Vähän ennen vuodenvaihdetta Myy oppi kääntymään selältä vatsalleen, mutta etenkin nyt viime päivinä tuntuu hän todella hoksanneen uuden taitonsa. Sen lisäksi, että hän pääsee pyörien liikkumaan vaarallisen nopeasti sängyn laidalta toiselle, pääsee hän sitä nyt myös ryömien! Onneksi tätä taitoa hänen täytyy vielä vähän treenata, sillä minä en ole vielä valmis!

Vauvojen kehitys ensimmäisen vuoden aikana on huimaa ja ainakin omien lasten kohdalla aiemminkin uudet taidot ovat seuranneet nopeasti toisiaan. Muistan elävästi sen, kun Kaapo oppi yhtenä aamuna ryömimään, samana iltana konttaamaan ja kahden viikon päästä siitä hän jo käveli.

Pikkuhiljaa pitäisi siis ihan oikeasti alkaa miettimään kodin vauvaturvallisuutta myös ihan käytännön tasolla. Vaikka olemmekin alusta saakka puhuneet isommille lapsille siitä, että mitään pikkuleleluja ei saa jättää minnekkään vauvan ulottuville, niin vasta nyt alan tajuamaan, että myös minulla on aika paljon petrattavaa myös asian suhteen.

On sähköjohtoja, pyödiltä ja ikkunalaidoilta helposti alas vedettävää tavaraa, takka täynnä hiiltä ja eteisen matolla pikkukiviä. Puhumattakaan kaikista pontentiaalista kiipeämis -ja putoamispakoista, Oskun levykokoelmasta tai seinää vasten vapaana nojaavasta jättipeilistä.

Vauvaa ei siis enää uskalla jättää hetkeksikään vartioimatta, ei varsinkaan mihinkään mistä olisi mahdollista pudota. Mieleeni on tullut myös muistoja poikien vauvavuosista. Sitä kun kaikkialle ehtivän vauvan kävi tasaisin väliajoin nostamassa keskelle olohuoneen lattiaa, jotta its ehti nopeasti jonkun jutun, ennen kun piti taas rientää siirtämään vauva ”pahanteosta” keskelle huonetta. Parhaimmillaan vauva piti joskus nostaa hetkeksi leikkimään pinnasänkyynsä. Kunnes oppi kiipeämän sieltäkin pois…

En edes tiedä mistä aloittaisin kertoessani meidän uni- ja nukkumishommista, sen sortin kaaosta se on ollut viimeiset kuukaudet. Onneksi viime viikot ovat olleet jo vähän helpompia, mutta edelleen vauva syö sellaiset 3-4 kertaa yössä, jonka lisäksi hän heräilee vielä muutaman kerran tuttia haeskelemaan.

Olemme kokeilleet vuoroissa heräämistä ja eri huoneissa nukkumista. Ja toki vaikka jo yhden yön ilman heräilyjä nukutun yön jälkeen sitä on kuin uusi ihminen, nukun silti mieluummin mieheni ja vauvan vieressä ja heräilen. Ainakin jotain kertoja viikossa.

Parempaan suuntaan onneksi tosiaan mennään, ainakin jos vertaa muutaman viikon takaisiin hulinoihin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vauvalla on jo aika selkeä rytmi ja öisin hän herää vain syömään, jonka jälkeen hän yleensä jatkaa uniaan. Myös minä olen saanut lääkäristä apua nukahtamisongelmiini ja muutamaa unilääkettä testaillessani sopivin löytyikin luonnollisesta melatoniinista. Tosin erittäin vahvasta sellaisesta. Hienoa että sopivan valmisteen myötä taas yksi stressitekijä on edes vähemmän.

Apua on ollut myös uudesta sängystä, joka löytyi muutama viikko sitten kirpputoriryhmästä. Minulla oli itse pienenä juuri tuollainen sänky ja jostain syystä tahdoin nyt Myyllekin myös sellaisen. Myöskään mitkään modernimmat sänkymallit eivät oikein sytyttäneet, tai ne jotka olisivat olleet kivoja, niistä ei saanut pohjan korkeutta säädettyä tai toista laitaa irti. Tämä retrosänky on siitä kiva, että se jatkaa samaa simppeliä tyyliä meidän oma sänkymme kanssa.

