Tuntuu että vuosi vuodelta alan enemmän ja enemmän kyllästyä ruoanlaittoon. Jos vain voisin, tilaisin joka viikko valmiiksi mietityt ruoat resepteineen. Tai tilaisin vain pizzaa. Tai oikeastaan, ei se ruoan tekeminen ole siinä se ikävin homma (vaikkakin mitä helpompi ja nopeampi sen parempi), vaan jokaikipäiväinen kysymys, MITÄ TÄNÄÄN SYÖTÄISIIN?

Sen lisäksi, että ruoanlaitossa saisi mennä maksimissaan puoli tuntia, mielellään vartti, sen pitäisi maistua myös lapsille. Ja nykyään harvoin niin tapahtuu, nimittäin pojilla on ihan täysin erilaiset makumieltymykset. Yleensä jos toinen tykkää jostain, toinen vain nyrpistelee nenäänsä. Niinä viikkoina kun pojat ovat isällään elän yleensä jogurtilla ja noutoruoalla.

Tällä viikolla (eli kahtena päivänä) olen kuitenkin vähän petrannut. Ja muistanut taas, että onhan niitä hyviä ja helppojakin ruokia olemassa. Eli sellaisia ettei tarvitse nähdä kauheasti vaivaa, on ainakin osittain suht terveellistä ja maistuu kaikille.

Lapset tykkäävät kun saavat rakentaa omat annoksensa ja hampparit ovat yksi sellainen. Kalaa meillä syödään enää aniharvoin, mutta välillä tulee himo kalapuikkoihin. Kalapuikkohammpparit ovat itselleni tuttu juttu jo omasta lapsuudesta. Illalliselta jääneet kalapuikot kun syötiin iltapalaksi ruisleivän päällä.

Tällä kertaa testattiin tavallisen kalapuikkojen sijaan tuollaisia leivitettyjä seitifileitä. Ihan hyviä nekin! Pahhdedun ruisleivän väliin lisäksi ketsuppia, majoneesia, kurkkua, salaattia, tomaattia ja cheddaria. Hampparin kanssa maistuu hyvin ranut, jotka valmistuvat myös helposti uunissa. Iso batatti vain siivuiksi ja uunipellille, päälle vähän oliviiöljyä sekä suolaa ja kuumaan uuniin paistumaan.

Hyvä-äiti pisteitä annan tästä itselleni noin sata. Tai no, Elvis inhoaa bataattia joten siitä pari miinusta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Isona minusta tulee jalkapalloilija
Kivointa maailmassa on olla äitin ja isän kanssa
Kaikkien inhottavinta maailmassa oli kun keltiäinen pissas mun käteen
On kivaa olla lapsi koska on vielä monta synttäriä jäljellä
Lempi harrastukseni on jalkapallo
Aikuiset ovat kilttejä
Pikkuveli on kiva myös
Lempi ohjelmani on Kunfu Panda
Säästän rahaa että voin – en säästä rahaa, sillä raha ei ole tärkeätä
Kerään legoja
Lempiruokani on pyttipannu
Ihmisiä on olemassa että ne voivat pitää lapsista huolta
Talvella haluan heitellä lumipalloja seinään
Kesällä haluan uida ja heittää vesi-ilmapalloja
Haluaisin matkustaa äitin ja isän kanssa Japaniin
Toivon Joulupukilta lego-tuotteen
Seitsemänvuotiaana on hauskaa
Isoveljenä olen kiva, omasta mielestäni
Matkustaisin mieluiten Kreikkaan
Siellä uisin ja menisin katsomaan hienoja kivisä paikkoja ja pylväitä kamelilla
Haluaisin että olisin hyvä piirtämään
Lempibändini on BMXT
Unelmien syntymäpäiväni olisi kahdeksannes, kahdeksan kynttilää ja hieno kakku
Terveisiet blogin lukijoille: oli kiva tehdä näitä, kiva kun aina luette tätä

Kaapon vaatteet: Lippis ja kengät HUF*, huppari Melli EcoDesign*, takki kirppikseltä, housut h&m

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ekaa luokkaa on takana nyt kuukausi. Koulun alku on ollut täynnä kommelluksia ja suuria tunteita. On hurjaa lähettää lapsi ikäänkuin selviytymään ihan itsekseen. Uudella, lähes neljänkymmenen oppilaan luokalla, ei ollut entuudestaan kavereita. Näihin uusiin lapsiin tutustuminen ei käynytkään yhtä vaivattomasti kun vuosi sitten eskarissa. Voi vain kuvitella miltä tuntuu ensin olla yksi ryhmäsi suosituimmista lapsista ja seuraavana hetkenä sinulla ei olekaan ketään kaveria. Olet vieraassa ja täysin uudessa ympäristössä, kaikki toimintatavat pitää opetella ja omaksua, et saa ääntäsi aina kuuluviin. Sinua jännittää, pelottaa, tunnet itsesi ulkopuoliseksi, yksinäiseksi, olet hukassa, tavarasi ovat hukassa, tunnet ettet osaa mitään. Voin kertoa, että muutamia kyyneleitä on vieritelty täällä puolin ja toisin.

