En oikein tiedä mistä aikanaan vielä silloin nimettömän Myyn yhdeksi hellittynimeksi tuli Tontto, mutta se on yksi lempinimistä joka on jäänyt edelleen käyttöön. Tontosta tulee herkästi mieleen tonttu, joten se sopii hyvin myös tähän vuodenaikaan, hahah.

Muita lempinimiä hänelle on ainakin Mymmelssön, Snibu ja Nootto sekä Tontosta jatkojalostetut Tontto-Pontto ja Tonttoliini / Tonttoliino. Eli aika älyttömiä nimiä, mutta jostain ne vain tulevat ilman sen kummempaa miettimistä. Ja ihme kyllä, hän jopa tunnistaa itsensä vielä näistä kaikista variaatioista.

Onko teidän lapsilla erikoisia lempinimiä?

Myyn vaatteet saatu Pikkuotuksesta

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Olympus & Indieplace kanssa

Usein sanotaan, ettei koolla ole väliä, mutta kyllä sillä on ja joskus aika paljonkin. Kuten kameran koolla – nimittäin mitä pienempi sen parempi. Tämä siksi, että pienempää kameraa tulee kuljetettua mukana useammin kuin isoa. Ja kun kamera on mukana, elämästä saa taltioiltua vaikka mitä ihanaa ja yllättävää. Helposti ja nopeasti, ilman että itsellään menisi myöskään kuvatessa mitään ohi.

Rakastan valokuvausta ja se on myös osa työtäni. Parasta kuvaamisessa on saada talteen aidot hetket, tilanteet ja tunteet. Saada kuvia joista fiilis välittyy. En liiaksi mieti sommittelua, vaan mielenkiintoisimmat kuvat syntyvät mielestäni juurikin silloin kun sitä vähiten odottaa. Siksi on tärkeää, että kamera on helposti käden ulottuvilla.

Vaihdoin ison järjestelmäkamerani noin seitsemän vuotta sitten pienempään ja kevyempään mikrojärjestelmäkameraan, Olympuksen OM-D E-M10, eikä paluuta takaisin ole sen jälkeen ollut. Valokuvaaminen muuttui sen jälkeen entistä kivemmaksi – vapaammaksi, kun kompaktia kameraa on helppo kantaa mukana missä vaan.

Voi millaisia ihania hetkiä olisikaan jäänyt tallentamatta kuviksi, ellei mukana olisi ollut helposti kulkevaa kameraa. Ja koska valokuvaus on intohimoni ja työni, todella haluan kuvieni olevan myös laadukkaita. Vuosien varrella olen oppinut järjestelmäkameran salat, eli löytänyt omat tapani säätää asetuksia ja se on valokuvauksessa myös mielekästä – onnistuminen  (vaikka joskus se käykin edelleen vähän vanhingossa). Paras tapa oppia valokuvaamaan onkin juuri vain kuvien räpsiminen ja silloin kameran tulee olla usein mukana, jotta pääsee treenaamaan.

Vuosien aikana kameran muistikortille on tallentunut vaikka mitä merkittävää. Kuten lasten ensimmäiset esikoulu -ja koulupäivät, uimaan ja pyöräilemään oppiminen, parhaan ystävän häät, kummitytön ristiäiset, oman lapsen ensihetket rinnalla syntymän jälkeen, ensiaskeleet, koulujen kevät- ja joulujuhlat… Sekä paljon spontaaneja ja hauskoja hetkiä, kuten yllättävät tapaamiset festareilla, lomareissujen kommelluksia, kohtaaminen koiranpentujen kanssa, uimahyppykisa mökin laiturilla, kaksi viivaa raskaustestissä, vauvan ensihymy, luonnosta löytyneitä aarteita sekä metsäneläimiä ja usein vain hassuja ilmeitä ja reaktioita… Näistä kuvista on tullut tärkeitä ja niihin on ihana aina välillä palata muistelemaan, vaikka jotkut ovat niinkin arkisia juttuja kun lapset aamupuuron äärellä.

