Taisinkin ehkä jo aiemmassa postauksessa kertoa että Kaapo oppi Thaimaan matkallamme uimaan.
Itseasiassa jo heti ekana päivänä.

Kun Kaapon kanssa aloimme, hänen ollessa 3 kuukauden ikäinen, käymään vauvauinnissa, uumoilin että tästä pojasta tulee varmasti aikamoinen vesipeto. Vauvauinnissa käytiin reilu vuosi, mutta sitten alkoivat korvatulehduskierteet ja kun minäkin aloin odottamaan Elvistä oli vain helpoin lopettaa harrastus. Vaikka se olikin ollut tosi kivaa, kaikki me tykkäsimme.

Meni heti ennen kun pääsimme taas kunnolla testailemaan uimista. Menimme uimahalliin. Ja se ei ollut kovin kivaa. Kaapo ei halunnut syvälle, vedessä oli kyllä kiva läträtä ja leikkiä, kunhan vesi ylettyi alle polven. Tosi pitkään jatkui näin, oli kyse sitten uimahallista, rannasta tai maauimalasta niin vedessä oli kyllä kiva leikkiä, mutta yhtään syvmpään altaaseen oli ihan turha yrittää. Siitä seurasi vaan kauhea itku ja huuto.

Viime vuoden kevällä sitten Espanjan lomallamme pikkuhiljaa syvään altaaseen kellukuiden ja aikuisen kanssa meneminen ei ollut enää niin pelottavaa. Mutta tässä asiassa edettiin todella hitaasti, edellisellä lomalla vuotta aiemmin pojat läträsivät puhallettavassa lasten altaassa uima-altaan vieressä… Kotosuomessa jatkoimme sitten kahlailua lastenaltaissa ja pikkuhiljaa kellukeitakin vähennettiin. Kesällä kylpylässä Kaapo jopa uskalsi ottaa kellukkeet hetkeksi pois (roikkuen aikuisen kaulassa). Itse ajattelin vähän että ihan sama koko uintiasiasta, mutta äitini aina hanakasti yritti Kaapoa saada uimaan. Hän myös osti perinteiset selkään tulevat kellukkeet, joiden avulla oikea uima-asentokin paremmin löytyy.

Loppukesästä lähdimme taas kuukaudeksi Espanjaan. Siellä lähinnä asuttiin altaassa, mutta pojat kellukeidensa kanssa. Enää kukaan ei pelännyt vettä tai uimista ja se oli ihanaa. Sillä mikäkin tykkään polskia tai altaan reunalla makoilla.

Kesän ja Thaimaan matkan välissä kävimme ehkä korkeintaan kaksi kertaa uimahallissa. Lasten altaassa Kaapolla ylettyi jalatkin pohjaan ja polskuttelu siellä nyt muutenkin on sellaista leikkimistä vain. Edelleen ne kellukeet tiukasti selässä, sen kummemmin stressaamatta. Mitä nyt mietin että pitäisikö keväällä katsella jotain uimakouluja.

Thaimaassa sitten perille päästyämme suuntasimme toki heti altaalle. Hetken siellä oltuamme äitini otti Kaapolta kellukkeet pois. Ensin oli pientä vastustelua, sitä tuttua huutoa ja itkua. Mutta hei, hän uikin samointein pari metriä. Sitten kolme metriä. Neljä. Seuraavana päivänä kymmenen. Sitten kaksikymmentä, altaan päästä päähän. Sen jälkeen en edes tiedä paljonko. Aikamoista. Niin se vain esikoiseni oppi uimaan. Tuosta noin vaan. Hän hyppeli pommeja veteen, nousi pinnalle, ui ja sitten vesiliukumäkeen…

Elvishän sitten innoistui tästä myös niin että halusi kokoajan harjoitella myös. Hän heitti kellukkeet pois, sanoi että harjoittelen vähän ja hyppäili kielloista huolimatta altaan pohjaan. Silmät punaisia hän varmaan vietti enemmän aikaa siellä veden alla kun pinnalla. Mutta kiva että tykkäsi.

