Olen tässä viimeisen parin päivän aikana puhunut kahden alle vuoden ikäisen lapsen vanhemman kanssa siitä, miten sitä omaa lastaan ikävöi. Vaikka olisi ollut kuinka rankka päivä tahansa, sitä alkaa selailemaan lapsen kuvia puhelimesta tämän nukkuessa. Vaikka lapsi viihtyisi isovanhemmilla hoidossa vaikka kuinka pitkään, itse ei pysty olla useampaa päivää erossa. Nämä tuoreet vanhemmat yllättyivät myös siitä, kun kerroin ettei tunne muutu mihinkään vaikka lapset ovatkin jo aika isoja.

Olemme asuneet lasten isän kanssa erossa jo yli kolme vuotta. Alusta saakka oli selvää, että jatkamme molemmat yhdenvertaisina vanhempina. Kuitenkin huomasin pian ”omivani” lapsia. He olivat luonani aina vähän enemmän ja isällään vain yhden-kahden yön pätkiä kerrallaan. Kun poikien isä vuosi eron jälkeen ehdotti tosissaan viikko-viikko systeemiä olin suoraan sanottuna aika pöyristynyt. Miten kukaan voisi olla erossa lapsistaan viikkoa putkeen?

Tulin lopulta kuitenkin vähän vastaan, aloitimme viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Se oli itseasiassa järjestelynä paljon toimivampi, kun sekalaiset päivät siellä täällä ja niistä ainainen sopiminen. Vuodet vierivät, lapset kasvoivat, aloittivat päiväkodissa ja päätimme siirtyä kokonaan viikko-viikko systeemiin.

Järjestely toimii loistavasti ja se on ehdottomasti paras meidän perheelle. Viikko yksin kotona on luksista, samoin kun viikko yhdessä lasten kanssa. Mutta voi, kyllä sen ”vapaaviikon” aikana tulee niin monesti ikävöityä lapsia. Katseltua kuvia ja videoita puhelimesta, kurkittua keittiön ikkunasta, joskos päiväkodin pihalta näkyisi vilahdus lasta. Soiteltua kuulumisia ja sitten välillä, puolin ja toisin, pyydettyä joskos lapset voisivat tulla vähän aiemmin kotiin tai ainakin välissä edes yhdeksi yöksi. Koska on vaan niin kauhea ikävä.

Ja ei kai se siitä mihinkään muutu. Edelleen saan äidiltäni viestejä ”ei olla nähty viikkoon, kauhee ikävä!”

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Indiedays ja Ceridal yhteistyö

Olipa kerran pieni perhe. Äiti ja kaksi lasta. He saapuivat etelänlomaltaan yli 40 kylmeempään kotosuomeen. Lämpötilan nopea vaihdos sekä kylmä ja kuiva pakkasilma tekivät tenän perheen pehmoisille ihoille. Tuli kuivuutta, kutinaa, punaisia läikkiä ja kiristelyä. Koska perheen asumassa vanhassa talossa oli samaan aikaan häikkää lämmityksen kanssa, oli kodin ainut lämpöinen paikka tulikuumassa suihkussa. Ja siellä sitten läträttiinkin oikein huolella. Perheen äiti ajatteli, että jotain olisi tehtävä pian, ennen kun koko perhe muuttuisi lopullisesti karheiksi korpuiksi. Niinpä hän marssi apteekkiin ja osti sieltä koko perheelle sopivan purkin rasvaa, voiteli sillä perheensä muutaman viikon ajan. Tarinalla on onneksi onnellinen loppu, sillä kaikki palasivat normaaleiksi pehmoisiksi itsekseen. Sen pituinen se.

