On se aika vuodesta kun blogit ja lehdet ovat täynnä vinkkejä kouluun ja päiväkotiin valmistautumista varten. Olen lukenut usemman artikkelin, joissa on reippaasti yli kymmenen eri kohtaa, mitä pitää muistaa ja ottaa huomioon kun päiväkoti taas loman jälkeen alkaa.

On toki ihan eri asia meleekö lapsi hoitoon ekaa kertaa, vai palaako hän sinne vain loman jälkeen. Tai niin ainakin itsestäni tuntuu. Kun pojat ekan kerran aloittivat päivähoidon kyllä minäkin tilailin nimikointitarroja ja metsästin täydellisiä kurahanskoja ja reppuja. Nykyään mitä vähemmän asioita mistä stressata, sitä parempi.

Kahdeksan viikon lomailun jälkeen päiväkodin aloittamisen vaiheet stressittömästi:

– Nuku tunti pommiin
– Kerää muovipussiin muutama edes suht ehjä vaate varavaatteiksi
– Löydä sattumalta ikivanhat kerhotossut – kai ne vielä mahtuvat (koko kevät mentiin sukkasilteen)
– Kun olette jo lapsen kanssa ehtineet rappuun muista nimikointi
– Hae pala maarinteippiä johon kirjoitat lapsen nimen ja lätkäise se huppariin
– Saavu päiväkodin pihaan kaksi tuntia ilmoittamaasi myöhemmin
– Yritä muistaa viedä myös sadevaatteet ja unilelu päiväkodille joku päivä

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikko sitten kerroinkin, että meillä on kotona ihan uusi leffateatteri. Nimittäin Indedaysin ja Lenovon yhteistyön merkeissä samamme Lenovo YOGA tab 3 Pro – tabletti. Yksi sen hieno ominaisuus on siis projektori, jolla voi heijastaa kuvia ja videoita elokuvateatterin tavoin seinään.

Tässä pienen testailun aikana olemme huomanneet, että leffaominaisuuden lisäksi tabletti on kaikin puolin oikein oiva kapistus lapsiperheeseen. Yksi parhaista ominaisuuksista on ehdottomasti pitkään kestävä akku. Mikään ei ole niin ärsyttävää teksnisten laitteiden kanssa, kun akku, joka tuntuu loppuvan aina kriittisimmällä hetkellä. Lenovo YOGAn akku kestää noin 18 tuntia ja se on itseasiassa niin tehokas, että tabletin mukana tulevalla virtapankilla voi ladata esimerkiksi puhelimen.

Meilläkin otettiin eilen heti aamusta tabletti käyttöön. Pojat katselivat ohjelmia sängyssä, herättyään vähän liian aikaisin. Päivällä parturissa tabletista oli suuri apu, kun kampaajan tuolissa ei olisi millään malttanut istua aloillaan. Kaapon monta viikkoa kestänyt kysely palkittiin myös vihdoin. Hän sai nimittäin luvan tehdä itselleen ihan oman Pokemòn Go tilin. Pyörimme ympäri Punavuorta uusieja moneja metsästäen.

Tablettia uskaaltaa melko huoletta käyttää valvotusti myös ulkona, se on kestävä muutenkin kuin materiaalien laadun osalta – siinä on myös roiskesuojaus. Tämä on tosi kätevä myös vaikkapa keittiössä, jos tabletilta haluaa katsoa reseptejä tai ohjevideoita kokatessa. 

Tablettia voi käyttää myös monessa eri asennossa. Akun sylinteri ja jalusta on sijoitettu innovatiivisesti laitteen sivuun, mikä siirtää laitteen painopistettä ja mahdollistaa useita tapoja käyttää sitä: kädessä pitämällä, kallistamalla, jalustalla ja ripustamalla. Ja tosiaan projektorin voi osoittaa mihin suuntaan tahansa, kuten aiemmin kerroin.

Joku tätä suunnitteli jo perheelleen joululahjaksi. Voin todella lämpimästi suositella. En usko, että olisin ilman tätä yhteistyötä testannut anroid-käyttöjärjestelmän laitetta. Olen oikeasti tosi tosi positiivisesti yllätynyt tästä. Laitetta ja itselleni ihan tuntematonta käyttöjärjestelmää on ollut helppo ja mukava käyttää. Lapset nyt toki oppivat sen käytön heti, mutta minkäkin hyvin nopeasti.