Sitten on myös ollut niitä ilon hetkiä. Kun vihdoin pääseekin mukaan siihen jalkapallopeliin. Kun uudet kaverit odottavat seuraavana aamuna koulun pihassa. Kun tekee ekan kerran kepposia kavereiden kanssa. Kun tuntee että on valmis kulkemaan yksin koulusta kotiin. Kun läksyt ovat ihan lällyjä.

Olen tässä myös huomannut, että vanhemmuudesta tulee oikeastaan vaikeampaa kun lapset kasvavat. Hötkyilyn, hoitamisen ja hoivaamisen tilalle tulevat niin suuret tunteet, etten ole samanlaisia ennen kokenut. Huoli, suru, epävarmuus, riittämättömyys, pelko, paniikki, henkinen väsymys. Mutta näiden lisäksi vielä vahvempi onni ja rakkaus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minun oli tarkoitus tulla eilen normaalisti koulusta kotiin ja päivittää blogia. Olisi ollut yksi kiva kirja-arvonta. Sen sijaan tapahtuikin jotain kauheaa. Jotain mitä olen aina pelännyt.

Kyse ei kuitenkaan onneksi ole mistään liian vakavasta. Kukaan ei ole hengenvaarassa tai vastaavaa. On minulla pahempiakin pelkoja, mutta kyllä, tämä on yksi niiden joukossa.

En aluksi ajatellut edes kertoa tästä. Aihe on kiusallinen ja nolo. Hävetti kertoa tästä kavereillekkin. Miksi? Sitä jäin miettimään itsekin. Jos asia on niin yleinen kun sanotaan, miksi kukaan ei ikinä puhu tästä? Jospas minä nyt aloittaisin: Meillä on täitä.

Täit. Joka syksy päiväkodin seinällä oli lappu: Täitä liikenteessä. Joka kerta sain yhtä hirveät vilunväreet ja syyhytyskohtauksen sen lukiessa. Rukoilin mielessäni joltain korkeammilta voimilta, ettei meille tulisi niitä. Eikä meille tullut. Kunnes sitten eräänä syyskuisena iltapäivänä. Aurinko paistoi ja Vilmaan kilahti viesti. Voi helvetti. Tänä vuonna ne tulivat ennen varoituksia.

Kaikki tapahtui sellaisella äidin automaatiolla. Tiedättekö mitä tarkoitan? Toimin kuin robootti, johon oltiin syötetty tiedot miten tällaisessa tilanteessa toimia. Äkkiä apteekkiin, sieltä kaikki mahdolliset tökötit ja kammat. Kotona hatut ja takit pusseihin ja pakastimeen. Kaikki vaatteet pois päältä. Lapsi kerrallaan kampaukseen, shampoopesuun, kampaukseen. Itse siinä välissä. Pehmoleluja pakkaseen ja loput pusseihin. Woltista pizzaa. Hiuksien kampausta. Sänkyjen petausta ja pyykkien ripustamista. Koskaan en ole hartaammin toivonut, että olisi helmikuu ja ennätyspakkaset.

Nauru ei ollut kovin herkässä, mutta yritin pysyä postitiivisena ja hoin koko illan ääneen ”onneksi teidän hiukset juuri leikattiin, onneksi tämä sattui nyt viikonloppua vasten”. Poikien hiuksia kampaillessa kerroin samalla myös dokumentaarista tarinaa täistä ja hänen päivästään lapsen päässä. Ainakin lapsia nauratti.

Koko täi-episodi pysäytti kaiken ja muutti koko viikonlopun suunnitelmat. Ei se nyt ihan maailmanlopulta tuntunut, mutta jotain sinnepäin. Joillekkin tällainen voi olla ihan yhtä tuttu-juttu kun vaikka joka vuotinen oksennustauti. Mutta kun itselläni tai lapsilla ei ole ikinä täitä ollut, on siitä tullut vuosi vuodelta pelottavampi juttu.

