Odotellessani toissailtana sovittua viestiä henkilöltä, jonka kanssa oltiin sovittu näkemisestä, ja jossain vaiheessa tajuttuani ettei viestiä ei taidakkaan kuulua, rupesin miettimään kaikkia niitä treffejä jotka on tässä reilun kolmen vuoden tullut koettua. Ja tullut kokematta.

En todellakaan ole mikään sarjadeittailija, mutta onhan sitä etenkin Tinderin kautta ja muutenkin ulkona pyörimisen myötä tullut tavattua ihmisiä. En osaa yhtään sanoa kuinka monilla treffeillä olen ollut. Mutta ehkä parinkymmenen kanssa ollaan nähty, osa on jäänyt siihen yhteen kertaan ja osan kanssa sitten nähty useammin. Joidenkin kanssa on ollut tosi kivaa, joidenkin kanssa ei, ja aika paljon näiden väliltä.

Moni kysyy jatkuvasti että mitkä ovat esimerkiksi olleet kaikkein aikojen kauheimmat treffit ikinä. Kaikenlaista on sattunut ja treffit ovat olleet tosi erilaisia. Ne ovat olleet kaikkea nopeista kahvikupillisista monen tunnin illanistujaisiin isossa porukassa. En sanoisi että mitkään treffeistä olisi ollut mitään ihan hirveitä, mutta ehkä tämän vuoden takaisen episoidin voisi jo kertoa.

Olin jutellut Tinderissä erään taitelijan kanssa. Yhteinen tuttava vakuutti hänen olevan erikoisuudestaan huolimatta oikein kiva ja tutustumisen arvoinen tyyppi. Menin sitten eräs arki arki-ilta teelle hänen luokse. Näkeminen oli jännittänyt häntä sen verran, että hän oli ottanut viinipullon verran rohkaisevaa (mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt). Hän vaikutt symppikseltä ja oli ihan mukava. Olimme aiemmin jutelleet siitä, kuinka hän oli aika ujo eikä esimerkiksi ikinä ollut uskaltanut laulaa karaokessa. Yhtäkkiä hän ehdotti että menisimme vastapäiseen karaokebaariin, hän haluaisi laulaa. Olin kuullemma saanut hänet tuntemaan itsensä varmemmaksi.

Menimme sitten lähes tyhjään baariin, jossa oli lisäksemme vain alkoholisoitunut kantisporukka. Deittini valitsi biisikseen Kari Tapion Juna Kulkee kappaleen. Koska jonoa ei ollut, pääsi hän heti laulamaan. Hän antoi puhelimensa minulle ja pyysi minua kuvaamaan laulunsa. Kappale alkoi, hän oli selin yleisöön, minä aloin kuvaamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Laulun sanat alkoivat vilisemään ruudulla, mutta hän ei laulanut. Seisoi siinä vain mikrofoni suunsa edessä. Jatkoin hetken kuvaamista, mutta jonkin ajan päästä vain kiusaantuneena lopetin ja menin takas pöytään. Hän seisoi siellä laulupaikalla koko neljäminuuttisen ihan hiljaa selin. Kappaleen jälkeen hän meni suoraan vessaan.

Tänä aikana minä sain jo seuraa viereisen pöydän seurueelta. Yksi naisista tuli pöytääni ennustamaan ja piirtämään minusta muotokuvaa. Hetken päästä deittinikin saapui takaisin seuraan. Yritin jutella hänelle jotain, mutten saanut oikein mitään vastausta. Ajattelin että juon juomani loppuun, ja lähden sitten kotiin. Yhtäkkiä deittini alkaa oksentamaan. Poispäin pöydästä, ihan keskelle tyhjän ja hiljaisen baarin lattiaa. Siinä vaiheessa minä pinkaisen pöydästä pois äkkiä vessaan. Meillä on takit samassa narikassa, enkä siis voi vain lähteä pois.

