Täytyy sanoa, vaikka olen tainnut jo monta kertaa sanoa, että on tämä muuttaminen vaan aikamoista hommaa. Eikä siis vielä olla oikeasti päästy edes kunnolla hommiin, vaan asuttu keskellä pelkkää kaaosta. Muuttolaatikot tulevat huomenna ja vasta sitten alkaa varsinainen pakkaus, mutta tämän pakattavan tavaran läpikäyminen ja kaappien järjestely on jotain ihan hullujen hommaa! Aluksi jaksoin kuvata tavaraa nettikirppikselle, laittaa myyntiin tai viedä kierrätykseen, mutta nyt kun eteisessessä ei mahdu liikkumaan ja joka paikka on täynnä erilaisia ja eri paikkoihin meneviä tavararöykkiöitä, olen myös surutta alkanut heittämään kamaa pihallamme olevalle jätelavalle. Sieltäkin onneksi tavara on nopeasti näyttänyt liikkuvan. Hirvittääkin ajatus että pitäisi käydä läpi vielä vintillä olevat tavarat. En nimittäin halua viedä uuteen kotiin mitään ylimääräistä.

Tänään sain vähän selkoa kaaokseen kun sain poikien huoneesta kaikki kirppistavarat kaappeihin, pari kassia leluja lahjoitin huostaanotettujen lasten vastaanottokeskuksseen ja kaikki vähänkin vialliset roskiin. Mutta miten selittää lapsille että nyt ei viikkoon voi leikkiä, tai korkeintaan parilla lelulla kerrallaan. No uhkailemalla tietysti että silloin ne eivät pääse mukaan uuteen kotiin, mutta ei siitä sen enempää. Voin vaan kuvitella miten tämä muutto on stressaavaa myös lapsille. Elää nyt kaaoksen keskellä, hulluuden rajamailla sinnittelevän äidin kanssa eikä mihinkään saa edes koskea.

Lohdutusta tähän kaikkeen tuo se että pian tämä on ohi. Mutto on viikon päästä, siis enää V I I K K O. Sitten asutaan uudessa kodissa. Naurettiin tänään kuitenkin kaverin kanssa, että ehei, ei se kaaos tähän vielä lopu. Kun vihdoin saamme tavarat raijattua uuteen osoitteeseen on siellä vielä edessä lattoiden maalaus. Ja kyllä, maalan ne itse. Yksin. Siin minä. Olen toki haalinut jos jonkinmoista vanhaa huonekalua, jotka minun oli tarkoitus kunnostaa ennen muuttoa. No se vähän jäi. Mutta nyt meillä on kivasta täällä 50 neliön kämpässä 80 neliön verran huonekaluja. Eihän tässä voi oikeasti kuin nauraa.

Tänään sain onneksi tosiaan taas vähän raivattua tavaraa, pojilla oli kotipäivä ja valitettavasti se tarkoitti (taas) ihan liikaa netflixiä, mutta relasin minä senkin verran että saivat jopa vähän leikkiä leluillaan, heh heeh.

Kuvissa pojilla on päällään kaverini, Sami Vaahteruksen, tekemät paidat. Taidepaidat. Printti on nimittäin painettu hänen erään teoksensa pohjalta. Paitoja on mahdollista saada eri värisinä, sekä myös toisella painatuksella. Tukekaa siis symppistä taitelijaa ja tilatkaa paitoja, sami.vaahterus@gmail.com! Samilla on myös pian näyttely Kalleriassa, 1.3-22.3., ja ainakin paitoja on myös siellä myynnissä. Menkää, ostakaa, kiitos!

Ja nyt hei saa antaa viime hetken vinkkejä muuttoon, etenkin pakkaamiseen, mitä kannattaa ottaa huomioon ja kaikki mahdolliset kikkakolmoset kiinnostaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tietysti on ihanaa kun aurinko vihdoin taas paistaa ja pitkän ja pimeän talven jälkeen valoa taas riittää. En edes muistanut mihin kaikkiin asuntomme kolkkiin ne auringonsäteet uloittuivatkaan. Auringosta saa energiaa, uutta puhtia, ideoita ja hirveän vimman päälle tehdä kaikkea uutta. Samaan aikaan se on todella väsyttävää.