Etenkin oma äitini otti meistä sisaruksista myös paljon kuvia ollessamme lapsia ja edelleen minusta on ihana palata vanhojen albumien ja lapsuuden muistojen äärelle. Myös omat lapseni välillä pyytävät, vaikka että äiti näytä minusta se kuva, kun olin juuri syntynyt tai muistatko sen kun kaaduin pienenä mutaan ja se oli hauskaa (ei hän sitä oikeasti muista, mutta on nähnyt kuvan). Vanhempi poikani peri hiljattain vanhan Olympys PEN -kamerani ja oli ihana kuulla hänen oikein innoissaan kerran ulkona kamera kädessä huutavan, ”valokuvaus on niin kivaa!”. Kulkee siis näköjään myös suvussa tämä.

Näppärän kokonsa lisäksi Olympuksen OM-D E-M10 kameroissa on hyvää helppo ja selkeä käyttöjärjestelmä sekä tottakai laadukas kuvan jälki. Edelleen välillä yllätän itsenikin, että miten voikaan saada näin helposti näin upeita kuvia! Olen vuosien aikana saanut säännöllisesti kyselyjä käyttämästäni kalustosta ja en voi muuta, kuin lämpimästi suositella tätä kameraa. En vaihtaisi! Usein ulkona myös tuntemattomat ihmiset tulevat kysymään kamerastani, ja sen vähän retromainen ulkonäkö on myös yksi asioista, josta kaiken muun lisäksi Olympuksissa tykkään.

Minulle kameran pieni koko ja kevys on mahdollistanut sen, ettei se jää juuri koskaan kotiin. Kamera mahtuu tavalliseen käsilaukkuun ja jopa yhteen vyölaukkuistani. Itse kameraa kulkee laukussa usein ihan sellaisenaan tai suojassa entisessä meikkipussissa – eli sen vuoksi ei todellakaan tarvitse hankkia mitään erillisiä kuljetuslaukkuja. Kamera on kulkenut mukanani niin kaikilla lomareissuilla kun vaikkapa kolmipäiväisillä festareillakin, mutta usein ihan vaan leikkipuistossakin.

Millaisella kalustolla siis kuvaan? Päivitin oman kamerani hiljattain Olympuksen uusimpaan malliin, OM-D E-M10 Mark III:seen, tätä ennen minulla on tosiaan ollut kamera täysin samaa mallia, mutta nyt vain sen uusin versio. Järkkärillä kuvatessa objektiivilläkin on tottakai myös väliä. Itseltäni löytyy niitäkin 4-5 erilaista, mutta pääosin kuvaan aina joko 25mm tai 45mm objektiivillä. Aiemmin nuo objektiivienkaan luvut eivät sanoneet minulle juuri mitään, mutta kokeilemalla vain opin mikä toimi – ja nuo kaksi toimivat eritysen hyvin omassa käytössäni.

Koska pieni kamera on itsessään niin näppärä, harvoin kuljetan mukanakaan eri objektiivejä – ainakaan silloi,n kun kamera kulkee vain varmuuden vuoksi laukussa mukana. Ennen vaihtelin aika paljon noiden kahden objektiivin välillä, mutta 45mm oli useimmiten kuitenkin ykkösvalintani. Sillä saakin kuvattua etenkin todella hyviä yksityiskohtia sekä potretteja, sillä se luo voimakkaan bokeh-efektin, niin että kuvattava kohde on tarkkana ja muu tausta sumeana. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että niin saa tuolla 25 milliselläkin ja nykyään se on ehdottomasti se ykkösobjektiivini, jota pääasiassa käytän.

25mm objektiivissa on laajempi kuvakulma, jolloin linssi on myös monikäyttöisempi. Sen kanssa ei tarvitse peruuttaa kovin kauas saadakseen enemmän tapahtumaa kuvaan, mutta silti sillä saa halutessaan myös bokeh-kuvia. Kaikki tämän (ja monen muun viimeisimmän) postauksen kuvat on otettu sillä. Erityskiitos miehelleni taas jälleen kuvausavusta! Tilanne, maisema -ja potrettikuvien lisäksi käytän tätä objektiivia myös kotona sisustusjuttuja kuvaillessa.