Olen vessassa ja soitan paniikkipuheluita kavereilleni. Olen selvinpäin tyhjässä karaokebaarissa ja deittini oksentaa, enkä voi lähteä pois, apua mitä mä teen!!? Lopulta en voi muuta kun tulla ulos vessasta. Poika on siivonnut itse oksennuksensa lattialta ja odottelee minua nolona, mutta jo parempivointisen näköisenä. On torstai-ilta, kello puoli yhdeksän illalla. Sellaiset treffit sitten.

Ja onhan näitä. Istuin myös kerran sohvalla ja katsoin kun tyyppi sahasi puurimoja yli tunnin, sanomatta mitään. Tai kun olin sopinut että törmään erään kivan pojan kanssa festareilla ja törmäsimmekin – kun hän oli täysin alasti hypimässä punkkeikan eturivissä. Tai kun eräällä oli oma teepussi mukana kahvilassa, koska pelkkä kuuma vesi on halvempaa. Tai kun palasin pizza-treffeiltä kotiin ja huomasin hampaideni välissä maailman isoimman palan rucolaa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sain vihdoin päätökseen kauan mielenpäällä olleen kariutuneen ihmissuhteen, kävin pitkästä aikaa Tinder-treffeillä, harmittelin kun yhdestä mukavasta pojasta ei ole kuulunut ja päätin laittaa viestiä yhdelle toiselle kivalle pojalle. Kaikki tämä yhden päivän aikana.

Olen ollut yli kolme vuotta sinkku. Yhtä rakastumista, paria ihastumista tai kiinnostumisista ja kymmenistä treffeistä huolimatta, en voi sanoa edes tapailleeni kunnolla ketään tänä aikana. Näinä aikoina ei ole vaikeaa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin. Se mikä on vaikeaa, on tavata sellainen ihminen jonka kanssa kiinnostumiset ja odotukset käyvät yksiin. Usein se menee niin, että se kenestä et ole kiinnostunut on kiinnostunut sinusta ja harmiksi myös toisinpäin.

Ei ole helppoa olla sinkkuna, joka tahtoisi löytää elämäänsä toisen ihmisen. Se ei nimittäin kuulemma löydy etsimällä, mutta toisaalta ei se tule kotoakaan hakemaan. Näin olen kuullut, etenkin monen niin kovin tietävän jo parisuhteessa olevan ihmisen suusta. Joten mitä sitten tehdä? Odotella? Entäs kun on odottanut kolme vuotta? Kannattaako odottaa vielä seuraavat kolme? Vai vaan lukittautua konvehtirasian ja viinipullon kanssa vaahtokylpyyn ja hyväksyä tuo karmea kohtalo yhteiskunnan hyljeksimänä ikisinkkuna?

Lisähaastetta omaan tilanteeseeni tuo kaksi lasta, koiranpentu sekä se etten ole laiha parikymppinen blondi. Okei, olen myös aika huono viestittelijä enkä tykkää pakeista, joten harvoin ehdotan edes mitään näkemistä kenellekkään. Miesmakuni on myös melko suppea, joten näistähän on sitten hyvä lähteä liikkeelle sinkkumarkkoille!

Siitä miten järkyttävää on, että niin monet miehet pelkäävät lapsia eivätkä anna eden mahdollisuutta näyttää millainen ihminen olen, sen jälkeen kun kuulevat että minulla on lapsia, en edes nyt jaksaa jauhaa. Siitä saisi yhden jos toisenkin (kiukkuisen) postauksen aikaiseksi.

Tylsä oletus on myös se, että sinkut ovat jotenkin epätoivoisia. Usein sinkkuus nähdään negatiivisena asiana. Miksi se että haluat parisuhteen ”sen oikean” ihmisen kanssa on epätoivoista? Mielestäni on enemminkin parempi ettei tyydy mihin tahansa. Ja jos saan nyt paljastaa, ei se sinkkuna olo ole kotona pieruverkkareissa jäätelönsyöntiä ja romanttisille komedioille itkemistä yksin sohvannurkassa. Se ei myöskään ole joka viikonloppu muiden sinkkukavereiden kanssa klubilla käymistä ja säätämistä yhden illan juttujen kanssa.