Meillä on tosiaan ollut kolmisen viikkoa käytössä vauvasta vaariin sopiva Ceridalin hoitava ja kosteuttava voide Indiedaysin ja Ceridalin yhteistyön myötä. Kuiva iho kaipaa päivittäistä huomiota pysyäkseen vahvana läpi elämän. Jokapäiväiseen ihonhoitoon luotu kosteuttava Ceridal Voide levittyy ja imeytyy nopeasti. Se vahvistaa kuivan ihon omaa kosteussuojaa eikä jätä rasvaista tunnetta tai tuki ihohuokosia. Pitkäkestoisesti kosteuttava ja rauhoittava voide on ihanteellinen koko perheen kuivan ihon päivittäiseen hoitoon ja sopii käytettäväksi koko keholle. Eikä se sisällä hajusteita ja väriaineita. Arkea helpottaa kummasti se, että yksi voide sopii kaikille. Ja tietysti se, että vaatteet voi pukea päälle heti levittämisen jälkeen. Olen käyttänyt voidetta myös meikinpoistoon, kun normaalisti käyttämäni puhdistusgeeli on kuivattanut vielä lisää.

Samalla apteekkireissulla mukaan tarttui Ceridalin Lipolotion sekä Lipogeeli. Lipolotion on pehmeä koko kehon monikäyttöinen ihoöljy, joka suojaa hyvin kuivaa sekä rohtunutta ihoa. Se sopii erinomaiseti erittäin kuvalle iholle tai täsmäiskuna rutikuiviin kohtiin. Lipogeeli taas muodostaa iholle suojaavan kalvon täydentäen sen luonnollisten rasvojen toimintaa. Välittömästi suojaava Lipogeeli soveltuu erityisesti pienille ihoalueille, kuivan ja rohtuneen ihon hoitoon. Kumpikaan Lipo-voiteista ei sisällä lainkaan vettä, joten ne eivät kirvele rutikuivalla ja rohtuneellakaan iholla. Ne suojaavat kivasti myös ulkona pakkasella.

Kuiva iho tuntuu inhottavalta ja etenkin pienten lasten iho kuivuu helposti. Kuiva ja ärtynyt iho kaipaa aina erityistä hoivaa. Ceridal-tuotteet muodostavat iholle ohuen kalvon, joka suojaa ihoa liialliselta kosteuden menettämiseltä. Ceridalin avulla ihosi löytää jälleen tasapainon, ja niiden hellävaraiset koostumukset sopivat jopa vauvan iholle. Kun oma ihoni kuivuu, se ei myöskään kestä minkäänlaisia hajusteita. Muuten se ärtyy vain lisää ja pahimmassa tapauksessa hajustettu voide kirvelee todella pahasti. Apteekista saatava uusi Ceridal-tuoteperhe jatkaa varmasti mukana tarinnassamme tulevaisuudessakin.

Onko talvi vaikuttanut samalla tavalla teidän tai lasten ihoon? Mikä teillä on auttanut?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eilen oli niin kovat joulutohinat, että unohdin avata blogin joulukalenterin vikan luukun. Ei kai se nyt niin tarkkaa ole, olisin vain toivotellut hyvät joulut kaikille. Mutta voihan sen vieläkin tehdä, eli ihanaa ja rauhallista joulua!

Vaikka joulutohinoista puhunkin, meidänkin jouluaatto meni ihanan leppoisasti. Oltiin yökkärit päällä iltapäivän joulusaunaan saakka. Katseltiin Joulupukin kuumaa linjaa ja tietenkin iki-ihana lumiukko. Siivoiltiin, leivottiin ja ilta pyhitettiin sitten syömiselle. Kaikki saivat myös oikein mieluisia lahjoja.

Blogin joulukalenterin arvontojen suhteen joudun pitämään teidät vielä hetken jännityksessä. Mutta lupaan arpoa voittajan kyllä ihan pian! Me nimittäin lähdetään ensi yönä Espanjaan ja tajusin, että sinne pitäisi ehkä pakatakkin jotain mukaan? Lisäksi kaikki joulusuklaatkin on vielä syömättä!