Olympuksella onkin käynnissä juuri nyt tarjous näihin käyttämiini tuotteisiin: ostessasi OM-D E-M10 Mark III –kameran saat 25mm 1:1.8 –objektiivin kaupan päälle!  Jos siis olet miettimässä kameran ja objektiivin hankkimista, niin suosittelen ehdottomasti alkuun tätä komboa! Myöskään 25mm objektiivi ei ole kovin suuri, niin että se veisi liikaa tilaa tai toisi kovasti painoa kameraan – se on näistä kahdesta suoskistani juurikin se pienempi. Tästä Olympuksen kameratarjoukseen.

En tiedä olisinko eilen ottanut painavaa järkkäriä mukaan lähtiessäni taaperon kanssa Tuomaan markkinoille. Ainakaan en olisi kauaa jaksanut roikottaa sitä kaulassani, kuten tätä kameraa jaksaa. Moni tallentamisen arvoinen hetki olisi mennyt ohi – ainakin viimeistään silloin, kun olisin kaivellut isoa kameraa rattaiden alta kassista. Kuten ihka ensimmäinen ja hyvin pikainen, kohtaaminen Joulupukin kanssa! Ja pipokin sattui vielä sopimaan ihan täydellisesti markkinoiden koristeiden väriin.

Koenkin, että kompaktin kameran kanssa on helpompi itse myös elää siinä hetkessä ja kokea asiat myös itse eikä vain sen kameran linssin kautta. Pieni kamera tuo vapautta napsaista kuvan yhdellä kädellä ja ilman katsomista etsimen läpi. Usein ihmiset eivät edes huomaa minun kuvaavan ja ehkä juuri siksi kuvissa näkyy niin usein aitoja tunteita ja reaktioita.

Millaisia ihania hetkiä sinulta olisi jäänyt kuvaamatta, ellei mukana olisi ollut näppärää kameraa?

Tällä viikolla ollaan vietetty lasten oikeuksien viikkoa ja juuri tänään tulee kununeeksi tasan 30-vuotta tuon YK:n sopimuksen teosta. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista sekä lisätä Lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettavuutta ja lapsen oikeuksien toteutumista.

Siltikin edelleen aivan liian moni (yksikin on liikaa) lapsi elää maailmalla ilman oikeuksia. Ilman turvaa ja mahdollisuutta elää lapsuuttaan niinkuin kuuluisi. Kolmenkymmenen vuoden aikana ollaan kuitenkin saatu sopimuksen avulla myös paljon hyviä saavutuksia.

Koulun ulkopuolella olevien lasten määrä on vähentynyt 30 vuodessa yli 100 miljoonalla. Vuonna 1989 noin 30 prosenttia lapsista ei päässyt kouluun, nykyään luku on noin kymmenen prosenttia. Myös lapsikuolleisuus on laskenut puolella ja myös lapsiavioliitot ovat vähentyneet merkittävästi.

Lapsen oikeudet ovat vaikuttaneet myös maiden omiin lakeihin. Lasten ruumiillisen kurituksen on kieltänyt 54 maata. Lisäksi 56 maata on sitoutunut uudistamaan lainsäädäntönsä niin, että kuritusväkivalta kielletään. Lähes kaikki maat ovat säätäneet lailla koulunkäynnin pakollisuudesta, ja lähes 100 maata takaa lapsilleen lainsäädännössään vähintään yhdeksän vuotta ilmaista peruskoulutusta.

176 maata on hyväksynyt lisäpöytäkirjan, joka kieltää lapsikaupan ja lasten hyväksikäytön prostituutiossa ja pornografiassa. 168 maata on hyväksynyt lisäpöytäkirjan, joka kieltää lapsen osallistumisen aseellisiin konflikteihin.

