On jännä, miten sitä vaan vuodesta toiseen löytää itsensä aina välillä ihan kummallisista tilanteista. Sellaisista joihin ihan itse on itsensä saanut ja joka kertaa sitä ihmettelee, että mihin mä taaaas olen oikein ryhtynyt. Joka kerta sitä lupaa itselleen, ettei enää saata itseään sellaisiin tilanteisiin. Siis missä kädet tärisevät, sydän hakkaa ja tekisi vain mieli ottaa jalat alle. Paitsi että sitten tulee taas se uusi kerta. Kuten esimerkiksi muutama viikko sitten. Parastahan näissä kuitenkin on se, että kun pahimman jännityksen yli kun pääsee, sitä tajuaakin että hei tämähän oli aika mahtava juttu.

Rajala haki alkutalvesta erilaisia osallistuja uuteen valokuvakisaansa. Hakijoilta odotettiin sosiaalisuutta sekä persoonallista otetta omaan tekemiseen. Ja se oma tekeminen sai sitten olla jotakin sisällöntuottamiseen, valokuvaukseen tai vaikkapa videoiden tekemiseen liittyvää. Hakijoista koottaisiin kuuden hengen tiimi, jotka saisivat personoidun kuvauskaluston ja vuoden mittaan erilaisia tehtäviä. Yhdestä näistä vaittaisiin sitten ihka ensimmäinen Rajala Ambassador. Kilpailun tavoitteena on nostaa luovien sisältöjen arvoa ja kiriä niitä uudelle tasolle. Yksi Ambassadorin tärkeimmistä tavoitteista on innostaa suurta yleisöä valokuvaamaan mitä erilaisimmissa olosuhteissa ja tilanteissa.

Kisa kuulosti niin hauskalta ja mielenkiintoiselta, että päätinpä sitten hakea mukaan. Puoli tuntia ennen haun päättymistä kuvasin läppärillä hyvin yksinkertaisen videon itsestäni ja liitin hakemuksen mukaan. Olin jo ehtinyt unohtamaan koko kisan, kunnes eräs aurinkoinen päivä vähän ennen joulua puhelimeni soi. Jouduin vielä tiukkaan haastatteluun puhelimitse (joka oli pikkasen noloa, sillä koko ratikka kuuli myös tämän puhelun), mutta muutaman päivän jälkeen sain sitten kuulla että pääsin mukaan! Siitä saakka onkin pitänyt sitten vain odotella, kunnes muutama viikko sitten osallistujat julkistettiin.

Ja se oli se apua, mihin mä taas olen ryhtynyt-hetki, josta alussa puhuin. Sydän kurkussa pamppaillen kävelin Rajalan Pro Shopiin tapamaan muita kisaajia sekä porukkaa Rajalalalta, kisaa markkinoivaa tahoa, lehdistöä, kouluttajia, yhteistyökumppaneiden edustajia ja ties ketä muita. Onneksi syke pian tasoittui ja kaikkien muodollisuuksien jälkeen pääsimme nopeasti itse asiaan.