Blogi (eli minä) jää myös muutaman vuoden tauon jälkeen pienelle lomalle. Seuraavat pari viikkoa tulee olemaan vähän hiljaisempaa, mutta käyn varmasti aina välillä kuulumisia kertomassa. Ainakin ne arvontojen voittajat! Ihania pyhiä vielä kaikille sekä tietysti iloista Uutta Vuotta!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Piti tänään kirjoittaa asiattomasta kommentoinnista blogeihin ja käyttäytymisestä netissä ylipäätään. Asia on ollut pitkään pinnalla, ja nyt kun samaan aikaan minäkin aloin saamaan törkeitä anonyymejä kommentteja koirapostauksiini, tuntui etten voi enää pitää suutani kiinni. Oma pieni mieleni ei ole ikinä ymmärtänyt miksi kohdella kanssaihmistä huonosti. Missään tilanteessa, netissä tai tosielämässä. Uskon myös, että koulukiusaamiset loppuisivat heti, kun aikuiset näyttäisivät esimerkkiä ja olisivat kiusaamatta toisiaan. Pari päivää, melko tuohtuneena, aihetta päässäni pyöritellessä en kuitenkaan jaksa enää jatkaa negatiivisutta blogissani, vaan totean vaan, että haters gonna hate. Ja lovers gonna love.

Vaikka tänään vietetään virallista Paluu Tulevaisuuteen-päivää, niin minä palasin ajassa nelisen vuotta taaksepäin, syvälle kotiäitiaikaan. Sinne vei nimittäin lounas, jota silloin syötiin usein. Pinaatti-feta pasta.

Tämä pasta oli meidän kaikkien Alppilan bugaboo-keepcup-lattemammojen suosikki. Se oli helppo, halpa, nopea ja maistui niin lapsille kuin aikuisillekkin. Ja sitä se on edelleen. Ollaanpa tämän kanssa otettu aikoinaan jopa lasi punkkua keskellä päivää. Ah, kotiäitiyden iloja.

Kotiäitivuosista minulla on hyviä muistoja. Asuimme Alppilassa ja tutustuin nopeasti moneen samanhenkiseen äitiin. Oli aina puisto, muskari, vaunulenkki, lounas, kahvila -tai shoppailuseuraa. Vähintään kerran kuussa tavattiin iltaisin myös ilman lapsia kuohuviinin merkeissä. Nämä ihmiset olivat henkireikäni. Ilman aikuista seuraa ei muistot olisi varmaan yhtään niin lämpöisiä. Lapsista oli seuraa toisilleen ja me aikuset saimme hössöttää Mini Rodinin haalareiden vesipilariarvoista, Lifefactoryn pullojen uusista korkeista ja vihersmoothieista keskenämme.

Lastenvaatteista ja muusta hömpästä en enää välitä niin hössöttää ja päivätkin vietän mieluumin omia hommia tehden ja illat sitten lasten kanssa, mutta olihan se oikeasti aika hauskaa aikaa. Suuri hatunnosto niille äideille ja isille, jotka viettävät kotihoitovuodet ilman päivittäisiä aikuiskontakteja.

Jos teitäkin kiinnostaa makumatka menneisyyteeni, tässäpä helppo ohje. ”Reseptin” olen muistaakseni saanut aikoinaan silloisen Kotiäiti Riikka-blogin Riikalta, hän taas joltain toiselta Alppilalaiseta kotiäidiltä.

PINAATTI-FETA PASTA

Tarvitset:
250 g täysjyväspaghettia
1 pussi pakastepinaattia
150g fetajuustoa
valkosipulia
oliiviöljyä
mustapippuria

Keitä pasta ohjeen mukaan kattilassa. Kun pasta on valmis, laita se valumaan siivilään ja kaada tyhjään pastakattilaan iso liraus öljyä. Sulata pakastepinaatit ja lisää joukkoon reippaasti/oman maun mukaan valkosipulia. Kun pinaatti on sulanut sammuta levy ja kaada joukkoon pasta. Lisää joukkoon pilkottu feta ja pippuria ja sekoita hyvin. Lisää tarvittaessa oliiviöljyä.