Vaikka yksinäisiä hetkiä on, ovat viimeiset kolme vuotta olleet yksiä elämäni parhaimpia. Minulla on ollut todella paljon aikaa itselleni. Tiedättekö, sille tyypille joka vain ja ainoastaan voi saada sinut onnelliseksi. Ollaan sen kanssa hengailtu tosi paljon ja tutustuttu entistä paremmin toisiimme. Ollaan tehty tosi paljon sellaisia juttuja mistä tykätään. Ollaan koettu, nähty ja ylitetty itseämme tavalla jota tuskin olisi tapahtunut jos siinä olisi ollut vielä joku toinen hääräämässä. Joka jolle pitäisi selitellä extemporejuttujaan, joku jonka tunteet ja halut pitäisi ottaa huomioon, jonka kanssa sovitella aikatauluja ja kinata että mistä tilataan sunnuntaipizzat.

Silti olisi pikkuhiljaa kiva että olisi joku jonka kanssa vaikka pyöriä leffavuokraamossa, joku joka valitsisi ihan outoja irtiskarkkeja yhteiseen pussiin ja joku jonka paidalle kuolaamiseen havahtuisi leffan lopputekstien aikana. Jotain muuta kun pelkkää netflixiä ja chillaamista, pliis.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Aina kun pysähdyn miettimään, että mitä mulle kuuluu, havahdun siihen miten kauhean nopeasti aika kuluu. Eletään jo marraskuuta ja vuosi alkaa lähentyä loppuaan. Juurihan se vaihtui! Loppuvuoden odotetuin tapahtuma, Joulu, piristää mieltä. Vaikka olenkin jouluihminen, olen kuitenkin vastustanut aina joulun hehkuttamista ennen joulukuuta. Eilen kuitenkin löysin itseni jo hypistelemässä jouluvaloja ja uusia piparkakkumuotteja. Tulossa on ensimmäinen joulu, jonka vietämme kotona. Aina muuten olemme olleet joku reissussa tai vuokranneet mökin tai olleet mummolassa. Tänä vuonna en halua lähteä minnekkään. Ellei sitten uusi Thaimaan-matka yhtäkkiä putkahtaisi sähköpostiin… 😀

Rakkausrintamalla on tapahtunut sekavia asioita. Tinderiä on poisteltu ja ladattu taas takaisin. Yli vuoden kestänyt odotus erästä suhdetta kohtaan on myös päättynyt. Juuri kun olin aikeissa kertoa että täällä minä vielä odotan ja rakastan häntä, sain tietää että hänellä on jo uusi. Olisihan se ollut kiva kuulla se häneltä itseltään, mutta voinpahan sanoa tähän väliin taas sen mitä aina sanon. Vitun jätkät. Pareja itkuja lukuunottamatta olen ottanut jutun ihan hyvin. On tosin aika surullista, että koska pettymyksiä on ollut tässä niin paljon, etteivät ne enää edes oikein tunnu miltään. Vielä vuosi sitten olisin varmasti itkenyt peiton alla ainakin kaksi viikkoa putkeen tätä. Mutta ehkä minäkin pääsen nyt vihdoin jatkamaan tästä sitten omaa elämääni.

Olen muuten myös keksinyt rakkauden teorian. Tai sen on varmasti kekisnyt joku muu jo oikeasti aiemminkin, onhan aiheesta tehty Ashton Kutcherin tähdittämä leffakin, mutta kuitenkin. Uskon nyt vahvasti siihen, että rakkaus elämääni ei tupsahda hakemalla mistään Tindereistä ja ala heti inohimoisena loppuelämän rakkaustarinana, vaan joku hassu päivä vastaan astelee joku vanha tuttu. Joku johon olen törmäillyt vuosien mittaan, mutta silloin aika ei ole ollut vain oikea. Teoriaani tukee monen monta tapausta, niin ystävien kun omastakin elämästäni.