Oikeasti, olen ihan poikki. Kevään ja auringon myötä tulee myös hirveästi kaikkea tekemistä ja jos jokaisesta auringonsäteestä ei nauti täysillä tai käytä hyödyksi, tulee kaiken päälle vielä huono-omatunto. En turhasta yleensä stressaa, mutta nyt en oikein voi muuta. Stressi muutosta ja kaikesta siihen liittyvästä on sekoittanut ihan koko kropankin. Tässä on kuulkaa tehty raskaustestiä ja epäily syöpää ja vaikka mitä, kunnes tajusin että tosiaan kaiken takana on stressi. Ja tuo ihana aurinko jostain syystä vain pahentaa sitä.

Oma tapani paeta stressiä ja alati kasvavaa tehtävälistaa on nukkuminen. Ja se onneksi onnistuu. Oikeastaan vähän liian hyvinkin. Nukkuessa pääsee hetksi lepuuttamaan väsynyttä mieltä, mutta samalla menee tehokasta puuhailuaikaa hukkaan. Ja sekös taas stressaa lisää. Mutta yritän olla itselleni vähän armollinen, jos tuntuu että herkkä mieli ei enää kestä tavararöykkiöitä niin saan sitten luvan pitää aivot narikkaan, vaikka niiden päikkäreiden avulla.

Toivottavasti ette ota tätä valitusvirtenä. Itsehän olen muuttoni järkännyt, uudessa kodissa odottaa vielä lattioiden maalaus operaatio ja olen haalinut vielä hirveästi kunnostettavia huonekaluja tähän kaiken päälle. Niin ja muuttoa edeltäviksi viikoinlopuksi on toki vielä reissut toisiin kaupunkeihin. Ja tulevatpa ne koulun pääsykoetehtäätkin juuri sopivasti tähän samaan. Ainiin ja avoimen kurssi alkaa kaksi päivää ennen muuttoa. Niin ja oliko meillä joku omakin elämä ja arki tässä samassa, pitääkö mun silti pestä pyykkiä, siivota, tehdä töitä ja ruokaa tämän kaiken keskellä? Mutta en siis valita. Halusin kirjoittaa tästä siksi, että varmasti joku muukin tunnistaa itsessään saman. Onko se nyt kevätväsymys vai mikä. Se on jännä, kun valoa ja aurinkoa on odottanut ja sitten kun se vihdoin tulee, se onkin väsyttävä ja raskas asia. Tai juuri sen auringon ja kevään koittaessa halii innoissaan itselleen hirvästi uutta tekemistä, tai pyöräyttää koko kodin ylösalaisin ja sitten huomaakin ettei energia riitäkkään.

Enpä olisi uskonut että stressi saa koko kropankin näin sekaisin. Ei ihme että muuttoa kutsutaan yhdeksi elämän stressaavimaksi asioiksi. Enkä ikimaailmassa olisi uskonut että ihana rakas aurinko saa olon näin väsyneeksi. On tämä elämä vaan kummallista, aina vaan se jaksaa yllättää. Onneksi kuitenkin tästä kaikesta seuraa jotain hyvää. Pitää vaan muistaa että kaikki on meillä ihan tosi hyvin ja ihania asioitahan nämä ovat. Saadaan ihana uusi koti ja minä pääsen vihdoin opiskelujen ohessa tapamaan uusia ihmisiä ja jumppaamaan aivoja.

Onko muillakin keväyväsymystä ilmassa tai vaikuttaako kevätaurinko teihin väsyttävästi?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sain teiltä tosi ihania kommentteja koskien edellistä asunnonpohdintaani. Ihan mahtavaa keskustelua ja näkökulmia teillä on aiheeseen asunto vai sijainti. Kuten ehkä postauksesta saattoi hieman paistaa läpi, kyseinen asunto teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka se väärällä aleueella olikin. Vaikka yritin kovasti itselleni vaakuutella etten voisi sinne muuttaa, osa minusta kuitenkin teki heti myönteisen päätöksen kun asunnon oven ensimmäistä kertaa avasin. Vaikka kaikki oli hyrskyn myrskyn, se tuntui vaan niin meidän omalta.

Etsin siis pitkään sopivaa kolmiota tietystä kaupunginosasta, ja nyt on niin että muutamme isoon kaksioon kuitenkin ihan toiseen. Edelleen ajatus vähän hirvittää, lähinnä että millainen kulttuurishokki se tulee olemaan. Vai tuleeko sittenkään. Ajattelen asian kuitenkin myös kohtalon oikkuna. Jos pojat eivät olisi saaneet sieltä päin päiväkotipaikkaa, en ikinä olisi edes katsonut asuntoja siltä alueelta. Ehkä tämä tuo vielä jotain hyvää tullessaan, siihen on pakko luottaa. Tämän kuului nyt mennä näin.