Kaikki me kisaajat saimme testiin uudet Panasonicin LUMIX G kamerat sekä pikaisen opastusen niiden käyttöön. Tämän jälkeen meistä otettiin studiokuvat nettisivulle, jonka jälkeen pääsimmekin ensimmäiseen haasteeseemme. Eli kuvaamaan! Kaikki kisakuvat tulevat muuten aina tuonne Lähettiläät-sivulle, josta yleisökin pääsee niitä sitten äänestämään. Jokainen meistä kisaajista on tosi erilainen, joten on hyvin mielenkiintoista nähdä että mitä kaikkea tästä oikein tulee. Enkä malta odottaa uusia tehtäviäkään! Uutta kameraa en ole ihan hirveästi ehtinyt vielä testailemaan, mutta on blogin viime kuvat ainakin otettu sillä. Eli toimii se ainakin! Meitä on pidetty vielä vähän jännityksessä, mutta sen verran olen saanut urkittua että ainakin yksiin levyjulkkareihin keikalle mennään kuvaamaan, lisäksi tulossa on myös villieläinsafaria pohjoisessa sekä joku pikkasen pidempikin reissu kulttuuriin pariin. Niin kivaa! Ja jännää! Onneksi mä taas kerran sain itseni ryhtymään tällaiseen seikkailuun!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Rajalalla pyörähti hiljattain käyntiin kuvauskilpailu, jossa etsitään Suomen ensimmäistä Rajala Lähettilästä. Homma kuulostaa niin kivalta ja mielenkiintoiselta, että ajattelin itsekkin lähettää hakemuksen. Mukaan haetaan erilaisia luovien sisältöjen tuottajia, kuten blogggareita, vloggareita sekä valo -ja videokuvaajia. Haasteeseen valitaan viiden hengen ryhmä lähettiläitä, jotka saavat käyttöönsä personoidun kuvauskaluston, erilaisia haasteita ja tehtäviä sekä koulutusta alan ammattilaisilta. He pääsevät myös osoittamaan taitonsa kuvausmatkoilla, joista ainakin yksi suuntaa Amsterdamiin. Haasteen lopuksi valitaan The Ambassador 2016, joka palkitaan 3000 euron arvoisella kuvauskalustolla. Juuri tämän aamuna isälleni Espanjaan lähettämääni videotervehdystä katsellessa, olisi mahtava saada lisää ammattilaisten vinkkejä tuohonkin hommaan.

Itselleni valokuvaus on bloggaamisen myötä muodostunut tärkeäksi harrastukseksi. Tai se on nykyään paljon enemmän. Se on kirjoittamisen lisäksi tapa ilmaista itseäni. Vangita fiiliksiä ja hetkiä. Kaikki alkoi vähän vahingossa. Kamerakännykkä vaihtui pokkariin, pokkari järkkäriin ja jossain vaiheessa huomasin itsekkin että teknisen laadun lisäksi kuvien sisältö parantuu kokoajan. Viikottain tulee hetkiä, kun katson ottamiani kuvia ja ihmettelen että vau, otinko minä oikeasti tuon?

Olen lapsesta saakka ollut sillä tavalla hyvin taiteellinen, että olen harrastanut muunmuassa kuvaamataitoa, soittanut ja laulanut, näytellyt, tehnyt keramiikkaa ja tanssinut. Kuitenkin se ihan oma juttu on ollut aina hakusessa. Tykkään piirtää ja maalata, mutta olen siinä sillä tavalla keskinkertainen että se jäi vain harrastukseksi. Omaa soitinta en osannut oikein valita, kokeilin monia ja osaan soittaa niitä kaikkia vähän. Lauloin bändissä, kuoroissa ja musikaaleissa mutta mikään maailmanluokan kultakurkku en ole. Näyttelemistä ja improsta tykkään kovasti, mutta se on elämänrytmiini taas aivan liikaa aikaa vievää. Siksi onkin eritysen ihanaa, että olen vihdoin löytänyt kanavan ja tavan, jolla voin tehdä juuri niinkuin haluan.

Muutamaa parin tunnin luentoa lukuunottamatta en oikeasti tiedä valokuvauksesta kauheasti mitään. Aukot ja valotusjajat eivät ole enää mitään ihan täysin hepreaa itselleni, mutta ehkä suunnilleen saksaa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä olen silti onnistunut löytämään oman tyylini ja saamaan jopa myös ihan onnistuneita kuvia aina välillä. Teknisesti kuvani tuskin usein ovat oikein, mutta se valokuvauksessa mielestäni onkin parasta – ei niiden tarvitsekkaan olla! Toki haluaisin edelleen kehittyä kuvaajana ja oppia uusia jippoja ja tapoja kuvata, mutta on kiva että valokuvaaminen ei ole itselläni niistä kiinni.

Inspiraation kuvaamiseen saan usein lapsistani tai valosta. Parhaimmassa tapauksessa niistä molemmista. Ideaalitilanne on sellainen, että lapsi vaikka istuu tai leikkii rauhassa paikassa, jossa valo leikittelee kauniisti vaikkapa kasvoilla. Tykkään juurikin kuvata hetkiä ja tunnelmia, en niinkään vain leikkivää lasta tai huonekalua. Fiilis on tärkein. Tunnelmia ja hetkiä kuvatessa kuvaa ei välttämättä ehdi saada tarkaksi tai tarkennusta oikeaan kohtaan, mutta usein sekin tuo kuvaansa oman lisänsä. Kuvan ei tarvitse mielestäni olla teknisesti täydellinen jos sen hetkinen fiilis kuitenkin välittyy.