Tässä myös huomaa lasten luonne-erot, Kaapo tosiaan tarvitsee aikaa ja hänelle pitää antaa tilaa tehdä asiat omaan tahtiinsa maltillisesti kannustaen. Elvis sitten taas heittäytyy ihan täysillä heti kun vaan saa isoveljeltä siihen esimerkin. Pienet uimamaisterini <3

Oletteko te muuten vieneet lapsianne uimakouluun, minkä ikäisinä? Vai miten teillä ollaan uimaan harjoiteltu? Muistanko oikein omasta lapsuudesta että eskarissa ja ekalla luokalla ainakin käytiin porukalla uimakoulussa? Onkohan tällaista enää?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sain teiltä tosi ihania kommentteja koskien edellistä asunnonpohdintaani. Ihan mahtavaa keskustelua ja näkökulmia teillä on aiheeseen asunto vai sijainti. Kuten ehkä postauksesta saattoi hieman paistaa läpi, kyseinen asunto teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka se väärällä aleueella olikin. Vaikka yritin kovasti itselleni vaakuutella etten voisi sinne muuttaa, osa minusta kuitenkin teki heti myönteisen päätöksen kun asunnon oven ensimmäistä kertaa avasin. Vaikka kaikki oli hyrskyn myrskyn, se tuntui vaan niin meidän omalta.

Etsin siis pitkään sopivaa kolmiota tietystä kaupunginosasta, ja nyt on niin että muutamme isoon kaksioon kuitenkin ihan toiseen. Edelleen ajatus vähän hirvittää, lähinnä että millainen kulttuurishokki se tulee olemaan. Vai tuleeko sittenkään. Ajattelen asian kuitenkin myös kohtalon oikkuna. Jos pojat eivät olisi saaneet sieltä päin päiväkotipaikkaa, en ikinä olisi edes katsonut asuntoja siltä alueelta. Ehkä tämä tuo vielä jotain hyvää tullessaan, siihen on pakko luottaa. Tämän kuului nyt mennä näin.

Uuden asuinaleemme suurin puute omasta mielestäni on se, että siellä ei vaan voi kävellä alakertaan kahvilaan tai käydä teettämässä valokuvia kadun toisella puolla, kaupassa vieressä sekä poiketa kirpparilla kirjastoon mennessä, ja nähdä samalla sattumalta kymmenen tuttua. Jos haluaa nähdä ihmisiä pitää tuolta aina lähteä erikseen lähteä jonnekkin. Uudessa asuinalueessamme on kuitenkin myös paljon hyvää. Piha on täydellinen, paljon saman ikäisiä lapsia asuu naapurissa. Vieressä on todella paljon ulkoilu ja liikuntamahdollisuuksia. Samoin päiväkoti ja tuleva koulu näkyvät ikkunoista. Julkiset kulkuyhteydet joka suuntaan ovat todella hyvät ja uudessa pihassamme tuntuu olevan hyvin yhteisöllinen meno. Juuri sellainen mitä olenkin kaivannut. Tavallaan kun asuisi urbaanisti maalla, mutta kymmenessä minuutissa ratikalla onkin jo keskustassa.

Ja tietenkään asiat eivät kohdallani menneet sitten kuitenkaan näin helposti. Heti selvisi että asunnossa on jotain vikaa. Ja sehän oli vesivaurio. Sitten tuli home-epäily. Tässä vaiheessa moni olisi varmasti jo ottanut jalat alleen. Melkein minäkin. Mutta kun olin jo ehtinyt kiintyä asuntoon ja jopa hyväksymään sen sijainnin. Viikon verran selvettelin asiaa, juttelin naapureiden kanssa, entisten asukkaiden kanssa, isännöitsijän sekä remontista vastaavan urakoitsijan kanssa. Katto oli vuotanut, kosteus oli muhinut seinässä, ja kyllä vaan, se oli aivan homeessa. Mutta luotan siihen että kun kaikki korjataan ja vaihdetaan on se parempi kun ikinä ja voimme turvallisin mielin uuteen kotiin muuttaa.

Vaikka olen aina tiedostanut tämän nykyisen kotimme väliaikaiseksi, tulee tätä silti ikävä. Tämä on kuitenkin ollut kotimme kohta kahden vuoden ajan. Elvis oli pieni taapero kun tänne muutimme, söi tuttia, joi pullosta ja nukkui pinnasängyssä. Nyt mietin asioita kuten hänen tulevaa koulumatkaansa. Kahdessa vuodessa oman kotinsa alkaa tuntemaan perinpihjaisesti, miten aurinko tiettynä aikana paistaa sisään, mikä lattilauta narahtaa ja miten kulkea pilkkopimässä yöllä vessaan. Tällaiset muutokset ja muutot myös aiheuttavat aina haikeutta. Sitä alkaa miettiä kaikkia vanhoja juttuja. Kuten myös tätä edeltäväämme kotiamme, missä elimme vielä kokonaisena perheenä. Niin ne asiat vaan muuttuvat, eikä mikään tosiaankaan mene niinkun on suunniteltu.