Myy siis nukkuu selvästi parhaiten jonkun vieressä, joten siksi haussa oli pinnasänkymalli, jonka saisi ns sivuvaunuksi, eli aivan sänkyymme kiinni. Näin ollen mahtuisimme kaikki nukkumaan yhdessä ja kenties vähän paremmin. Ja mielestäni se on tominut. Myy nukkuu omassa sängyssään, mutta tarvittaessa pääsemme ihan hänen vierelleen ilman pelkoa että kukaan kierähtää hänen päälleen. Oma sänkymme on muuenkin niin kapea, ettemme kaikki kolme mahdu siihen mukavasti.

Itseasiassa tässä sängyssä laitaa ei kuulu ottaa kokonaan irti, joten näin se ei ole ihan tukevin mahdollinen. Täytyy sitten miettiä jotain vahvistustoimenpiteitä kun Myy alkaa nousemaan laitoja vasten. Tai ehkä sitten on jopa aika laittaa toinenkin laita paikoilleen.

Tyynyn käyttö täytyy pian myös miettiä uusiksi ennen kun vauva alkaa kääntyilemään unissaan. Vanhassa sängyssä meillä oli muutama kirja patjan alla korottamassa päätyä, jotain vastaavaa pitäisi nyt kehitellä tähänkin. Pyykkitilanteesta riippuen peittona toimii milloin mikäkin, mutta yleensä Joutsenen untuvapussi – vaikka tosin hän onnistuu nykyään senkin potkimaan päältään pois.

Myy nukahtaa yleensä hyvin sänkyynsä, välillä hän jää sinne ihan itsekseen, mutta usein jompikumpi meistä vanhemmista odottelee siinä vierellä että hän nukahtaa. Jos Myy on kovin väsynyt, hän ”vaatii” päästä sänkyynsä ja rauhoittuu yleensä sinne päästessään. Ainoastaan öisin hän nukahtaa syödessään, muuten olen tarkoitetuksella yrittänyt aina nukuttaa hänet itsekseen, jotta jatkossakin sitten nukkumaan käyminen sujuisi helpommin ja ilman maitopulloa.

Olen muuten viimeaikoina löytänyt oikeastaan kaiken tahtomani laittamalla facebook-kirpputoreille tai instagramiini osto-ilmoitukset, kuinka kätevää! Ja tämäkin sänky kannettiin meille kotiin saakka.

Eilisen isänpäivän myötä aloin miettimään kaikkia elämäni isiä. Niitä on nimittäin useampia.

Ensimmäisenä tietenkin oma isäni. Vanhempani erosivat kun olin pieni ja tapasimme veljieni kanssa isäämme vain joka toinen viikonloppu. Se oli siihen aikaan tapana, toisin kun nykyään yleisemmin vakiintunut viikko-viikko systeemi.

En usko, että siinä tilanteessa kenelläkään osapuolella oli kovinkaan helppoa, mutta harvasta näkemisestä huolimatta koen, että minulle kehittyi vahva side isääni. Olen aina saanut kokea olevani rakastettu ja hyväksytty. Isän kanssa on ollut helppo ja hyvä olla. Ihan omana itsenäni.

Itseasiassa koen, sen lisäksi että muistutan paljon isääni ulkonäöltä ja ilmeiltä, että olemme myös luonteeltamme hyvin samanlaisia. Sellaisia rauhallisia ja pohtivia. Ja tietysti loistavalla huumorintajulla varustettuja.

Kun isäni muutti joitakin vuosia sitten ulkomaille, huomasin ikävöiväni häntä välillä kun pieni lapsi. Kerrankin itkin melkein koko viisituntisen lennon takaisin kotiin.

Isästäni huokuu myös rakkaus lapsenlapsia kohtaan. En varmaan ikinä unohda sitä aidon ilahtunutta ja onnellista hymyä, aina kun olemme kertoneet hänelle perheenlisäyksestä. Muutenkin tuntuu, että kaikki lapset hakutuvat aina hänen luokseen. Kai hän sitten on aika lapsirakas, ehkä vähän pakonkin sanelemana, onhan hänellä minun lisäkseni vielä viisi poikaa ja kaksi bonustytärtä.

Sitten on omien poikieni isä. Isä joka laittaa lapset aina kaiken edelle. Joka ikävöi lapsiaan silloin kun ei voi olla heidän kanssaan ja joka käyttäisi mielellään vaikka kaiken vapaa-aikansa ollakseen. Ikinä minusta ei ole tuntunut ettenkö voisi luottaa siihen, että hän hoitaisi hommat ja etteikö lapsilla olisi hyvä hänen kanssaan. Hän on isä joka muuttaa perässämme toiseen kaupunginosaan, jotta lapsilla olisi helpompi kulkea kouluun.