Koiran kanssa menee kokoajan paremmin. On tosi hyviä päiviä ja sitten vähän niitä kakkaisempia (kirjaimellisesti). Paola on todella fiksu koira, hän tietää miten minut saa heltymään, mutta tietää tasan myös mistä naruista vedellä, jotta hän minut raivon partaalle. Edelleen tuntuu pahalta se fakta, ettei hänestä voi koskaan tulla läheskään niin rakas tai tärkeä kun omat lapset. Mutta muuten puppy blues alkaa olla takanapäin. Nautin suunnattomasti jokapäiväisistä lenkeistämme. Paolla on myös jo uusi bestis, viisikuinen Taika-koira. Aika hauskaa, että ollaan tutustuttu sitä kautta, että Taika on Kaapon eskaribestiksen perheestä. Ollaankin ulkoiltu niin porukalla kun myös kaksin mammojen ja koirien kesken. Ja muutenkin koiran kautta todellakin saa uusia kavereita. Koko sinä aikana, kun ollaan tässä uudessa talossa asuttu, en ole tutustunut näin moneen naapuriin kun nyt tämän kuukauden aikana.

Lapset taas ovat olleet nyt jo yli viikon isällään. Koska isän luona on putkiremppa päällä ja evakkokoti on vähän kauempana nyt, oli tämä kätevämpää näin. Viikko on mennyt tosi nopeasti, mutta silti kaipaan jo lapsia ihan kauheasti kotiin. Sitä kuvittelee aina, että ehtii tehdä ihan kauheasti kaikenlaista kun lapset ovat poissa. Järjestää vintin, laittaa kirppiskamat myyntiin ja maalata kauan odotaneen seinän. Nämä kaikki ovat edelleen tekemättä, mutta Sons Of Anarchyssä olen tosin jo vikassa tuotantokaudessa.

Päällä on myös jonkinasteinen some-ähky. Kun muut snäppäävät koko elämänsä kaikelle kansalle, itse saatanat unohtaa puhelimen olemassaolon moneksi tunniksi. Olen huomannut myös että esimerkisi instan käyttäminen ja ylipäätään kaiken somen räplääminen on vähentynyt. Jotenkin siitä on silti vähän ahdistunut olo. Olen myös miettinyt blogin tulevaisuutta. Tuntuu että tämä junnaa nyt paikallaan, enkä tunne olevani kovinkaan inspiroiva. Mutta toisaalta, nyt on vain tällainen tasaisen arjen kausi, niin eipä sitä mitään hirveää ilotulitustakaan blogiin silloin ole antaa. Pitää vain itse koittaa olla stressaamatta, kuvailla vaan paljon (tätä likaista pimeää kotia ja harmaata luontoa) ja ottaa iististi. Niin se oma inspiraatiokin sitten taas löytyy. Hullua muuten myös se, että blogi täyttää kahden kuukauden päästä jo 5-vuotta!

Havahduin hiljattain myös siihen, että olen ollut myös reilun kuukauden täysin kasvissyöjä. Se on tapahtunut oikeastaan ihan vahingossa. Olen jo pidemmän aikaa syönyt todella kasvispainotteisesti, mutta lapsille sitten taas on niin paljon helpompaa keksiä liharuokia. Hyvin ovat pelkät kasvispöperötkin maistuneet ja kiva miten omat lapsetkin ovat jo tuon ikäisinä valveutuneita siitä. että miksi kasvissyönti on parempi. Eräs ilta ruokapöydässä tosin itkettiin, kun linssikeiton chilit olivatkin ihan supertulisia.