Meillä on tässä vielä kuukausi aikaa hyvästellä vanha kotimme ennen rempan valmistumista ja muuttoa. Vaikka olen todella innoissani uudesta kodista on vaikea myös hyvästellä yksi aikakausi. Muuttaa pois kaupunginosasta johon molemmat pojat ovat syntyneet ja koko ikänsä täällä tähän saakka asuneet. Sitten taas muistutan itselleni että uusi koti on nykyisestämme 1,7 km päässä ja naurahdan omille hölmöille ajatuksilleni.

Ja koska tästä nyt vahingossa tuli sekava sepustus niin tiivistän: ME MUUTETAAN SIIHEN IHANAAN TALOON JA IHANAAN ASUNTOON JA SIELLÄ ON TOIMIVA PÖNTTÖUUNI JA SAAN VIHDOIN TISKIKONEEN AAAAAAAAH!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tällä viikolla taas ylitettiin yksi virstanpylväs (tai oikeastaan kaksi, mutta siitä toisesta myöhemmin lisää), ilmoitin nimittäin esikoiseni eskariin! Samaan aikaan tunnen ylpeyttä ja kauhua. Ja isä taitaa tuntea ihan samoin. Eipä mene kauaa kun se jo lampsii yksin kouluun ihan liian suuri reppu selässään. Voi minun vauvaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kun pojat olivat viime vuoden kesällä malleina Aarrekidin uuteen katalogiin (KURKKAA TÄÄLTÄ), sain jo vähän vinkkiä siitä että mitä kivaa olisi luvassa tälle keväälle. Moni kuvat nähdessään jo ehtikin ihastella mustavalkoista pöllöpaitaa, josta tulikin sitten ihana harmaa-turkoosi versio viime syksyn Owls-mallistoon. Mutta nyt tosiaan seuraavaksi olisi tuon mustan vuoro.

Sen lisäksi että tykkään älyttömästi tuosta pöllöpaidasta, tulee paras uutinen kuitenkin tässä: kevääksi ei tule uutta kuosia, vaan Aarrekidin ylivoimaisesti suosituin printti, Pia Kedon suunnittelema, Satumetsä tekee paluun! Itse olen tästä todella innoissani, sillä tämä on myös oma lempparini ja nuo kuvassa olevat, jo pieneksi käyvät, housut ovat tällä hetkellä ainut omistamamme vaatekappale tuota kyseistä kuosia. Kevään Classics-malliostoon kuuluu niin hupparia, mekkoa, paitaa, leggaria, peittoa ja pipoakin. Sen verran esimerkiksi nuo paidat kuitenkin poikkeavat vanhoista, ettei niissä ole enää pitkiä resoreita hihojen suussa. Vaan ihan tuollaiset tavalliset, kuten pöllöpaidassa.

Ihan tarkkaa päivämäärää ei malliston ilmestymiselle ole vielä annettu, mutta helmi-maaliskuun vaihteesta on alustavasti ollut puhe. Ja syksyksi sitten taas jotain ihan muuta 😉

Mitäs olette mieltä tästä uutisesta? Itse ainakin ajattelen että kiva käyttää hyödyksi jo vanhoja, tykättyjä juttuja, ei sitä pyörää tarvitse joka kausi uusiksi keksiä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Muutama viikko sitten kirjoitin päiväkirjamerkinnän:
Välillä mua kauheasti jännittää kaikki. Mun elämässä voi tapahtua mitä vaan. Aika siistii.

Ja niinhän se on, elämä yllättää juuri kun sitä vähiten odottaa. Se on tullut todistettua tällä viikolla jo ainakin kaksi kertaa. Ensin olin kaiken järjen ja suunnitelmien vastaisesti avain kourassa katsomassa tulevaa asuntoamme. Eilen illalla löysin itseni elämäni ikimuistoisimmilta treffeiltä. Tässä viime aikoina on itselleni tullut myös harvinaisen selväksi se, että mitään asioita ei kannata suunnitella etukäteen. Ei ne ikinä mene niin.

On se elämä vaan niin hassuu, välillä se antaa, välillä se ottaa ja välillä sitä jää vaan suu auki ihmettelemään että mitä just äsken tapahtui.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.