Uuden asuinaleemme suurin puute omasta mielestäni on se, että siellä ei vaan voi kävellä alakertaan kahvilaan tai käydä teettämässä valokuvia kadun toisella puolla, kaupassa vieressä sekä poiketa kirpparilla kirjastoon mennessä, ja nähdä samalla sattumalta kymmenen tuttua. Jos haluaa nähdä ihmisiä pitää tuolta aina lähteä erikseen lähteä jonnekkin. Uudessa asuinalueessamme on kuitenkin myös paljon hyvää. Piha on täydellinen, paljon saman ikäisiä lapsia asuu naapurissa. Vieressä on todella paljon ulkoilu ja liikuntamahdollisuuksia. Samoin päiväkoti ja tuleva koulu näkyvät ikkunoista. Julkiset kulkuyhteydet joka suuntaan ovat todella hyvät ja uudessa pihassamme tuntuu olevan hyvin yhteisöllinen meno. Juuri sellainen mitä olenkin kaivannut. Tavallaan kun asuisi urbaanisti maalla, mutta kymmenessä minuutissa ratikalla onkin jo keskustassa.

Ja tietenkään asiat eivät kohdallani menneet sitten kuitenkaan näin helposti. Heti selvisi että asunnossa on jotain vikaa. Ja sehän oli vesivaurio. Sitten tuli home-epäily. Tässä vaiheessa moni olisi varmasti jo ottanut jalat alleen. Melkein minäkin. Mutta kun olin jo ehtinyt kiintyä asuntoon ja jopa hyväksymään sen sijainnin. Viikon verran selvettelin asiaa, juttelin naapureiden kanssa, entisten asukkaiden kanssa, isännöitsijän sekä remontista vastaavan urakoitsijan kanssa. Katto oli vuotanut, kosteus oli muhinut seinässä, ja kyllä vaan, se oli aivan homeessa. Mutta luotan siihen että kun kaikki korjataan ja vaihdetaan on se parempi kun ikinä ja voimme turvallisin mielin uuteen kotiin muuttaa.

Vaikka olen aina tiedostanut tämän nykyisen kotimme väliaikaiseksi, tulee tätä silti ikävä. Tämä on kuitenkin ollut kotimme kohta kahden vuoden ajan. Elvis oli pieni taapero kun tänne muutimme, söi tuttia, joi pullosta ja nukkui pinnasängyssä. Nyt mietin asioita kuten hänen tulevaa koulumatkaansa. Kahdessa vuodessa oman kotinsa alkaa tuntemaan perinpihjaisesti, miten aurinko tiettynä aikana paistaa sisään, mikä lattilauta narahtaa ja miten kulkea pilkkopimässä yöllä vessaan. Tällaiset muutokset ja muutot myös aiheuttavat aina haikeutta. Sitä alkaa miettiä kaikkia vanhoja juttuja. Kuten myös tätä edeltäväämme kotiamme, missä elimme vielä kokonaisena perheenä. Niin ne asiat vaan muuttuvat, eikä mikään tosiaankaan mene niinkun on suunniteltu.

Meillä on tässä vielä kuukausi aikaa hyvästellä vanha kotimme ennen rempan valmistumista ja muuttoa. Vaikka olen todella innoissani uudesta kodista on vaikea myös hyvästellä yksi aikakausi. Muuttaa pois kaupunginosasta johon molemmat pojat ovat syntyneet ja koko ikänsä täällä tähän saakka asuneet. Sitten taas muistutan itselleni että uusi koti on nykyisestämme 1,7 km päässä ja naurahdan omille hölmöille ajatuksilleni.

Ja koska tästä nyt vahingossa tuli sekava sepustus niin tiivistän: ME MUUTETAAN SIIHEN IHANAAN TALOON JA IHANAAN ASUNTOON JA SIELLÄ ON TOIMIVA PÖNTTÖUUNI JA SAAN VIHDOIN TISKIKONEEN AAAAAAAAH!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minulla oli vapaa viikonloppu. Arvatkaa miten käytin eilisen lauantai-illan? No tietysti kavereita näkemällä, istumalla viinilasin äärellä ja bailaamalla pilkkuun saakka? No ehei, vaan nenä kiinni tietokoneessa. Villahousut jalassa pullaa syöden pääsin taas pitkästä aikaa Pinterestin makuun.