Eipä mulle siis tämän ihmeempää. Niin paitsi että eksyin tänä aamuna metsään! Siis miten uskomattoman huono suuntavaisto voi olla. Oltiin Paon kanssa vähän pidemmällä lenkillä keskuspuistossa ja teiden sijasta kujettiin metsäpolkuja ja rämeikköjä pitkin. Jossain vaiheessa en tullutkaan sille tielle mille luulin ja lähdinkin vahingossa kulkemaan aivan väärään suuntaan. Umpimetsää tietysti. Ketään ihmisiä ei näkynyt missään, puhelmesta oli akku lopussa ja alkoi tulla vähän creepy-olo. Pikkuhiljaa aloin kuulla että jossain kauempana on isompi tie ja lähdin suunnistamaan sinne. Olin kävellyt monta kilsaa ihan täysin väärään suuntaan. Vähän kyllä nauratti kun mietin hyppääväni ratikkaan, etten enää vain eksyisi kotimatkalla. Ensi kerralla otan kompassin mukaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ystävät ovat aina olleet itselleni tosi tärkeitä ja isossa osassa elämääni. Etenkin, kohta kolme vuotta sitten tapahtuneen, eron jälkeen heidän merkityksensä on vain kasvanut entisestään. He ovat tuki ja turva, jota ilman en vain pystyisi olemaan. Ystäviäni vilkkuu blogissa, niin kuvissa ja teksteissä, tasaiseen tahtiin – mutta nyt ajattelin että olisi vihdoin aika esitellä heitä vähän paremmin täällä. Ystäväni ovat kaikki erilaisia, mutta kaikissa on yhteisenä piirteenä ainakin välittömyys ja aitous. Näitä rakkaita ja tärkeitä ihmisiä on tupasahdellut elämääni aina tasaiseen tahtiin. Jonkun kanssa ollaan oltu ystäviä päiväkodista saakka, toisiin olen tutustunut vasta hiljattain aikuisiällä. Osan kanssa pidetään tiiviisti yheyttä päivittäin, osan kanssa juttu jatkuu aina siihen mihin se vaikka vuosi sitten jäi – ja kaikkea tältä väliltä. Aidon ystävän tunnistaakin siitä, että tietää hänen olevan jossain siellä, vaikka ei ihan aina muistaisi soitellakkaan. Eikä kumpikaan pahastu siitä.

Ihan ekaksi esittelen todella rakkaan ystäväni Riikan. Ihan vaan sen kunniaksi, että törmättiin pitkästä aikaa viime viikolla. Olen tutustunut Riikkaan ihan pikkasen yli kolme vuotta sitten, olimme silloin molemmat blogiemme kautta Indiedaysin ja Marimekon muotikuvauskissa malleina. Kaikki muut mallit olivat muotibloggajia ja konkareita poseeramisessa, kun me taas emme tieneet yhtään miten päin olla. Kokemus yhdisti meitä ja huomasimme muutenkin tulevamme hyvin juttuun. Riikka asuu sadan kilsan päässä Hämeenlinnassa, mutta ruvettiin tämän jälkeen pitämään yhteytettä ja kyläilemään silloin tällöin toistemme luona. Pikkuhiljaa aloimme nähdä kokoajan vain useammin ja pidimme somen välityksellä yhteyttä päivittäin. Myös kaveripiirimme yhdistyi tiiviiksi porukaksi. Riikka on fiksu ja vahva nainen, kuuntelen aina suurella mielenkiinnolla hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään. Hän on kuitenkin myös hyvin helposti lähestyttävä, rauhallinen pohdiskelija joka silti pursuaa energiaa ja uusia ideoita.

Meitä Riikan kanssa yhdistää ainakin intohimo musiikkiin, erityisesti räppiin. Tykkäämme molemmat fiilistellä musaa ja käydä keikoilla. Ollan yhdessä koettu monen monta ikimuistosta iltaa. Meitä yhdistää myös melkoisen hurtti huumori. Kai se on vain myönnettävä, että alapääjutut naurattaa. Vaikkakin Riikan kanssa helposti keskustelut menevät myös syvällisiksi. Riikka on hurjan fiksu ja pohtii paljon asioita. Riikka erosi miehestään noin vuosi sitten. Syyt eroon olivat osittain samoja kun minullakin aikoinaan, joten siitäkin ollaan puhuttu paljon ja lähennytty sen myötä. Ja nyt sitten taas sinkkuelämä puhututtaa molempia. Kasvatusalan ammattilaisena ja äitinä olen saanut Riikalta myös ajatuksia omaan kasvatukseeni. Ihailen Riikkaa suuresti ihmisenä kuin äitinäkin. Koska Riikan Siiri-tytär on Kaapoa tasan vuoden vanhempi, on ollut kiva aina kuulla ja nähdä että mitä itsellänikin on sitten seuraavana edessä.