Hän myös kärsivällisesti muistuttaa minua kaikista lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvistä asioista. Tietää jo etukäteen, että vaatii noin viisi kertaa sanomista, ennen kun muistan varata sen ajan siihen lapsen vasu-keskusteluun.

Elämäni rakkaus, tyttäreni isä, mieheni, vietti eilen isänpäivää neljännentoista kerran. En edelleenkään voi aina edes uskoa, että elämässäni on nykyään näin mahtava tyyppi. Lempityyppini! Hän joka otti minut ja poikani sydämeensä, siihen harva pystyisi. Joka halusi perustaa kanssani perheen.

Isä jolla on ihailtavan hyvä suhde poikaansa. Joka osoittaa välittämistä sanoin ja teoin. Olemme kasvattajina välillä hyvinkin erilaisia ja minusta se on hienoa. Olen hänen ansiostaan nähnyt asioista myös ihan uusia puolia, ymmärtänyt että yhtälailla toisenlainen tapa kun omani on ihan yhtä hyvä.

Perheen lisäksi hän pitää huolta myös kodista. Siivoaa, tekee ruokaa ja hoitaa pyykit. Hänelle perhe on tärkeä ja se onkin yksi niistä piirteistä jotka tekivät minuun heti aluksi suuren vaikutuksen.

Isän ja tyttären suhde on ihan erityinen. Tiedän se itse kokemuksesta. Kun näen miten rakas ja arvokas tytär on isälleen ja miten jo noin pieni vauva katsoo isäänsä vähintäänkin yhtä ihaillen, sisälläni tuntuu voimakasta lämpöä. Onnea. En malta odottaa mitä tulevat vuodet tuovat meille ja heille.

Molemmat isoisäni ovat menehtyneet nuorena. En ole ikinä tutustunut heihin. Mutta vauvana äitini isoisältä saamani pehmolelukissa, Miu-Mau minulla on edelleen tallessa. Jostain syystä se ja valokuva, jossa olen muutaman kuukauden ikäisenä, raidallinen villapaita päällä hänen sylissään ovat minulle tärkeitä aarteita.

Meillä kaikilla on ihan omanlaiset suhteemme isiimme elämissämme. Kuten mitkään suhteet, nekään eivät aina ole ihan helppoja. Itse olen ihan äärimmäisen kiitollinen näistä mitä
minulla on.

Olin eilisen, perjantai-illan, kahdestaan vauvan kanssa kotona. Kun vauva kävi yhdeksän aikaan yöunilleen menin ratsamaan keittiön kaapit herkkujen toivossa. En löytänyt mitään hyvää, mutta päätin ottaa lasin viiniä jääkaapista löytyneestä, aiemmin viikolla avatusta pullosta. Istuin sohavlle, viestettelin kavereiden kanssa ja kuuntelin läppäriltä musiikkia.

Siinä Spotifyn soittolistojani tutkaillessa löysin muutaman, jo ihan täysin unohtamani listan muutaman vuoden takaa. Kuvasin ”villiä” illan kulkuani myös Instagram-storyyn. Eli naureskelin hassuille vanhoille biiseille, tanssin (sohvalla istuen) ja muistelin menneitä, kuten parin vuoden takaista Flow Festivalia. Sitten otin vähän iltapalaa, kaadoin loput viinipullonliruset lasiin ja testailin kuvankäsiohjelmalla uutta banneria blogiin.

Puolen yön aikaan keittelin itselleni vielä kupin kamomillateetä ja tein vauvalle maidon pulloon valmiiksi, sillä arvelin hänen heräilevän pian syömään. Vauva heräsi yhden aikaan, vaihdettiin vaippa, puhdas yökkäri, annoin maidoin, peittelin hänet takaisin omaan sänkyyn ja menin itsekin nukkumaan.

Sain Storyihin paljon ilahtuneita kommentteja illan hassutteluistani. Osa pidempiaikaisita seuraajista muisti samoja juttuja ja biisejä, kuten tietysti myös omat kaverit.

Sitten tänään sain tutulta viestin ja linkin anonyymiin keskusteluun. Kaikkien niiden tyhmistä huulisynkka-vedoista ilahtuneiden ihmisten lisäksi jotkut olivat kuitenkin pahastuneet siitä, että olin juonut viiniä vauvan länsäollessa (nukkuessa).