Vaikka asunnon etsiminen, muuttaminen ja remppa on steressaavaa, niin silti on ihana päästä suunnittelemaan uutta (ja haaveilemaan lottovoitosta). Pinterest on tähän hommaan aivan loistava. Sen lisäksi että sieltä saa hurjasti inspiraatiota, samalla selkiää että minkälainen se oma sisustusmaku nyt olikaan. Sitä kun parin tunnin pinnailun jälkeen katsoo sitä omaa seinäänsä ja huomaa että kappas, taidan tykätä aika paljon vaalenpunaisesta.

En ole vielä 100% päättänyt asuntoasiaa, mutta olen aika varma että repäisen ja muutetaan sinne aiemmin puhumaani asuntoon. Niin vahvasti se vain tuntui oikelta paikalta, vaikka sijainti vähän väärässä paikassa onkin. Ikinä ei tiedä mitä elämässä sattuu, mutta tulevasta asunnosta olisi ainakin tarkoitus tulla koti vielä moneksi vuodeksi eteenpäin. Siksi sen laittamiseen ja sisustamiseen haluaa panostaa vähän enemmän kun vaikka tähän nykyiseen. Samalla kuitenkin yritän toppuutella itseäni. Juurikin että kaikki tavarat saisivat rauhassa etsiä paikkansa ja uusia sitten hankkisin maltilla, pikkuhiljaa ja harkiten. Omalle luonteelle se on hankalaa, mutta kun muutenkin olen välillä aikamoinen tuuliviiri niin harmoonisen tunnelman takia luulen sen olevan kuitenkin parasta.

Tuota Pinterestiä selatessani huomasin myös että tosiaan se oma maku on mennyt vielä vähän rauhallisempaan suuntaan. Rakastan kaikkia 50 -ja 60 luvun retrojuttuja, mutta myös skandinaavista minimalismia. Uuden kodin sisustuksessa aion myös jättää pois kaikki nykyiset graafiset, etenkin mustavalkoiset, kuviot. Pastellia ja vanhoja huonekaluja. Se on se mun juttu.

Ja nähtäväksi jää, onhan nämä sistushommelit niin suureksi osaksi myös pelkkää haavelua. Vaikka sitä tietäisikin millaisen kodin haluaisi, on todellisuus yleensä silotelluista sistuskuvista aika kaukana… Mutta haaveilla saa aina, se tekee hyvää ja kyllä ainakin jotain niistä haaveistä välillä toteutuu. Itsehän ostelin myös yön pimeinä tunteina myös jo huutiksen tyhjäksi muunmuassa kaikista ihanista vaalenpunaisista retroruokailuvälineistä…

On muuten jännä juttu tuokin. Minlla on pitkä lista asioista jota uuteen asuntoon tulee ensimmäiseksi hankkia: pyykinpesukone, astianpesukone, tv, blenderi, palovaroittimia… Niin minä reippaana ostin sitten näiden aterimien lisäksi mm rikkinäisen levysoittimen. Naiset!

Käytettekö te paljon Pinterestiä ja jos niin millaisissa tilanteissa? Juurikin inspiksen takia vai muuten vaan kauniiden kuvien takia? Oletteko muuten huomanneet että myös näitä minun kuviani pystytte tuosta pinterest-napista halutessanne sinne pinnailla!

Ja niin, jos joku tieteää mistä löytäisin jonkun ihanan asteekkihenkisen ryijymaton pastelliväreillä niin kertokaa heti!!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Niin kauan kun olemme nykyisessä asunnossamme asuneet, olen tiennyt että keväällä 2015 koittaa purkirempontti. Ja nyt se onkin yhtäkkiä melkein sen aika. Uutta asuntoa aloin jo etsiskelemään tuossa loppusyksystä, mutta kriteerieni kanssa on homma vaikuttanut lähinnä toivottomalta. Nimittäin tietty sijainti, tietynlainen asunto vanhassa talossa, puulattioineen, ikkunalautoineen ja tunnelmineen sekä oikeanlainen piha, neliöt, keittiö sekä hinta eivät vain tunnu kohtaavaan. Vaikka nostin hintakattoa niin ei silti. Ensinnäkin Kallion alueella, jonne tahdon, on suurin osa asunnoista yksiöitä ja kaksioita ja isompiin asuntoihin ihan älytön tunku. Viimevuosina kun perheet ovat myös entistä enemmän vallanneet aluetta. Itseäni Kallion alue kiinnostaa juurikin sen vuoksi että siellä asuu varsin samanhenkistä nuorta porukkaa, jolla useilla alkaa olla myös lapsia. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, kokoajan tulee lisää kivoja ravintoloita ja kahviloita, on paljon puistoja, tapahtumia ja liikenneyhteydet joka suuntaan toimivat.