Tänä aamuna heräsin levollisin mielin. Huomasin että edellispäivän toimenpiteet olivat auttaneet. Ehkä tästä selvittäisiinkin hengissä? Ehkä minun ei tarvitsekkaan viedä kaikkia mattoja pesulaan tai pestä petivaatteita enää kolmatta kertaa. Täit ovat kiusallinen vaiva, ja niitä voi tulla kenelle tahansa. Eihän se kivaa ole ja teen jatkossa kaikkeni ettei niitä enää tule. Mutta nyt ainakin tiedän, että tästäKIN selvitään.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meitä pyydettiin mukaan Indiedaysin ja Fazerin kampanjaan, jonka keskiössä oli tällä kertaa yhdessä syöminen. Perheitä on erilaisia, on meidän kaltaisia modernimpia perheitä, perinteisiä ydinperheitä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Useasti perheen pariin ovat lämpimästi tervetulleet myös sukulaiset, ystävät tai naapurit. Oli perhe minkälainen tahansa, on yhdessäolo tärkeää.

Tiesittekö, että tutkitusti perheissä, joissa syödään yhdessä, voidaan paremmin? Tutkimukset osoittavat, että yhdessä syöminen voi suojata lapsen kehitystä ja pitää perhettä vahvemmin koossa. Vaikka kiireisessä arjessa ei olisi aina mahdollista varata aikaa perhepäivälliselle, on ehkä mahdollista varata aikaa yhteiseen iltapalaan tai syödä aamulla yhdessä?

Me istuimme siis viikon ajan joka ilta rauhassa yhdessä iltapalalle. Teemme itseasiassa usein miten niin, mutta tällä kertaa oikein ajatuksen kanssa. Yhteisille iltapaloille ei nimittäin otettu mukaan mitään keskittymistä häiritseviä asioita kuten kännyköitä, tabletteja, kameraa, leluja tai kirjoja. Eli blogikuvatkin otettiin vasta tämän viikon jälkeen.

Yhdessä syöminen tulisi nimittäin olla rauhallista ja mukavaa, jolloin ylimääräisiä juttuja ei edes kannata pöytään ottaa. Tiedän, että monissa perheissä vaikkapa lelujen tuominen pöytään on muutenkin kiellettyä. Meillä näin ei ole ikinä ollut, mutta oli kiva kokeilla sitä ja jatkamme ehdottomasti jatkossa ainakin yhden ruokailun ajan niin.

Parhaat hetket arjessa ovat mielestäni juurikin niitä ihan tavallisia juttuja, joissa kaikki ovat aidosti läsnä ja siinä hetkessä. Kyseessä ei siis tarvitse olla monen tähden hieno illallinen vaan se, kun iltapalapöydällä on läikkynyttä kaakaota ja harjoitellaan juuston höyläämistä samalla kun jutellaan päivän tapahtumista.

Tuntuu kivalta aloittaa yhdessä yötä vasten rauhoittuminen. Istua yhdessä alas pöytään. Sammuttaa koko päivän taustalla soinut radio. Viikon ajan aloitimme aina samalla tavalla. Kutsuin pojat iltapalalle ja sitten laitetaan ruoat yhdessä pöytään. Istutaan alas syömään ja samalla höpötellään niitä näitä. Yleensä päivän kuulumisia, mutta useasti aiheet rönsyilevät sitten vaikka ja minne. On varmasti paljon keskusteluja, joita ei olisi tullut käytyä ilman yhteistä ruokailuhetkeä. Syömisen jälkeen istuskelemme yhdessä niin kauan että kaikki ovat syöneet. On ihana antaa lapsille jakamatonta huomiota, mutta toki saada sitä myös itsekin. Voisin oikeasti sanoa, että jo viikon jälkeen tuntui että olemme vähän läheisempiä toisillemme.

Ehdottomasti jatketaan tätä tulevaisuudessakin. Eli ainakin yhden ruokalun ajan päivässä ollaan vain me, ilman ylimääräistä hätiköintiä, kiirettä tai somea. Suosittelen testaamaan viikon ajan, jos teillä ei ole vielä kyseinen tapa käytössä! Ja erityisen hauskaa siitä tekee jos kutsuu vaikkapa iltapalalle mukaan kavereita tai vaikka naapurin! Täältä muuten löytyy 50 erilaista Puikula-reseptiä arkeen, jos aina ei keksi mitä leivän päälle laittaisi.

Kertokaahan miten usein teillä syödään yhdessä? Joko perheen tai sitten ystävien, sukulaisten tai muiden tärkeiden ihmisten kanssa? Kaikkien vastanneiden kesken arvon kaksi Fazerin tuotepakettia. Arvonta päättyy 4.9 ja ilmoitan voittajille sähköpostitse.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.