Tänään ravintolan pöydässä oli lappu, jossa luki:

Et voi päättää milloin hedelmä on kypsä. Jonain päivänä huomaat: se putoaa syliisi.

Aluksi ajattelin, että juuri näinhän se on. Olipa kauniisti sanottu.

Mutta entäs jos mieli muuttuukin ja haluaakin toisen hedelmän? Tai jos ei olekkaan silloin paikalla. Tai se maistuukin pahalta. Tai on jopa mätä. Äh!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Välillä sitä vaan haluaa herätä ilman kiirettä, puuhailla kotona, leikkiä, syödä edellispäivän makaroonilaatikkoa, pestä pyykkiä, rauhoittua päikkäreille. Onneksi joskus on mahdollista ottaa tällaisia päiviä. Kuten eilen. Ilmoittaa päiväkotiin että vietämme vapaapäivää. Tulee ihan ne kotiäitivuodet mieleen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Saan tasaisin väliajoin blogiin kysymyksiä lasten isästä ja huoltajuusasioistamme. Olen niistä aina välillä kertonut, mutta koska aihe koskettaa muitankin henkilöitä kun vain minua, en ihan hirveästi näistä huutele. Vaikka eihän tässä mitään salailtavaakaan ole. Yksi syy minkä takia kuitenkin haluan olla tästä asiasta avoin, on se että olen saanut paljon kiitosta, kun olen näistä kertonut. Niin moni kun teistä lukijoista on samassa tilanteessa tai saa meidän ratkaisuistamme ehkä suuntaa tai vertaistukea niihin omiin kuvioihinsa.

Ainakin vähän pidempiaikaiset lukijat tietävät lastenhuoltajuushommasta sen verran, että erosimme tosiaan lasten isän kanssa reilu pari vuotta sitten, lapset asuvat pääasiallisesti luonani, mutta toinen koti heillä on myös isänsä luona. Jonka kanssa meillä on yhteishuoltajuus. Emme ole ikinä käyneet missään lastenvalvoljalla tai minkään muun viranomaistahon luona asiaa sopimassa, vaan hyvässä hengessä saimme heti aikaan ratkaisun joka oli meille molemmille hyvä. Tätä toki edesauttoi se, että erosimme hyvinä ystävinä, eroon ei liittynyt draamaa, muita osapuolia tai riitoja. Ja että olemme edelleenkin ystäviä ja lähes päivittäin tekemisissä.

Muutaman vuoden meillä siis meni homma niin, että pojat olivat jomman kumman luona menojemme mukaan. Tämä toimi, sillä molempien työ, harrastukset ja elämä ylipäätään oli melko epäsäännöllistä. Pojat olivat isänsä luona keskimäärin 2-4 yötä viikossa, välillä yö-pari kerrallaan tai kaikki yöt putkeen. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta homma toimi kaikkien puolesta hyvin.

Kuitenkin nyt poikien kasvaessa, päiväkodin sekä meidän opiskelujemme myötä alkoi tuntumaan, että myös tätä hoitojärjestelyä pitäisi muuttaa säännöllisemmäksi. Isä ehdotti viikko-viikko systeemiä, itse en kuitenkaan ollut vielä valmis ihan siihen, joten päädyimme kompromissiin 5 päivää / 5 päivää.

Yksi syy minkä takia en halunnut vielä lähteä viikko-viikkon on ikävä. Pelkään että minulle tulee kauhea ikävä, lapsille tulee ikävä, että ollessaan toisella vanhemmallaan he aina ikävöisivät sitä toista. Viikko on oikeasti pitkä aika. Pelkään myös sitä, että viikko yksin koko rumban pyörittämistä kävisi liian raskaaksi. Viimeisinä päivinä sitä olisi vain väsynyt ja kiukkuinen, samaan aikaan kun toinen vanhempi olisi yksinäinen ja kaipaisi jo lapsia luokseen.

Viisi päivääkin on pitkä aika. Ainakin minulle. Olin juuri viisi kokonaista vuorokautta ilman lapsia. Näin heistä unta, ikävöin, mietin heitä, hippailin iltaisin kuin he olisivat nukkumassa. Hulluinta oli nähdä vilaus tutusta piposta ikkunasta. Siitä kun näkee päiväkodin pihalle.

Tänään pojat palasivat kotiin. Tänne toiseen kotiin. Ihan muina miehinä, kuten aina. Kiitän joka päivä sitä, miten hyvin nuo kaksi ovat tämän kahden kodin välillä asumisen ottaneet. Se on heille normaalia. Äitinä sitä taas potee syyllisyyttä asiasta. Tuntuu että on huono-äiti, kun ei ole lastensa kanssa päivittäin. Vaikka oikeasti tiedän olevani hyvä-äiti, sillä en vaadi lapsia itselleni, vaan annan heidän yhtälailla elää isänsä kanssa, jota he yhtälailla tarvitsevat ja joka on yhtä tärkeä. Mutta tällaista syyllistymistähän tämä äitiys useasti on. Sen verran kuitenkin helpotin tuskaani, että ilmoitin päiväkotiin poikien olevan vapaalla huomenna ja vielä maanantaina.