Kuinkas moni muu teistä pelaa Pokemònia? Itsehän aloitin jo heinäkuussa ja nyt tosiaan Kaapo sai vihdoin omat tunnarit. Minkä ikäisten lasten olette antaneet pelata?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Luulen että meillä kaikilla on jotain esineitä jotka muistuttavat jostain tietystä elämäntilanteesta tai tapahtumasta. Kun tarkemmin mietin, lähes kaikki omistavani tavarat tuovat mieleeni jonkin muiston. Osa muistoista tuntuu vahvempina ja merkityksekkääimpinä kun toiset.

Blogissakin paljon näkyneet, mintunvihreiksi maalatut, pinnatuolit symboloivat minulle uuteen elämäntilanteeseen hyppäämistä. Eron jälkeistä elämää ja uuteen kotiin muuttamista. Vanhin lapsuudenystäväni oli muuttamassa pysyvästi Lontooseen samaan aikaan kun minä löysin pitkien etsintöjen jälkeen sopivan kodin minulle ja pojille. Ystäväni kellarista löytyi jonkun, vuosia sitten, hylkäämät kolme punaista pinnatuolia. Lastasimme ne Puu-Vallilassa yhdessä exäni kanssa ex-appeni autoon ja veimme ne uuteen kotiini.

Muistan vielä ensimmäisen illan ja yön uudessa kodissa hyvin. Minulla ei ollut vielä sänkyä eikä pöytää. Istuin lattialla, katsoin sinnkulaivaa ja söin nuudeleita. Yhtä tuoleista käytin pöytänä. Siitä on jo yli kolme vuotta.

Myöhemmin maalasin tuolit söpön mintunvihreiksi ja ne olivatkin kotimme väripilkku. Lähes poikkeuksetta joka viikko blogiin tuli kysymys, jossa tiedusteltiin tuolien sävyä. Ja olivathan ne aivan ihanat.

Kuitenkin jokin aika sitten alkoi tuntumaan että kaipaan jotain uutta. Tuolit saivat lähteä. Ne hallitsivat keittiötä liikaa. Tuntui että nyt oli aika uudelle alulle.

Eleltiin jonkin aikaa pelkkien jakkaroitten voimin. Mielestäni nuo perinteiset simppelit jakkarat ovat tosi kauniit, enkä kaivannut muuta. Paitsi ehkä pientä selkänojaa. Sellaista, joka ei tulisi pöydän reunan yli.

Ja sellaiset löytyvätkin Artekilta. Artekin k65 tuoli on mielestäni ollut aina yksi kauneimmista tietämistäni tuoleista ja olen tosi iloinen, että kirpparilta sellaiset bongaamani ilahduttavat nyt keittiössämme. Vielä voisin ainakin kaksi samanmoista huolia lisää, joten jos törmäätte valkoisiin tai koivun värisiin kuusvitosiin, niin vinkatkaa ihmeessä!

Olisi ihana kuulla myös tarinoita teidän tärkeiden tavaroiden takaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oltiin tänään katsomassa Gugguun syysnäytöstä. Vaikka vaatteet olivatkin kivoja, niin huomion veivät ehdottomasti suloiset mallit. Kun omat lapset eivät ole hommissa, on oikeastaan aika hauskaa vain istua rennosti ja katsella (hyvällä tavalla) huvittuneesti menoa. Milloin joku lapsista ei suostunutkaan lavalle, milloin lapsi oli niin innostuneen jännittynyt ettei vain muistanut mitä pitikään tehdä ja milloin taas yleisöstä joku innokas taapero juoksi catwalkille. Kaikenkaikkiaan oikein hauska onnistunut näytös siis, aina niin liikuttavaa seurata sitä lasten intoa, jännitystä ja iloa esiintymisestä.

Meidänkin pojat ovat olleet useamman kerran erilaisissa kuvauksissa malleina ja olen edelleen vähän järkyttynyt niistä ekoista kerroista. Lasten kanssa työskennellessä pitää ihan oikeasti tietää mitä tekee, asioiden pitää sujua sutjakkaasti ja aikuisilla oltava tooooodella pitkä pinna ja ylipositiivinen asenne. Ekat mallikeikat menivät pieleen mielestäni ehkä eniten siinä, että lapset joutuivat odottelemaan, odottelun ajaksi ei ollut mitään tilaa tai tekemistä, vaatteita piti varoa ja niin edelleen ja niin edelleen. Myöhemmät kerrat ovat menneet kivemmin, kun kuvauksiin on kutsuttu mallit porrastetusti eikä lapsille ole asetettu epärealistisia tavoitteita. Toki nyt molemmilla pojilla alkaa olla jo ikää ja senkin puolesta erilaiset kuvaukset sujuvat paljon iisimmin, kun vaikka neljä vuotta sitten.