Jatketaan siis lasten oikeuksien julkistusta jatkossakin. Tässä vielä kaikki sen kymmenen perjaatetta:

YK:n LASTEN OIKEUDET

1 – Lapsen tulee saada nauttia kaikkia tässä julistuksessa määriteltyjä oikeuksia. Nämä oikeudet kuuluvat poikkeuksetta jokaiselle lapselle yhtäläisesti ja erottamatta katsomatta hänen tai hänen perheensä rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen vakaumukseen, kansalliseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen tai syntyperästä taikka muusta johtuvaan asemaan.

2 – Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.

3 – Lapsella tulee syntymästään lähtien olla oikeus nimeen ja kansalaisuuteen.

4 – Lapsen tulee saada nauttia sosiaalista turvaa. Hänen tulee saada kasvaa ja kehittyä terveenä. Lapsen ja hänen äitinsä on sen vuoksi saatava erityistä hoitoa ja huolenpitoa siihen luettuna asianmukainen hoito ennen ja jälkeen synnytyksen. Lapsella tulee olla oikeus asianmukaiseen ravintoon, asumiseen, virkistykseen ja lääkintähuoltoon.

5 – Lapsen, joka on ruumiillisesti, henkisesti tai sosiaalisesti vajaakykyinen, tulee saada erityistä tilansa edellyttämää erikoishoitoa, -kasvatusta ja -huolenpitoa.

6 – Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä. Hänen tulee saada kasvaa, mikäli mahdollista, vanhempiensa huolenpidon ja vastuun alaisena, ja joka tapauksessa ilmapiirissä, jossa hän saa tuntea hellyyttä sekä moraalista ja siveellistä turvallisuutta; varhaisiässä olevaa lasta ei saa erottaa äidistään kuin poikkeustapauksessa. Yhteiskunnan ja viranomaisten velvollisuutena on osoittaa erityistä huolenpitoa niille lapsille, jotka ovat vailla perheensä turvaa ja riittäviä toimeentulomahdollisuuksia. On suotava, että suurten perheiden lasten ylläpitoa helpotetaan valtion avustuksin ja muulla avustustoiminnalla.

7 – Lapsella on oikeus saada koulutusta, jonka ainakin alkeisasteella tulee olla maksuton ja pakollinen. Hänen tulee saada koulutusta, joka edistää hänen yleissivistystään ja suo jokaiselle yhtäläisen mahdollisuuden kehittää kykyjään, yksilöllistä arvostelukykyään sekä moraalista ja sosiaalista vastuuntuntoaan tullakseen hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Lapsen koulutuksesta ja ohjauksesta vastuussa olevien on johtavana periaatteena pidettävä lapsen parasta; ensisijaisesti tämä vastuu kuuluu lapsen vanhemmille. Lapsella tulee olla riittävät mahdollisuudet leikkiin ja virkistykseen, jotka olisi ohjattava palvelemaan samoja päämääriä kuin koulutuskin. Yhteiskunnan ja viranomaisten tulee pyrkiä edistämään mahdollisuuksia tämän oikeuden nauttimiseen.

8 – Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla ensisijalla suojelua ja apua annettaessa.

9 – Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä. Häntä ei saa missään muodossa saattaa kaupankäynnin kohteeksi. Lasta ei saa ottaa työhön ennen asianmukaista minimi-ikää, missään tapauksessa häntä ei saa panna työhön eikä sallia hänen ryhtyä työhön, joka saattaisi olla hänen terveydelleen tai koulutukselleen vaaraksi taikka haitata hänen ruumiillista, henkistä tai moraalista kehitystään.

10 – Lasta tulee suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään. Häntä on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuteen, kansojen välisen ystävyyden, rauhan ja yleismaailmallisen veljeyden hengessä sekä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään.

Hyvää lasten oikeuksien päivää!