Ikävöinnistä huolimatta tämä viisi ja viisi päivää tuntuu tosi hyvältä ratkaisulta. Viiden päivän oman ajan jälkeen sitä on niin täynnä taas energiaa, akut ovat latautuneet, pinnat löystyneet ja sitä vaan tuntee olevansa niin seesteisempi. Lasten kanssa jaksaa ja haluaa touhuta paremmin, olla oikeasti läsnä. Kaikki me vain tankkaamme toistemme läheisyyttä, istutaan sylikkäin, leikitään, luetaan, jutellaan, askarrellaan, tehdään ruokaa. Ollaan täysillä yhdessä se aika kun ollaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tuo poika, lapseni, esikoiseni. Poika joka sulattaa sydämeni joka päivä. Poika joka totistesti tietää mistä naruista vetää, jotta saa minut ärsyyntymään. Suuttumaan. Poika joka ohi kävellessään sipaisee hellästi poskeani, poika joka sanoo joka päivä minua kauniiksi ja rakkaaksi.

Hän on herkkä ja empaattinen. Rauhallinen ja samaan aikaan hurjan energinen. Hän heittää villisti viisi kuperkeikkaa putkeen ja menee sen jälkeen puhumaan kukalle, jotta se kasvaisi nopeammin. Hän rakastaa taisteluleikkejä, näperrellä legoilla, kirjoittaa omaa nimeään, kuunnella satuja ja tulla syliin paijattavaksi. Hän haluaa leikkiä yksin pihalla ja nukkua vieressä. Hän on isoveli ja ylpeä siitä. Hän inhoaa hiustenpesua. Hän puolustaa muita ja on reilu kaveri. Välillä hän katoaa omaan mielikuvitusmaailmaansa. Hän nauraa ja naurattaa, vitsailee ja juksaa. Hänellä on pilkettä silmäkulmassa ja häneltä löytyy aina vastaus kaikkeen. Hän on eläinrakas. Hän on pohdiskeleva ja utelias. Hän rakastaa kuulla juttuja siitä kun hän oli vauva. Hän suuttu jos häntä määräillään. Hänen sisällään asuu pieni taitelijasielu.

Minun poikani, joka syntyessään auttoi ymmärtämään elämän merkityksen ja joka edelleen joka päivä opettaa niin paljon uutta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sitä kun rapsuttaa vanhan Lundian liukuoviin kiinni lakattua paperia irti ties kuinka monetta tuntia, ehtii miettiä kaikenlaista. Kuten että jaksaisiko sitä aamulla mennä lenkille, mitäs jos eksyn keskuspuistoon enkä jaksa enää kotiin, näkeekö jostain tarkkaan paljonko kaloreita tietyissä viineissä on, tai miltä vuotavan hanan korjaamaan tuleva putkimies näyttää kun puhelimessa kuulosti kivalta tai että runkkaakohan joku oikeasti ajatellen mua kuten eräs kaverini kerran erään epäonnistuneen miesjutun jälkeen yritti lohduttaa tai sitä että olen ollut sinkkuna yli kaksi vuotta ja kolme kuukautta.

Ja siitä päästään sitten ajatukseen, joka yllättäen tuotti minussa pienoisen paniikintunteen, mitäs jos oikeasti löydän jonkun, miten osaan olla sen kanssa!? Sitä kun parissa vuodessa ehtii tottua aika hyvin siihen että saa tehdä ihan mitä haluaa. Ei tarvitse miettiä sitä toista sitten yhtään. Voi syödä mitä haluaa, milloin haluaa, missä haluaa, miten haluaa ja kuinka paljon haluaa… Nukkua miten haluaa, miten haluaa, mennä miten haluaa, missä haluaa, kenen kanssa haluaa, tulla miten haluaa… Tajusitte pointin. Apua, entäs sitten kun niskassa hönkii joku, joka kyllästyneenä tiedustelee vaikka että aijonko rapsuttaa tuota paperia tuosta ovesta vielä pitkäänkin. Tai moralisoi aleshoppailuja, tai puuttuu sisustukseen tai haluaa ylipäätään jotain mitä minä en. Hullua miten itsenäiseksi sitä muuttuu ja kangistuu omiin tapoihinsa nopeasti.

Näin kevään tullen miehetkin taas tuntuvat kaivautuvan ulos koloistaan osoittamaan kiinnostustaan. Ja nyt asiat ovatkin kääntyneet päälaelleen. Treffikutsuun tekee mieli vastata että sori, lupasin jo viettää hauskaa ja romanttista koti-iltaa yhden toisen kanssa. (Sen nimi on Netflix.) Aina ennen olen sanonut että olispa mulla poikaystävä. Nyt mietin että, apua jos saan poikaystävän! En mä saa sitä pysymään mun luona paria viikkoa kauempaa. Ellei se sitten ole tosi rakastunut. Ja kiltti. Ja sopeutuvainen. Ja kuuro. Ja hullu. Ja hölmö. Ja avaruusolio. Vai haluanko edes että se pysyy.

Tällaisia torstai-illan mietteitä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.