Tärkeää on myös ettei lasta pakoteta tai ylilahjota hommiin. Lapsen pitää oikeasti haluta ja nauttia kuvattavana tai esillä olemisesta. Vaikka vanhemman haave olisikin tehdä kullannupustaan uusi lapsitähti, se ei välttämättä ole sitä mitä lapsi haluaa tehdä. Ja sitä pitää kunnioittaa. Toki myös esiintymistä rakastavalla lapsella voi olla huonoja päiviä tai kuvauksissa alkaa joku asia harmittamaan, mutta se nyt on eri asia.

Meidän molemmat pojat tykkäävät olla kuvissa, etenkin jos minä otan, mutta Kaapo on selvästi enemmän kiinnostunut tekemään sitä välillä ”työksi”. Tänäänkin hän näytöksen jälkeen kyseli, että milloin pääsisi taas myös itse malliksi. Toisaalta sitten hän myös alkuviikosta kieltäytyi yhdestä vähän isommasta roolista erääseen mainokseen, mutta halusi kuitenkin tehdä samaisessa mainoksessa vähän pienemmän roolin. Ja nautti siitä.

Kun lapsia käytetään malleina tai näyttelijöinä pitää muistaa se, että se on lapselle ihan yhtälailla työtä kun aikuisillekkin. Ja työstä on saatava kunnollinen korvaus. Ollaan mekin toki välillä autettu kaveria puoli-ilmaiseksi, mutta useamman kerran isommista ja aikaa vievistä jutuista ollaan myös jouduttu kieltäytymään sen takia, ettei lapsi olisi saanut työstään asianmukaista korvausta. Ja vielä kun näissä on vanhempanakin itse aina mukana, on se yhteen laskettuna aika monta työtuntia vaikkapa päivän kuvauksista. Onhan se kiva saada esimerkiksi kuvat itselleen muistoksi, mutta tuskin kovin moni meistä aikuisistakaan ottaisi palkkaansa rahan sijasta ”kivana kokemuksena”.

Jos lapsi tekee enemmän töitä, pitää hänelle pankkitilin lisäksi muistaa tilata myös verokortti. Samalla pitää miettiä mitä palkalla tekee. Laitetaanko kaikki säästöön ja lapsi saa ne käyttöönsä isompana. Vai saako hän osalla rahalla ostaa jotain, mitä vaan tahtoo, itselleen. Vai säästetäänkö rahat kenties johonkin isompaan, kuten omaan tietokoneeseen tai lomamatkaan.

Nyt lähti ajatus ja teksti vähän harhailemaan alkuperäisestä, mutta toivottavasti tästä oli jonkinlaista hyötyä niin vanhemmille kun lapsimalleja palkkaaville tahoillekkin 🙂

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olin tänään kirjoittamassa siitä, miten haastavaa on välillä olla yksinasuva bloggaaja. Nimittäin lapsia ja kotia tulee kyllä kuvailtua aika ahkerasti, mutta minusta itsestäni on näihin verrattuna aika vähän kuvia. Kukaan ei nimittäin ole ottamassa niitä!

Jalustan ja kaukolaukaisijan kanssa on mielestäni nolo heilua ihmisten ilmoilla, eikä moni kaverikaan jaksa kovin usein mitään kuvaussessioita. Enkä muutenkaan halua turhan usein pyytää ketään varta vasten kuvaamaan, sillä parhaat kuvat mielestäni tulevat muutenkin silloin, kun ei tiedä toisen kuvaavaan tai on samalla keskittynyt myös johonkin muuhun puuhaan.

Siksi olinkin tosi iloinen muistaessani, että kun viime viikolla teimme poikien ja kaveripariskunnan kanssa kesäretken kauniiseen Lammassaareen, räpsi kaverini minusta ja pojista samalla monen monta kuvaa. Ne olivat juuri sellaisia tilannekuvia joista tykkään. Minä ja pojat kävelemässä luonnon keskellä pitkospuita pitkin, ihmettelemässä ötököitä ja kasveja.

No missä ne kuvat sitten ovat? Enpäs tiedä, olen nimittäin hukannut kyseisen muistikortin! Vähän harmittaa, kerrankin olisi ollut harvinaislaatuista kuvamateriaalia. Onneksi muistot säilyy mielessä…jne 😀 Yllä oleva kännykkäkuva liittyy tavallaan tapaukseen. Siinä olemme me, just niin arkisesti ja aidosti kun olla ja voi. Taisi olla vainkolaukaus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.