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Lapland Hotels & Indieplace kanssa

Lähdimme miehen kanssa pienelle lomalle, ihan kahdestaan. Olemme olleet kahdenkeskeisen rentoutumisen tarpeessa jo jonkin aikaa. Lapsiperheajesta on kuitenkin vaikea ottaa mitään suurta irtiottoa, vaikka juuri niistä arkisista askareista tekisi tosi hyvä päästä joskus edes hetkeksi pois.

Kun tulee puhetta irtiotosta tai lomasta, päähän tulee helposti mielikuvat etelän-lämmöstä, eli vähän pidemmästä reissusta. Usein nämä haaveet kaatuvat aikatauluhaasteisiin, budjettiin, lastenhoitopulmiin, ajatukseen siitä ettei lapsia kuitenkaan viitsi jättää ulkopuolelle ja viimeistään ilmasto -ja lentoahdistukseen.

Aina ei edes tule mieleen, että lomailla voi vaikka ihan omassa kotikaupungissa. Ei tarvitse matkustaa kauas kokeakseen elämyksiä tai rentoutuakseen. Staycation, eli lähimatkailu ajaa parhaimmillaan saman asian. Ja matkustamiseen kuluneen ajan saa käyettyä paremmin hyödyksi vaikkapa vaahtokylvyssä vähän pidempään nautiskellen.

On oikeastaan aika hauskaa viettää lomaa omassa kotikaupungissa, vähän kuin turistina. Tai tehdä kuten me, viettää vuorokausi hotellihuoneessa, kaupunkia sen kattoterassilta ihaillen (samalla kuohuviiniä siemaillen). No okei, käytiin me hotellin ravintolassakin aivan ihanalla illallisella ja aamupalalla.

Voin kertoa, että uusi viikko on joskus alkanut vähän arkisimmissa tunnelmissa, mutta ei tällä kertaa. Me nimittäin varasimme maanantai-tiistai väliselle yölle huoneen Helsingin keskustasta löytyvästä Lapland Hotels Bulevardista. Ensin veimme taaperon hoitoon mummolaan, parinsadan metrin päähän. Oli ihan kätevää ja oikeastaan aika jännä kokemus, kun kotoa lähtiessämme olimmekin kymmenen minutin ratikkamatkan jälkeen yhtäkkiä mystisen Lapin tunnelmissa. Ilman mitään matkustamiseen normaalisti liittyvää vaivaa. Kassissa vain vaihtovaatteet ja hammasharja.

Hotellin Staycation-pakettiin kuului yöpyminen, illallinen sekä aamiainen. Nimensä veroisesti pohjoisen mystisyys ja ripaus Lapin-taikaa näkyivät pieninä tyylikkäinä yksityiskohtina ympäri hotellia ja sen ravintolaa. Yleisissä tiloissa oli esimerkisi uniikkeja Anu Pentikin keramikkateoksia, sisustuksessa toistuvat tunnelmalliset tummat sävyt ja luonnonläheisyys. Tosin jopa hotellihuoneen vessassa soinut Joikhu-musiikki alkoi jo vähän naurattamaan, mutta toisaalta teki Lappi-kokemuksesta erittäin kokonaisvaltaisen.

Meidän upea ja ylellinen, ylimmän kerroksen Spa(!!!!!)-huone sisälsi mielettömät maisememat Helsingin kattojen ylle, ison, koko huoneen levyisen kattoterassin ja sitten sen itse span – eli huonettakin suuremman kylpyhuoneen isolla ammeella ja omalla saunalla. Myös ammeesta ja saunan lauteilta oli kauniit näkymät kaupungin ylle. Lähes kaikista Lapland Hotels Bulevardin huoneista löytyykin vähintään tuo oma sauna.

Itselleni parasta hotellissa olossa on aina iso sänky ja pehmeät valkoiset lakanat. Ja tottakai se, ettei ole mitään arjen askareita hoidettavana. Eli ei siivousta, ei pyykkiä, ei tiskiä. Ja tällä kertaa ei juuri mitään muitakaan velvollisuuksia tai vastuita – vain me ja yksi kokonainen vuorokausi kahdestaan.

