Sanotaan että ulkoilu säällä kun säällä on vain varustelykysymys, mutta kyllä siihen tarvitaan mielestäni myös aimo ripaus asennetta. Olen itse hyvin mukavuudenhaluinen ja siinä missä mukavuus tarkoittaa vaikkapa omalle miehelleni puuterilumisia laskettelurinteitä ja pakkasta, olen minä enemmän sellaista coctalia altaanreunalla -tyyppiä. Pidän lämpimästä, kuivasta ja helposta.

Toki lasten myötä sitä on pitänyt venyä ja meillä ulkoillaan oikeastaan poikkeuksetta joka päivä, säällä kun säällä. Rutiinit, raikas ilma ja energiansa hyvällä tavalla purkaneet lapset menevät omien mieltymysteni edelle. Eli vaikka raahaudun loskaan, naamaa piiskaavaan tihkuun tai lympipyryyn, en voi millään ilveellä sanoa pitäväni siitä. Mutta vuosien mittaan olen oppinut asennoitumaan siihen melko neutraalisti.

Kuitenkin yksi asia, jota olen rakastanut lapsesta saakka, on kunnon kesäsade. Muistan miten pienenä sain mennä sateeseen, eikä tarvinnut varoa kastumista, vaan se oli koko homman juju. Kun on asennoitunut siihen, että nyt mennään vaan kastumaan, onkin se tosi kivaa. Kun ei tarvitse varoa yhtään, ilma ja sadevesi on lämmintä, kotona odottaa kuuma suihku ja aurinkokin yleensä alkaa jossain vaiheessa pilkistämään, mikä onkaan se hauskempaa kun läträrä vaan ihan kunnolla. Tänään oli sellaista.

Sitä vain tulin sanomaan, etten kestä tuota pikkuisen pikkuista ponnaria. Miten huvittava ja suloinen samaan aikaan.

En edes muista kiljaisinko, huusinko, hyppäsinkö ylös tuolista – saatoin hyvin tehdä tämän kaiken, kun tuo kreisi villapaita tuli vastaani instagamkirppiksellä. Olin ihan varma, että se oli jo myyty, kun värisevin sormin klikkasin kuvan kommentit auki. Tuo paita minun on saatava – siis tyttäreni, on saatava.

Myönnettäköön, ihmettelin aika lailla kun tämä jonkun itse neuloma paita maksoi vain 10e ja oli edelleen vapaana. Lieneekö syynä outo makuni vai instagramin algometrit, en tiedä, mutta siinä se paita nyt. Se on ihana ja tytär tykkää siitä onneksi vähintään yhtä paljon kun minäkin. Silloin kun paita ei ole päällä, käy hän antamassa sille halin ja pusun ohi kulkiessaan.

Parasta paidassa tuon hassun smiley-ukkelin ja kasarimaisten värien lisäksi on korkea kaulus ja puhvimaiset hihat – ja ennenkaikkea se, että se on jonkun itse tekemä! Kuka oletkaan, sinulla on varmasti muutenkin mahtava tyylisilmä ja huumorintaju, tämä tekele löysi meiltä juuri oikean kodin.

Taas yksi uusi sana on kerttynyt taaperon sanavarastoon, hän oppi sanomaan oman nimensä! Ja se lausutaan näin: MmmmmmY!

ps. älkää ihmetelkö jos minusta ei paljoa kuulu loppuvuonna, yömme kun näyttävät taas pääosin tältä mitä yllä olevissa kuvissa. Kaiken liikenevän ajan ajattelin päiväasaikaan nukkua (tai syödä suklaata puoliunessa sohvan nurkassa). Ei yhtään huono suunnitelma mielestäni. 

En oikein tiedä mistä aikanaan vielä silloin nimettömän Myyn yhdeksi hellittynimeksi tuli Tontto, mutta se on yksi lempinimistä joka on jäänyt edelleen käyttöön. Tontosta tulee herkästi mieleen tonttu, joten se sopii hyvin myös tähän vuodenaikaan, hahah.

Muita lempinimiä hänelle on ainakin Mymmelssön, Snibu ja Nootto sekä Tontosta jatkojalostetut Tontto-Pontto ja Tonttoliini / Tonttoliino. Eli aika älyttömiä nimiä, mutta jostain ne vain tulevat ilman sen kummempaa miettimistä. Ja ihme kyllä, hän jopa tunnistaa itsensä vielä näistä kaikista variaatioista.

Onko teidän lapsilla erikoisia lempinimiä?

Myyn vaatteet saatu Pikkuotuksesta