Itsensä ilmaisemisen lisäksi kuvauksessa palkitsee myös juuri ne onnistumisen tunteet. Se kun saa oikeasti napattua juuri oikealla hetkellä kuvan ja se onnistuu. Siihen oikeasti pystyy kuka vaan, kokeilkaa vaikka! Ja mikä parasta, kauniin hetken saa ikuistettua ja siihen voi palata uudestaan ja uudestaan.

Tuohon Rajalan Lähettiläs kisaan haetaan siis sosiaalisia ja persoonallisia tekijöitä. Ei tarvitse olla ammattilainen, kunhan se juuri ihan oma juttu on hallussa ja sisällön tuottaminen verkkoon onnistuu. Haku kisaan on jo käynnissä ja päättyy kuun lopussa, 30.11. Tässä on mahdollisuus myös tuoda omaa tuotantoaan koko Suomen tietoisuuteen sekä tietysti saada rutkasti uusia kokemuksia sekä verkostoitua alan ammattilaisiin. Jos siis yhtään tunnistit itseäsi hakukuvauksesta, kannattaa lähettää hakemus TÄÄLTÄ! Ja muille tahdon, valokuvaamiseen kannustamisen lisäksi, sanoa että tehkää niitä asioita jotka saa olenne hyväksi. Niitä kun tunnette että tämä on mun juttu. Osa ilmaisee itseään vaikkapa tanssimalla, toinen leipomalla. Lopulta on ihan sama mikä se asia on, kunhan se tuottaa hyvää mieltä.

Itseäni aluksi usin hävetti kuvata julkisilla paikoilla. Ajattelin että näytän hölmöltä tai ettei minulla ole tarpeeksi hienoa kameraa. Että kaikki katsoivat tai pitivät minua tyhmänä. Mutta kun aloin huomaamaan oman kehittymiseni, uskalsin kokoajan yhä useammin ja useammin kaivaa sen kameran esiin ja alkaa räpsimään. Niinhän se on vähän kaikessa itsensä ilmaisemiseen liittyvässä, pitää vaan uskaltaa ja kehdata heittäytyä. Ja välillä sitten vaikka hakea tällaisiin haasteisiin mukaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Varmasti kaikki meistä raskaana olleet olemme kokeneet raskauden aikana jonkinlaisia pelon hetkiä. Jonain iltana havahdut siihen, ettet ole tuntenut vauvan liikkeitä päivän aikana juurikaan, tai neuvolakäynnillä ei sydänääniä meinatakkaan saada kuuluviin. Suurinosa näistä tilanteista kuitenkin päättyy hyvin, mutta vuodessa Suomessa kohtuun kuolee myös parisataa lasta. Kohtukuolemasta puhutaan silloin kun sikiö on yli 22 viikkoinen tai painaa yli 500g. Näillä viikoilla syntynyt keskosvauva saadaan nykyään usein myös jo pelastettua. Kohtukuolema johtuu usein istukan ongelmista tai napanuoraan kuristumisesta, mutta suurimassa osassa kohtukuolemista lapsen menehtymisen syy jää mysteeriksi. On kauhea ajatella sitä surun ja tuskan määrää, kun saa tietää lapsensa kuolleen kohtuun. Synnyttää ja hyvästellä lapsi. Tulla äidiksi, mutta ilman lasta.

Palkittu valokuvaaja, äiti ja rakas ystäväni Kaisu Jouppi aloitti muutama vuotta sitten projektin, jossa hän haastatteli ja kuvasi 43 kohtukuoleman kokenutta naista. Lopulta kaikki tarinat kuvineen koottiin kirjaksi. Jokaisen naisen tarina on erilainen, mutta jokaista yhdistää samanlainen loppu: tyhjä syli.

Vaikka olen selannut kirjan läpi vaikka kuinka monesti, nähnyt kuvat ja lukenut tekstit, nousevat ihokarvat joka kerta pystyyn. Tämä on kirja, jota ei voi lukea ilman kyyneleitä.