Oli ihana valmistautua rauhassa illalliselle, etenkin kun kylpyhuoneessa oli täydellinen meikkipeili valoineen. Kukaan ei roikkunut lahkeessa, eikä tullut edes kiirekkään, kun ravintola oli vain yhden hissimatkan päässä.

Ennen illallista otimme drinkit hotellin aulabaarissa – ihan kun oikeasti lomalla. Istuimme ikkunapöydässä ilman kiirettä, juttelimme ja katselimme ohikäveleviä ihmisiä. Tässä vaihessa, kehon ja mielen vaipuessa kokoajan rentoutuneempaan modeen huomasin, miten ihan oikeasti olimmekaan olleet tämän tarpeessa.

Hotellin ravintola Kultá oli yhtä elämyksellinen kokemus kun koko hotellikin. Olin etukäteen lukenut ravintolan olevan hyvä ja sen taustalla hääriikin maineikas keittiöpäällikkö Tero Mäntykangas. Silti menu, maut ja tunnelma pääsivät yllättämään erinomaisuudellaan. Hotellin ravintola on pääosin omavarainen ja aidot puhtaat maut eroittuivat kyllä edukseen.

Meille tarjoiltiin useamman ruokalajain yllätysmenu niihin sopvilla viineillä. Raaka-aineita ravintolaan tulee pohjoisesta omilta tuottajilta ja listalta löytyy monia harvinaisempia erikoisuuksia sieltä suunnilta – joita en halua liiaksi paljastaa, jos joku muukin miettii yllätysmenu-illalliselle menoa.

Yhden aivan ihanan herkun voin kuitenkin kertoa, nimittäin ravintolan omaan, yli kymmenen vuotta vanhaan juureen leivotun hillaleivän. Rehellisesti, en ole ikinä syönyt yhtä hyvää leipää ja ihan varmasti joku päivä käyn sitä uudelleen syömässä. Aion ehdottomasti vaatia, että sitä pitäisi saada ostaa myös mukaan! Tämäkin on aika kätevää staycatonissa, kun paikkaan pystyy palaamaan helposti vaikka seuraavana päivänä uudestaan.

Myös hotellin runsaalla aamupalalla toistui pohjoisen-teema, laadukkaat ja osittain erikoiset raaka-aineet, kuten
kuusenkerkkäsmoothie, Myrttisen kurkut, tilauksesta tehdyt savulohi -ja poromunakkaat, leipäjuusto ja Sodankylän hillat, jääkellarin pikkelöity lohi, Muonion mustikat sekä erilaiset marjajauheet.

Illallisen jälkeen meidän loppuilta meni omassa spassa rentoutuen, oli skumppaa, saunaa, vaahtokylpyä ja suklaakonvehteja. Välillä käytiin viilentymässä kattoterassilla. Aamulla nukuimme myöhään, laitoimme saunan taas päälle, kävimme aamupalalla, saunottiin ja nukuttiin päikkärit. Ainoastaan yksi asia jäi vähän harmittamaan – miksi emme varanneet samantien kahta yötä! Seuraavan päivän olisi voinut vielä viettää muhkeassa sängyssä sarjoja katsellen ja edellisillalta jääneitä suklaita syöden.

Reissusta on kuitenkin aina kiva palata kotiin ja tässä tapauksessa erityisen ihanaa oli, että olimme kotona jo puolituntia hotellista uloskirjautumisen jälkeen. Suosittelen lämpimästi kaikille pientä irtiottoa ja lähimatkailua, staycation konseptina on ihan mahtava ja helposti toteutettavissa milloin vaan!

Vanhempana syyllistyminen alkaa jo raskausaikana. Tai jopa ennen sitä. Vahingoittiko joku nuoruuden hölmöily lisääntymiskyskyäni? Entä voiko se vaikuttaa jotenkin tulevaan sikiöön? Ja entäs sitten kun olin jo raskaana, mutten vielä tiennyt sitä. Treenasin varmaan liian kovaa, söin sushia ja join skumppaa, äh pilasin koko vauan heti ensimerteillä – näitä ajatuksia tulee meille kaikille.

