Piti tulla jo lauantaina pikaisesti juhlajärkkäilyiden lomasta huikkaamaan, että meillä on täällä nykyisin yksivuotas touhutaapero! Juhlahumu vei kuitenkin mennessään ja ehdin istumaan koneelle vasta nyt.

Vietimme Myyn syntymäpäiväjuhlia eilen pihallamme kauniissa aurinkosäässä. Juhlat olivat aivan ihanat, paikalla oli niin sukuamme, että lapsellisia ja lapsettomia ystäviäämme. Lasten mennessä nukkumaan jatkoimme iltaa extempore vielä pienellä kaveriporukalla.

Viikonlopusta jäi ihana rakkaudentäyteinen olo. Miten onnekkaita olemmekaan, että niin meillä, mutta ennenkaikkea lapsillamme on ympärillään niin paljon mahtavia ihmisiä.

Aivan toiset fiilikset kun oli vielä muutama päivä sitten. Vieräytin muutaman kyyneleenkin haikeuksissani. Ihan vain, koska en meinannut kestää ajan nopeaa kulkua ja ajatusta siitä, etten voi vaikuttaa siihen mitenkään. Tuntui jopa ahdistavalta, että vauvani ei ole enää virallisesti vauva.

Nyt viikonloppuna hänen touhujaan ja ja huimia uusia kehitysaskeleita (kävelee takaperin ja pyörii ympyrää!) seuranneena tunnen onneksi vain kiitollisuutta tästä kaikesta. Mikä onni onkaan saada seurata vierestä kun omat lapset kasvavat ja kehittyvät omiksi itseikseen. Oppivat uusia taitoja ja ilostuttavat meitä vanhempia niillä.

Ps. Näissä 1-vuotispäivänä otetuissa kuvissa Myyllä on kaulassaan ristiäislahjaksi saama vanha kaulakoruni – eikö olekin soma! Mietin pitkään, otammeko Myystä jotain virallisia 1-vuotiskuvia, mutta koska kuvia tulee otetuksi muutenkin niin paljon ja Myy oli juuri viikkoa aiemmin ammattikuvaajan kuvattavana mallihommissa, ajattelin ettei sellaisia tarvitse ottaa. Oikeastaan ajatus tuntui vähän stressaavalta, missä välissä, missä, mitä päälle, millainen sää, kuka kuvaa yms – ihan liikaa päätöksiä. Näistä ihan vaan kotona ilta-auringossa otetuista synttärikuvista tuli mielestäni just ihania ja aitoja.

Lapsen kehityksen tukemiseen haluaa tottakai vanhempana panostaa ja suurimmaksi osaksi se käykin ihan huomaamatta normaalin vuorovaikutuksen kautta. Silloin kun lapsi innostuu jostain uudesta taidosta ja sen treenaamisesta, pitäisi uutta kehitysvaihetta olla tukemassa itse täysillä. Välillä se on kuitenkin helpommin sanottu kun tehty.

Etenkin jos lapsi innostuu treenaamaan portaissa kiipeämissä juuri lomareisulla, maailman vaarallisimmissa kolme kerrosta käsittävissä marmoriportaissa, joissa ei ole kunnon kaidetta. Siinä sitten mennään yhdessä ylös alas kontaten, kun muut makoilevat ulkona aurinkotuoleissaan kylmiä juomia siemaillen. Tai kun lapsi harjoittelee pinsettiotettaan pomimalla kaikki maailman roskat ja pikkukivet suuhunsa tai haluaa opetella syömään itse lusikalla mustikkapuuronsa juuri silloin kun päälle on juuri vaihdettu puhtaat vaatteet.

Itselleni kaikkien lasteni kohdalla vaikein juttu onkin ehkä ollut juuri itse syömisen harjoittelu – eli ruoalla sotkeminen. Vaikka kaikkien kanssa ollaan myös sormiruokailtu paljon, sotkevimmat ruoat kuten soseet ja puurot olen yrittänyt itse syöttää niin kauan kun mahdollista. Kuivuneet makaroninpalaset on helppo imuroida lattialta, mutta yritäppä pyyhkiä katosta bataattisosetta. Kovettuneesta kaurapuurosta nyt puhumattakaan!

En nyt varsinaisesti ole muutenkaan mikään pitkäpinnaisin, mutta näissä minä ite- ruokailutilanteissa joudun hengittelemään sisään ja ulos normaalia enemmän. Tunnen verenpaineeni nousevan ja korvissani alkaa kohisemaan, kun lapsi levittää ruoat ympäri pöytää, pyödän alustaa, omaa naamaansa, päätään ja korvantaustojaan myöten. Tai viimeistään silloin, kun pienet tahmakädet hierovat loput annoksesta vaatteisiini.

Ja sitten toisaalta, itse lusikkaan tarttuva pikkuinen on vaan niin hellyyttävä näky! Kun toinen ihan tosissaan haluaa syödä niinkuin isot, mutta lusikasta on vielä vähän hankala tarttua oikein päin, puhumattakaan siitä saako sen ohjattua suuhun saakka. On hienoa nähdä miten oma lapsi kasvaa, kehittyy ja opettelee uusia taitoja. Olisipa itselläkin samanlainen motivaatio asioiden treenaamiseen.

Virallinen ja ehkä se kaikista tunnetuin minä itse- vaihe tulee normaalisti siinä parin vuoden tienoilla, mutta ainakin tällä typillä omaa tahtoa löytyy jo nyt ja se näkyy tällä hetkellä selvästi ruokailutilanteissa. Lusikka on saatava käteen ja syötävä itse, eikä ruokalappua todellakaan saa enää laittaa,  muuten koko hommaan tulee stoppi. Myös itse pukeminen kiinnostaa, mutta siihen hommaan onneksi vielä kelpaa myös muiden apu. Oma tahto on lisääntynyt tässä viime viikkoina valtavasti ja osa siitä on varmasti myös vahvaa ja voimakastahtoista persoonallisuutta.