Onko teillä ruokia jotka tuovat jonkun elämänvaiheen selvästi mieleen? Itse muistan syöneeni opiskeluaikoina ainakin paljon makaroonia ja tomaattimurskaa…

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Siinä ne nyt ovat, mun jengi. Pao on ollut meillä nyt kolme viikkoa ja päässyt heti hyvin porukkaan mukaan. Siksi onkin tutunut pahalta välillä mielen valtaavat ajatukset. Kuten aiemmin kerroin, elo uuden koiranpennun kanssa ei ole ollut helppoa. On ollut niin vaikeita ja raskaita päiviä, että olen tosissani miettinyt koirasta luopumista. On useasti tuntunut, etten vain mitenkään jaksa tätä yksin. Olen pelännyt mielenterveyteni puolesta ja sitä, että alan kohta vihaamaan koko koiraa. Tiedän että tämä helpottaa, mutten ole ollut yhtään varma että jaksaisin siihen saakka.

Nyt kun minulla on koira ensimmäistä kertaa niin, että perheessä on myös lapsia olen tajunnut, ettei lemmikistä vaan voi tulla yhtä tärkeää. Tämä kuulostaa aika rajulta ja kauhealta, mutta niin se vain on. Lapset menevät lemmikin edelle, aina. Se on ollut myös ehkä vaikea paikka itse tajuta se. Sillä en haluaisi suosia ketään, mutta nyt se onkin vain niin. On ollut kova paikka itselle huomata, etten kiintynytkään koiraan niin nopeasti ja täysillä, kun olin kuvitellut.

Viikonloppuna juttelin parin kaverin kanssa asiasta. Totesin, että tämä oloni ehkä helpoin selittää vertaamalla sitä synnytyksen jäleiseen masennukseen. Ja älkää hei oikean synnytyksen jälkeisin masennuksen kokeneet pahastuko tästä vertauksesta, mutta se vaan on kuvaavin miten pystyn tunteeni selittämään. En ole halunnut koiraa lähelleni, on itkettänyt ja vituttanut päivittäin. Tuntunut vain siltä, että haluan vanhan elämäni takaisin.

On tuntunut tosi pahalta ajatellakkaan koirasta luopumista, mutten joinain päivinä ole löytänyt mitään muuta ratkaisua. Se on tunutunut samalla ihan älyttömältä, sillä edelleen kuitenkin haluan koiran. Pennun ottaminen on ollut vain omille voimavaroilleni aivan liikaa. Sitten taas toisaalta, aikuisen koirankin kanssa olisi varmasti ollut omat sopeutumisongelmat.

Olen lykännyt uuden kodin etsinnän aloittamista aina päivällä. Tekosyitä on ollut monia. Ensin halusin jutella asiasta äitini kanssa. Mutta kun hän kertoi puhelimessa ostaneensa uusia lankoja Paon villapaidan neulomista varten ja että hänen tilaamansa koiranpeti oli saapunut postiin, en vain voinut kertoa ajatuksistani. Sitten päätin, että annan koiran yhdeksi yöksi hoitoon, niin että saisin edes pienen hengähdytauon. Sitten ajattelin että juttelen ensin lasten kanssa… Sitten tekosyyt loppuivat. Ja tajusin etten ikinä voisi luopua koirasta.

Rankkaa on edelleen joka päivä, mutta oma mieli ei ole enää niin synkkä. Hyviä hetkiä on paljon. Edelleen koira välillä vähän ällöttää minua, mutta kyllä se pääasiassa on jo ihan mun mussukka. Tässä on paljon samaa kuin vauvavuodessa. Suurin osa päivästä on raskasta ja aika hirveääkin, mutta ei tarvita kun se yksi hyvä hetki, niin kaikki paska on sillä kuitattu.

Itselleni nämä parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun muistan miksi koiran alunperin halusin. Kun hän metsälenkillä kävelee vapaana vieressä ja katsoo silmiin. Kun miehet ärsyttävät ja hän kömpii kainaloon. Ja mikä parasta, kun olemme me, meidän jengi, ja tuntuu siltä että tuo koira olisi ollut siinä aina. Meillä oli hyvä porukka jo aiemmin, mutta nyt se tuntuu vielä enemmän kokonaisemmalta. Ylä -ja alamäkiä tulee varmasti vielä paljon, mutta onneksi mulla on mun tyypit.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.