanoa niiden todenperäisyydestä tai kytköksistä vaikkapa poliittisiin agendoihin). Mutta itse ajattelen, että asiaan kun asiaan on kuitenkin syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Itse en siis vielä tiedä kumpaan suuntaan kallistua, mutta toivon että asiasta voidaan keskustella asiallisesti ja fiksusti, suhtautui asiaan sitten neutraalisti tai olisi vahvasti jotain mieltä.

Myös blogin Facebook-sivulla käydään samasta aiheesta keskustelua!