Koko raskausajan sitä voi halutessaan löytää vikaa omasta tekemisestään vaikka päivittäin. Siis aivan typeriä asioita, mistä syyllistää itseään. Kuten että, seisoin tupakanhajussa bussipysäkillä = myrkytin vauvan, kierähdin unissani vatsalle = liiskasin vauvan, en tänäänkän soittaut Mozartia vatsan läpi kohtuun = estän vauvaani kehittymästä fiksuksi. Lista on loputon.

Eikä itsensä syyllistäminen missään nimessä lopu lapsen syntymään – sittenhän se vasta kunnolla alkaa. Omien ajatusten lisäksi ulkoiset paineet pusertavat päivittäin ihan arkisissa tilanteissa. Milloin tosissaan joku kanssamatkustaja saattaa alkaa sättimään, kuinka ratikassa ei kannattaisi matkustaa ruuhka-aikana lapsen kanssa ja milloin se syyllistäminen on vain ihan omassa päässä.

Etenkin tuoreena vanhempana sitä on todella herkillä kaikelle. Ja herkkänä sitä ottaa itseensä. Sitä saattaa ajatella olevansa huono äiti, koska ei ilmoittanut lastaan vauvauintiin ja rattaatkin ovat vanhat, parhaat päivänsä nähneet, jousitus ihan huono ja varmaan se vaikuttaa nyt negatiivisesti lapsen motoriseen kehitykseen.

Kaikki tämä kumpuaa suuren suuresta rakkaudesta ja halusta olla maailman paras vanhempi omalle lapselleen. Syy kaiken syyllistymisen takana on siis hyvä, mutta käytännössä se toimii vain itseään vastaan. Päivittäin voisikin miettiä vaikka yhden asian, missä mielestään vanhempana onnistui, vaalia sitä ja olla ylpeä siitä. Eikä murehtia niitä isossa kuvassa pieniä juttuja, jotka ei nyt välttämättä mennyt ihan niin nappiin. Omia standardeitakin voi ehkä olla syytä miettiä uusiksi – ei ole aina paha mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yhteiskunnan ja median luomat paineet täydellisestä vanehmmuudesta eivät varsinaisesti auta näiden ajatuksien kanssa. Mutta aivan liian usein me mietimme sitä, että mitä muut meistä ajattelevat tai miten meidän kuuluisi toimia. Vahempana ne energiat kannattaisi suunnatta jonnekin ihan muualle, kun muiden ihmisten mielipiteiden murhetimisieen tai pahimmillaan ulkopuolisille todisteluun. Ja sanoessani näin, silti minäkin sorrun edelleen välillä etenkin tuohon jälkimmäiseen.

Olen kymmenenvuotisella äitiysurallani kokenut järjettömän määrän syyllistymistä, juurikin niiden ulkoapäin tulevien paineiden takia. Koko sen ajan olen myös aktiivisesti taistellut sitä tunnetta vastaan. Harvoin minulle on nimittäin suoraan kukaan oikeasti sanonut, että olet huono äiti kun keräsit yli kaksikymmentä raskauskiloa, koska et mennyt puistoilemaan sateessa, koska unohdit varata ajan neuvolaan, koska jätit siivoamatta ja tilasit pizzaa, koska lapsellasi on taas korvatulehdus, koska sekoitit lapsen päivärytmin ja nyt hän sai väsymyksen takia raivarit…

Toki olen jotain ikäviä tilanteitakin on äitiysvuosiin mahtunut, enkä taatusti ole kuvitellut niitä kaikkia veemäisesti lauottuja kommentteja tai närkästyneitä katseita. Osan olen onneksi pystynyt kuittaamaan olankohtautuksella, mutta osa on vaikuttanut pitkäänkin ja niiden vuoksi olen joskus jopa jännittänyt tiettyjä tilanteita jo etukäteen.