Homma alkoi kuitenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta että päätiin hetkeksi tuossa ennen joulua lopettaa koko asunto-asian miettimisen. Mutta nyt oli taas sen aika.

Vuosi sitten hain pojille päiväkotipaikkaa myös Kallioon, mutta sainkin paikan kolme kilometriä ihan väärästä suunnasta. Paikka oli kuitenkin otettava enkä sitten hakenut edes siirtoa, sillä ajattelin odottaa tähän kevääseen, jolloin tietäisin paremmin että mihin muutamme. En ikinä olisi voinut edes kuvitella asuvani tuolla nykyisen päiväkodin alueella, mutta sitten tässä vuorokauden aikana tapahtui jotain jännää.

Päiväkodin vieressä on todella kivan näköinen vanha historiallinen tiilitalo jonka pihapiiri muutenkin on jotain aivan muuta kun muutoin  sen ympärillä oleva varsin ankea lähiöympäristö.  Eilen sitten poikia päiväkotiin viedessä päähän tuli hassu ajatus, millaistahan tuossa olisi asua? Illalla sitten rupesin netistä asuntoja katsomaan. Ja hetken mielenhäiriössä klikkasin aluelistaukseen myös tuon täysin poissuljetun alueen. Ja kuinkas kävikään. Juuri siitä talosta löytyi vapaa asunto ja tänään aamupäivällä olin jo avain kourassa menossa sitä katsomaan!

Pihalle saapuessa yritin vain vakuutella itselleni että ei ei ei ei ei tänne, samalla kun ihastelin täydellisen idyllistä lapsiystävällistä pihaa, täydellistä pyörärivistöä, täydellistä grillikatosta ja täydellistä näkymää ja vaan sitä tunnelmaa jota olinkin hakenut. Sitten söpö mäyräkoira tuli tervehtimään minua. Vanhan pienkerrostalon rappukin oli ihan täydellinen. Jokaisessa kerroksessa on kaksi asuntoa, lasten pyöriä, pulkkia, potkulautoja ja muita tavaraa mahtui hyvin kodikkaille käytävälle. Sitten saavuin ylimpään, kolmanteen kerrokseen. Siinä ne olivat, ihanat vaaleansiniset kaksoisovet. Kokoajan yritin vakuutella itselleni että ei. Asunnossa kaikki oli vähän rempallaan, koko lattia revitty irti ja toisesta huoneesta koko seinä. Mutta kyllä minä sen heti tiesin, tämä on niin meidän koti.

En kuitenkaan voi edelleen olla miettimättä että kumpi asia on tärkeämpi, se että asunto vastaa kaikkia toiveita ja on lähes täydellinen vai se että asunto ei ole paras mahdollinen mutta sijaitsee rakkalla ja mieluisalla alueella? Vai voiko oikeasti nämä molemmat saada? Putkiremonttikin lähestyy uhkaavasti jo parin kuukauden päässä, joten päätöksiä pitäisi alkaa tekemään. Sillä vaikka kotona tuleekin aikaa vietettyä olen myös aika kova menemään ja kaipaan ympärilleni ihmisiä ja hälinää. Tämän ihanan asunnon lähellä ei ole vaikkapa edes yhtäkään kahvilaa, kauppakin vähän kauempana. Sen sijaan pihassa asuu useampi jo tuttu päiväkotikaveri, vieressä hienot ulkoilumahdollisuudet eikä tulevaan kouluunkaan ole pitkä matka. Muutoin pidän aluetta ankeena ja vähän erillään kaikesta muusta. Tosin nykyiseen kotiimme siitä ei ole kun parin ratikkapysäkin pituinen matka. Mutta kantakaupungissa se voi olla jo iso juttu.

Kumpi asia teille meritsee enemmän, koti vai asuinalue? Entä oletteko joutuneet tekemään kompromissin näiden välillä vai oletteko löytäneet täydellisen paikan ja kodin asua? Minkälaisa asioita te asuinalueellanne arvostatte, ihmisvilinää vai rauhaa?  (eli MITÄ MÄ TEEN!?)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.