”Yritän herätellä vauvaa, kätilö murtuu kyyneliin.
Yleensä synnytetään elämää, mutta mä synnytän kuolemaa.
Kotona heitän roskiin sairaalassa päälläni olleet vaatteet.
Lasta ei ollut, mutta hautajaiset piti järjestää.
Valitsen pitkään lapselle vaatteita arkkuun
Käsittämätön tyhjyys.”

Vaikka kirja on mielestäni hurjan surullinen ja koskettava, uskon että se antaa kuitenkin todella paljon saman kokeneille. Tämän kirjan myötä kuulen ensimmäistä kertaa puhuttavan kohtukuolemasta laajemmin. Tämän myötä kohtukuoleman kokeneet saavat vertaistukea ja me muut taas ymmärrämme sitä tuskaa pikkuisen paremmin. Vaikka aihe on todella surullinen, suosittelen lämpimästi kirjaan tutustumista.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut ihastella pikkuveljeni, Tommin, ottamia kuvia. Ihan huikeita! Kaikissa kuvissa on ihan mieletön tunnelma ja ne tunnistaa jo nyt oman persoonallisen tyylin ansiosta. Tykkään kovasti.  Hauskaa että meitä sisaruksia yhdistää monet samat kiinnostuken kohteet, kuten musiikki ja valokuvaus. Nimittäin muutkin veljeni harrastavat samoja juttuja. Jokaisella meillä on kuitenkin ihan oma tyylinsä, kuten vaikka näistä kuvista näkee.

Tommi vei tässä hiljattain, eräs sadepäivä, pojat kaupungille. Olipa ihana nähdä miten hän oli taltioinut reissun tunnelmat muistikortille. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hänen pitäisi alkaa jakaa kuviaan myös muualle kun facebook kavereilleen. Nyt vaan valokuvablogi pystyyn! Vai mitä olette mieltä?

Itse olen taas viettänyt lapsetonta sinkkuelämää tiistaista saakka. Huomenna saan pojat takaisin kotiin ja alkaa taas vähän erilainen arki. Odotan kovasti. Sitä ennen katselen näitä kuvia koneelta, ikävä jo painaa!

Muistuttelen vielä, että Habitare-lippu arvonta päättyy tänään!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En osaa edes sanoa kuinka otettu olen aina kun joku kertoo kuvistani välittyvän tunnelman, kun joku sanoo että fiiliksen pystyy aistimaan ja että kuvistani maistaa elämän. Elämänmakuinen blogi, sitä kuulen usein. Bloggaamisen myötä valokuvauksesta on tullut iso ja tärkeä osa elämääni ja on tosi hienoa että tunnelma välittyy sinne teille saakka.

Neljän vuoden bloggaamisen aikana olen varmasti kehittynyt kirjoittajana, mutta etenkin kuvaajana. Tottakai välineet ovat kehittyneet, mutta ennenkaikkea se kyky vangita hetkiä. Olen aina tykännyt katsella niin kauniita, kuin muullakin tapaa kiinnostavia, kuvia. Joten on hirmuisen hienoa kuulla, että myös joku saa minun kuvistani samalla tavalla jotain irti. On hienoa että omilla kuvillaan, yleinsä ihan tavallisesta arjesta, voi herättää muissa erilaisia tunteita tai herättää keskustelua. Jollain tapaa voin olla ylpeä myös siitä, että kuvani tunnistetaan juuri minun ottamiksi. Ja tietysti on ihana että niistä ihan tavallisista arkisista hetkistä jää muistoja myöhemmin katseltavaksi.

Sain kunnian olla ehdolla tulevissa Indiedays Blog Awardeissa, Lumoavimmat kuvat kategoriassa. Kiitos tästä kuuluu teille, jotka blogiani sinne ehdotitte. Tässä sarjassa palkitaan sellainen bloggaaja jonka kuvat pysäyttävät, jotka ovat persoonallisia ja joista välittyy tunne.

Sarjoja on yhteensä kuusi, ja upeita ehdokkaita kymmenittäin. Kaikkien äänestäneiden kesken muuten arvotaan lippuja juhlaan jossa voittajat palkitaan. TÄSTÄ siis pääsette äänestämään. Kiitos siis kaikille äänestäneille ja äänestäjille jo etukäteen!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.