Nykyään syyllistän itseäni kiireestä ja väsymyksestä. Siitä, että nämä asiat estävät minua olemaan täysillä läsnä. Tiedostan myös, että olen asettanut itselleni liian korkean riman. Tahtoisin olla lempeä, huolehtivainen, rauhallinen, ymmärtäväinen ja rakastava, läsn oleva äiti, jota lapset aikuisenakin muistelevat lämmöllä. Samaan aikaan haluan pysyä kelkassa työmarkkinoilla, tehdä kokajan enemmän ja paremmin, kehittyä, oppia, ottaa selvää ja olla mukana edelläkävijänä. Vaimonakin haluan pistää parastani, olla sellainen huoleton ja hymyileväinen vastarakastunut, mitä olin tavatessamme – kun ei ollut vielä kahden vuoden univelkoja taakkana.

Ja niin minä varmasti olenkin, mutta en tietenkään kokoaikaa. Tiedostan, ettei se ole mahdollista, mutta silti. En haluaisi olla se stressaantunut äiti, joka puskee päätänsä jostain välistä päivittäin. Joinain päivinä vähemmän ja joinan taas enemmän.

Mutta kun piti varata se lapsen hammaslääkäri, vastata wilma-viesteihin, tutkia mikä talvihaalari on ominaisuuksiltaan paras ja etsiä se oikeassa koossa parhaaseen hintaan kätettynä, koska pitää kuluttaa vastuullisemmin, selvittää välikohtausta koulussa, pitää keksiä terveellistä, itsetehtyä ja lähituotettua ruokaa lapsille, tehdä töitä että voi ostaa niitä sikakalliita pähkinöitä, jotta lapset saavat laadukkaita rasvahappoja, osallistua whatsapp keskusteluun koulun myyjäisistä, tyhjentää asianpesukone, keksiä lahja kaverisynttäreille, viedä lapsi oikeana päivänä ja oikeaan aikaan synttäreille, muistaa sirkuskoulun jouluesityksen muuttunut päivämäärä, etsiä oikeanväriset vaatteet esitykseen, vertailla eri bambuhammasharjoja, ottaa puheeksi naapurin haukkuva koira, yrittää pysyä kartalla mitä maailmalla tapahtuu, siivota jälleen kerran kaikki sirpaleet lapselta pudonneesta ja rikkoutuneesta lasista, koornidoida yhteislahjaa synttäreille, muistaa se hiton vessapaperi, tiskiaine ja ommella ne kestovanulaput.

Ei kukaan sanonutkaan että vanhemmuus olisi aina helppoa. Mutta siitä voi edes yrittää tehdä helpompaa, olemalla ihan ensiksi armollisempi itselleen. Siinäkin täytyy löytää juuri itselle oikea tapa. Jollekin se voi olla valmiin ruoan tilaaminen kotiin, jotta arkisten arkareiden määrä vähenee, toiselle taas hikilenkki yksin räntäsateessa, jotta jaksaa taas paremmin hermostumatta.

Tärkeää on osata sulkea korvat siltä syyllistävältä ääneltä omassa päässä. Eikä herranjumala ainakaan miettiä, että mitä joku ulkopuolinen tästä tai sinusta ajattelee. Siitä miten pitäisi tehdä – etenkin jos kyse on jostain väärinpäin puetuista sukkahousuista tai hätälounaaksi ostetusta hodarista. Niistä ei tule miinuspisteitä, eikä kukaan muu kun sinä niitä varsinkaan laske. Ne eivät arvota sinua vanhempana. Olet juuri hyvä noin.

Mistä hölmöstä sinä olet vanhempana syyllistynyt tai tuntenut huonomuutta? Haastan sinut kertomaan ja kysymään kavereiltakin. Jaetaan näitä ajatuksia (kommenteissa tai omassa somessa), jonka jälkeen osataan toivottavasti vain nauraa niille ja elää vähän rennommin.

#mistäminäsyyllistyin