Siellä epäiltiin minun juoneen koko pullo viiniä, imettäneen vauvaa ja sitten nukkuneen hänen kanssaan perhepedissä. Epäilyt esitettiin pian faktoina ja toimintani tuomittiin täysin vaikka osa yrittikin puolustella. Lopulta sillä ei kuulemma ollut edes mitään väliä paljonko viiniä oli kulunut, lasi vai pullo, vauva silti pelkäisi käytöstäni ja tuntisi olonsa turvattomaksi.

Mietin hetken että tartunko tähän ollenkaan. Tuntuu välillä niin absurdilta puolustella ja selitellä omia tekojaan tuikituntemattomille. Tällä kertaa en ottanut asiaa ollenkaan itseeni tai muutenkaan provosoitunut siitä, mutta halusin silti katkaista ilkeältä juorulta siivet. Joten kerroin sitten samaiseen instaan (en halunnut siihen anonyymiin keskusteluun osallistua), että join (max) kaksi lasia viiniä kolmen tunnin aikana, vauva nukkui tämän koko ajan, en imettänyt häntä (vaikka aivan hyvin olisin sen myös voinut tehdä), enkä edes nukkunut hänen kanssaan samassa sängyssä. Vauva ei huomannut minussa mitään erikoisesta poikkeavaa, sillä minussa ei sellaista ollut. Hassuttelen ja olen iloinen yleensä myös ihan selvinpäin.

En kirjoita tästä asiasta nyt tänne hakeakseni tsemppaavia kommentteja ta sääliä, vaan herättämään keskustelua siitä, miksi meidän naisten ei pitäisi käyttäytyä näin toisiamme kohtaan. Etenkin äidit, mutta toki naiset ylipäätään, ovat jatkuvan arvostelun ja syyttelyn alla. Silloin kun joku toinen ei syyllistä, me syylistämme itse itseämme.

Äitinä ollessa moni, kuten minä, jännittää esimerkiksi joka kerta julkiseen kulkuväliseeseen vaunujen kanssa menoa. Ei ole mitenkään harvinaista ratikassa saada osakseen ensinnäkin vähintään paheksuvia katseita sen vuoksi, että on kaikkien tiellä tai jopa ihan vain siksi, että lapsi saattaa alkaa pitämään ääntä. Puhumattakaan niistä ääneen huutelijoista, valittajista, vaunujen renkaisiin potkijoista, huokailijoista ja silmien pyörittelijöistä.

Äitinä sitä saa jatkuvasti ohjeita kaikkialta, ihan pyytämättään. Neuvoista ja kysymyksistä paistaa yleensä läpi aina epäilys ja syyllistäminen. Aina joku on kertomassa miten ennen vanhaan tehtiin paremmin, tai että nykyään kyllä suositukset ovat ihan toisenlaiset. Kun me joudumme jatkuvasti muiden arvostelun kohteeksi ja tiedämme miten raskaalta se tuntuu, miksi ihmeessä teemme sitä toisillemme?

Naisten asema yhteiskunnassa ei parannu sillä, että me jatkuvasta lyttäämme toisiamme alas. Meidän pitäisi tukea toisiamme, ei kiillottaa sitä omaa sädekehää piikittelemällä toista tai nostamalla vain itseään jalustalle – ei ainakaan toista arvostelemalla. Se ei ole itseltään pois jos vaikka kehuu tai kannustaa toista. En edelleenkään ymmärrä mikä saa naisen haukkumaan toista anonyymisti netissä. Arvostelemaan toisen tapaa olla ja elää. Etenkään äitinä toisesta äidistä.

Jos mies olisi juonut pari olutta illalla, vauvan nukkuessa, hetkauttaisiko se ketään? En usko. Itse luulen, että häntä enneminkin kehuttaisiin. Vitsi miten hyvä ja mahtava isä, kun jää yksin illaksi hoitamaan vauvaa.

En tiedä tavoittaako tämä kirjoitus niitä joita pitää, mutta ehkä tämä toimii myös vertaistukena niille jotka ovat kanssani samoilla aaltopituuksilla (tiedän että teitä onneksi riittää). Ei anneta muiden lannistaa meitä ja ollaan me armollisia itsellemme ja toisillemme. Ei arvostella toistemme valintoja vanhemmuudessa tai oleteta asioita liian heppoisesti. Pidetään toistemme puolia ja juodaan välillä viiniä jos siltä tuntuu – ilman syyllistymistä.