Moni teistä varmaankin tuntee Riikan entuudestaan hänen ihanasta Hunajaista-blogistaan. Riikalla on oma tunnistteva tyylinsä sisustuksessa sekä pukeutumisessa ja olenkin saanut häneltä paljon inspiraatiota. Riikka taitaa olla myös Suomen kovimpia Marimekko-faneja. Mutta sitäkin aivan hurjan tyylikkästi. Tullessaan luokseni yökylään, Riikalla on mukana aina oma pyyhe, peitto ja tyyny. Monesti myös jopa patja. Minusta se on aivan hurjan suloista. Riikka puolestaan on ihan tosi vieraanvarainen. Hänen luonaan kyläillessä saa tuntea olosa aina todella tervetulleeksi. Riikka tekee myös aina ruokaa, vaikka tiedän ettei hän liiemmin ruoanlaitosta kauheasti pidä, tai ole omien sanojensa mukaan siinä mukamas hyvä. Riikan ex-mies Ville on myös aivan huipputyyppi. Onneksi he ovat hyvissä väleissä edelleen, joten häneenkin tulee törmättyä aina välillä.

Jokaiseen ystäväpostukseen ajattelin myös laittaa tällaisen ystäväkirjahenkisen haastettelun. Tässä siis Riikan vastaukset. Uusia kiinnostavia kysymyksiä saa myös ehottaa seuraaviin osiin!

Lempinimi – Päiväkodilla kutsutaan Timpaksi, ystävät kutsuvat Riksuksi ja musiikkipiireissä jotkut räppimammaksi 😀
Ikä – 35
Horoskooppi – Oinas
Perhe – Minulla on 7-vuotias tytär Siiri. Itse tulen nelihenkisestä perheestä, äidin ja isän lisäksi minulla on 5 vuotta nuorempi pikkuveli Karri. Exä-Ville on edelleen tärkeä osa perhettäni
Siviilisääty – Sinkku
Mistä pidät eniten – Minulle tärkeimpiä asioita on musiikki, hip hop ja rap-musiikki. Pidän myös työstäni luonnossa lasten parissa ja ystävät näyttelevät todella tärkeää osaa elämässäni.
Luonteesi – Olen rauhallinen, mutta räväkkä yhtä aikaa. Syyllistyn toisinaan kaikkimullehetinyt-ajatteluun. Olen temperamenttinen suuttuessani, kuitenkin äärimmäisen positiivinen ja ajattelen aina hyvää ihmisistä ja näen tunnelin päässä valoa – aina. Olen levoton sielu, haluan elää täysillä. Olen myös haaveilija, joskus tässä hetkessä eläminen on vaikeaa. Olen innostuvaa tyyppiä, minun on joskus vaikea saattaa asioita päätökseen. Viihdyn ihmisten parissa ja tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Silti viihdyn yksin ja kaipaan myös omaa rauhaa kun “malja on täynnä”.
Lempiaineesi koulussa – Koulussa lempiaineitani olivat filosofia, historia, matematiikka, äidinkieli, uskonto ja psykologia
inhokkiaineeesi koulussa – Koulussa inhosin aina liikuntatunteja, mutta oppinut sittemmin tykkäämään liikunnasta.
Inhokkiasia nyt – Yksinäisyys ja ihmisten epärehellisyys ja itsekeskeisyys
Toiveammattisi nuorena – Halusin olla luokanopettaja, läheltä kuitenkin liippaa nykyään
Ammattisi nyt – Olen esiopettaja metsäeskariryhmässä. Vaellan metsässä lapsiryhmäni kanssa vuoden jokaisena päivänä ja kaikilla säillä luontoa tutkien ja opetellen esiopetukseen liittyviä asioita luonnon kautta.
Paras muistosi – Parhaita muistojani ovat ehdottomasti Villen tapaaminen, rakastuminen ja Siirin syntymä tietysti. Hyviä hetkiä liittyy niin ystäviin kuin perheeseen, jaetut ilot ja olo, että tapahtuu jotain ainutlaatuista.
Kenet haluaisit tavata – Haluaisin tavata unelmieni miehen, tulevan rakkauteni. 😀
Lempiruokasi – Pidän avian perus kotiruoista ja kiinalaisesta safkasta.
Paras biisi juuri nyt – Tällä hetkellä kolahtaa Iisan biisi Kukaan ei oo kenenkään tai Chisun Tuu mua vastaan sekä Pyhimyksen Ote
Lempïvärisi – Musta ja valkoinen
Maailmankatsomuksesi – Kuulun kirkkoon, mutta en tiedä uskonko Jumalaan tai Jeesukseen. Uskon, että uskontoni ja sen kirjallisuus on luotu elämänoppaaksi tarinoidensa puolesta. Uskon, että ihmisissä ja luonnossa on myös sellaisia ulottuvuuksia, joita voimme vain vaistota. Metsässä tunnen, että energia täyttää minut, ja itse luonto on jumalainen ja hyvin ihmeellinen. Heikkoina hetkinä on helppo tyydyttäytyä uskoon, että on kohtalo on olemassa ja kaikki asiat tapahtuvat jotta olemme valmiita jotain suurempaa päämäärää varten. Uskon myös, että elämää voi olla monessa ulottuvuudessa, niin ajassa kuin paikassa.
Uskon, että hyvyys luo hyvyyttä. Karmaan ikäänkuin. Olemalla toiselle hyvä, onni palaa myös itselle.
Mitä inhoat – Inhoan epäjärjestystä ja kiirettä. Levoton luonteeni kaipaa ympärilleen struktuuria.
Mistä haaveilit nuorena – Haaveilin nuorena aikalailla niistä asioista , mitä olenkin saavuttanut. Perheestä, rakkaudesta, hyvästä työstä, matkustelusta.
Mistä haaveilet nyt – Haaveilen tällä hetkellä uudesta rakkaudesta ja siitä, että Siiristä kasvaa tasapainoinen ja ihana ihminen.
Pysäyttävin hetki elämässäsi – Pysäyttävä hetki on ollut ehkä vaarini kuolema ja sen yllätyksellisyys. Myös tällä hetkellä työn alla oleva ero on pysäyttänyt miettimään, mitä haluan elämältäni tulevaisuudessa.
Mistä olet ylpeä – Olen ylpeä siitä, miten ihanan lapsen olen saanut. Olen ylpeä siitä, että erosta huolimatta olen pärjännyt itsekseni ja selvinnyt vaikeista ajoista. Olen ylpeä itsessäni siitä, että olen positiivinen ja empaattinen ihminen, eikä maailma/elämä ole koskaan saanut minua luopumaan toivosta paremmasta huomisesta tai kyynistymään.
Missä olet hyvä – Olen hyvä innostamaan ihmisiä, olen käynnistäjä-tyyppi ja uskon olevani hyvä luomaan uutta. Olen luova. Ystävät kääntyvät usein puoleeni, osaan mielestäni auttaa ja kuunnella.
Ihmisissä minua kiinnostaa – Olen kiinnostunut ihmisissä siitä, miten he toimivat ja miksi. Olen kiinnostunut ihmisten ajatuksista ja maailmankatsomuksesta. Pitkät henkevät keskustelut toisen ihmisen kanssa ovat parasta.
Elämän tarkoitus on – elää hyvä elämä, kuten itse sen hyväksi näkee. Olla hyvä itselleen ja muille sopivassa suhteessa.
Kerro jotain yllättävää itsestäsi – Minulla on hyvin ronski huumorintaju
Mitä sanoisit nyt 15-vuotiaalle itsellesi – Sanoisin, että ole rohkeasti oma itsesi vain. Ja käskisin luottamaan omiin fiiliksiin siitä, mikä on oikein omalla kohdalla. Luottamaan omiin haaveisiin. Ja tunnistamaan ne asiat, mitkä tuottavat ahdistusta ja poistamaan ne omasta elämästä.
Parasta ystävyydessä on – Asioiden jakaminen niin arjessa kuin juhlassa, myötäeläminen, yhdessä nauramien ja yhdessä sureminen. Pitkät keskustelut. Ystävät peilaavat rehellisesti sitä, kuka olen. On ihanaa olla luotettava ystävä ja myös luottaa, että ystävä on aina lähellä, minua varten, niin hyvinä kuin heikkoina hetkinä.

<3 kiitos Riikka

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.