Raskausaikana meillä vanhemmilla oli pikainen keskustelu siitä, annetaanko vauvalle tutti vai ei. Kummallakaan meillä ei ollut kovin vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, tiedettiin tutin haitat ja hyödyt. Keskustelussa ei taidettu päästä mihinkään päätökseen, taidettiin sopia että katsotaan sitten.

Edellisten lasten kanssa minulla on aika neutraalit, mutta enemmän positiiviset, kokemukset tutista. Molemmat saivat tutin muutaman viikon ikäisenä, se helpotti itkuja ja unille käymistä, eikä siitä vieroittaminen yksivuotispäivän aikoihin ollut ollenkaan hankalaa. Niin lyhyellä tutin käytöllä ei pitäisi myöskään olla vaikutusta lapsen puheen kehitykseen tai purentaan – mitkä taitavatkin olla ne yleisimmät syyt josta tuttia moititaan.

Tämän kolmannen kanssa halusin toimia samoin kun aiemminkin, eli tutti minun puolestani käyttöön, mutta vasta sitten kun imetys sujuu. Se ei kuitenkaan vielä yli kuukauden jälkeenkään onnistunut. Vauvan ollessa viisi-kuusiviikkoinen  yöt olivat muuttuneet entistä levottomimmiksi. Vauva ähelsi ja örisi yöt läpensä. Ei huolinut tissiä, ei pulloa, ei nukkunut muttei ollut oikein hereilläkään. Minä sen sijaan en muuta halunnut kun nukkua.

Yhtenä yönä vauvan taas äheltäessään, ties kuinka monetta tuntia, törkkäsin hänelle tutin suuhun. Vauva alkoi imemään tuttia, rauhoittui ja nukahti välittömästi. Hänellä oli ilmeisesti vaan niin kova imemisentarve (kuten vauvoilla on), mutta koska hän muuten oli kylläinen, ei rinta kelvannut sitä tyydyttämään.

Imetyksen kanssa meillä edelleen oli tuolloin omat haasteensa, enkä tiedä oliko tutin ottaminen mukaan sen kannata järkevää, mutta toisaalta en itse koe että tuttilla oli enää siihtä kohti merkitystä tai tekemistä sen kanssa. Tämänkin jälkeen kun rinta oli aina se jota silloin aina ensimmäiseksi vauvalle tarjottiin.

En tosiaan ole mikään tuttifanaatikko tai puolestapuhuja, mutta oman kokemukseni mukaan tutti voi olla myös tosi hyvä juttu jos vauva sen ”haluaa”. Minusta on vähän hassu vasta-argumentti tuttiin se, että kyllä sitä ennen vanhaankin ilman tuttia pärjättiin. No kun itseaisassa ei pärjätty. Olen lukenut, että ennen tuttien keksimistä vauvoille annettiin esimerkiksi nahanpala imettäväksi.

Ihan ongelmaton tutti ei kuitenkaan meilläkään ole. Vauva rauhoittuu tutin kanssa helposti ja nukahtaa usein se suussa ihan itsekseen sänkyyn. Mutta jos (ja kun) tutti putoaa vauva suusta ja vauva havahtuu syvästä unestaan, joudumme laittamaan sen hänelle takaisin suuhun. Eihän se iso homma ole ja silmätkin ummessa se yleensä onnistuu, mutta oma unikin katkeaa kuitenkin siihen. Joudun myös välillä ihan tietoisesti muistuttamaan itselleni, ettei vauvan jokaiseen pieneen parahdukseen kannata tuttia tarjota. Se ei ole mikään tulppa jolla vauvan saa hiljaiseksi. Vaikka se usein niin toimiikin.

Vauva opettelee ja yrittää jo kovasti laittamaan tuttia itse suuhunsa. Kun se ei onnistu imee hän nyrkkejä ja sormiaan. Imemisen tarve on siis kova. Ajattelinkin niin, että mieluummin annan hänelle tutin ja vieroitan siitä, kun että hän on peukalo suussa vielä koulussakin. Siitä on nimittäin vähän vaikeampi sitten vieroittaa.

Ja siis ovathan noi Bibsin tutit ihan tosi ihanan näköisiä ja värisiä! 😀 Vauvan tutit ja paita saatu Mini Aislingista.