Vaikka välillä tuntuu rankalta, on jopa sillä koko loman rappussissa raamppaamisessa ollut hyötynsä. Asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja tarvitaessa nyt vauvan voi antaa kontata raput ylös, samalla itse kauppakasseja kantaen. On ollut myöskin hermoja raastavaa antaa vauvan opetella kiipeämään sohvalle ja treenaamaan siellä oloa sekö turvallista alastuloa, mutta nykyään hänet voi jättää siihenkin ilman jatkuvaa valvontaa.

Muksahdukset, kolhut ja hirveä sotku taitavat nyt vain kuulua tähän ikävaiheeseen ja niistä ottaa opiksi sekä lapsi että vanhemmat. Vähän aikaa kun jaksaa kärsivällisesti harjoitella (ja siivota), niin kohta hän jo keittää omat puuronsa.

– n 10 kg, vaatekoko 80, kengänkoko 20/21
– Osaa kävellä jopa parisenkymmentä askelta kerrallaan, mutta liikkuu useinmiten silti vielä konttaamalla tai ulkona karhukävellen
– Menee kyykkyyn ja nousee siitä ilman tukea
– Herää vieläkin öisin syömään
– Osaa kiivetä sohvalle
– On kiinnostunut pukemisesta ja haluaa pukea itse (ja muita)
– Hoivaa, rutistaa ja halaa kaikkea pehmeää – pehmoleluista sukkiin
– Neljä hammasta (kaksi alhaalla, kaksi ylhäällä)
– Nukkuu kahdet päiväunet
– Voimakastahtoinen ikiliikkuja
– Pyytää laittamaan musiikin päälle ja tanssii sen tahdissa
– Lauleskelee itsekseen
– Ei sinänsä vierasta, mutta uusien ihmisten seurassa hakeutuu äidin/isän syliin
– Rakastaa kylpemistä, koiria, musiikkia ja ruokaa
– Jos tutteja on näkyvillä sellainen on pakko laittaa heti suuhun, mieluiten kaksin kappalein
– Syö usein samaa ruokaa muun perheen kanssa
– Rakentaa neljän palikan tornin
– Leikkii palikoilla, duploilla, puuhedelmillä, pehmoleluilla sekä selailee kirjoja
– Kaikki menee edelleen suuhun
– Osaa kiemmurella ulos rattaiden viispistevöistä
– Kiipeää sekunnissa syöttötuolista pöydälle
– Sanoo muutamia sanoja ruotsiksi ja suomeksi
– Ymmärtää paljon ja myös hänen eleitään on helppo tulkita
– Löytää kaikki pienimmätkin ruoanmuruset ja pikkukivet ja poimii ne taidokkaasti pinsettiotteella suuhunsa
– Tietää ettei saa esim syödä hiekkaa, joten syö sitä päätään pudistellen etusormi ylhäällä
– Testailee asioita tekemällä ja äänetelmällä miten me suhtaudumme siihen ja rakastaa saada positiivsiia reaktioita aikaan
– Matkii paljon

1 KK
2 KK
3 KK
4 KK
5 KK
6 KK
7 KK
8 KK
9 KK
10 KK

– 9,8 kg & vaatekoko 80cm kengänkoko 20
– Ymmärtää hyvin puhetta
– Toistelee paljon tavuja ja juttelee omalla kielelään
– Sanoo muutaman sanan (pappa, titta, vettä, heihei) ja monta omaa mutta tunnistettavaa sanaa jotka me jo ymmärrämme (kuten ätä (äiti), apoh (kaapo), ämäm, (maito), mämäm (hyvää/syömään) ja monta muuta)
– Kävelee muutaman askeleen ilman tukea
– Hiukset ovat tällä hetkellä punertavat ja silmistä näyttää tulevan ruskeat
– Neljä hammasta, kaksi ylhäällä ja kaksi alhaalla
– Kiipeää kaikkialle mihin vain pääsee
– Konttaa portaita ylös
– Tulee peppu edelellä esim sohvalta alas, muttei vielä ihan hahmota jos istuu vaikkapa liian lähellä reunaa
– Matkii ääniä ja rytmejä
– Tykkää isoveljistään, keinumisesta, kalasta, kylpemisestä ja uimisesta, kukkuu-leikkistä ja kaikille vilkuttelusta
– Noukkii pinsettiotteella kaiken mahdollisen pienen suuhunsa
– On matkustanut ensimmäistä kertaa lentokoneella
– Ei viihdy juuri hetkeäkään aloillaan
– Omaa hyvän huumorintajun ja tykkää pelleillä sekä naurattaa muita
– Nukkuu kahden päiväunet
– Ei halua käyttää sukkia
– Osaa matkia mitä koira ja hevonen sanoo

Meidän vauva ei ole enää hampaaton, sillä hienossa 9,5 kuukauden iässä hänelle puhkesi kerralla ei vain yksi vaan kolme hammasta. Kaksi ylös ja yksi alas. Ja onhan niitä odotettukin.

Vauvan ollessa kolmen kuukauden ikäinen alkoi kova kuolaaminen ja yöhulinointi. Myöhemmin tämä ilmeni allergiaksi ja siitä ilmeisesti johtuneeksi refluksiksi, mutta me olemme olleet siitä saakka siinä uskossa, että hampaita on tulossa ihan just.

Lopulta nämä kolme hammasta ilmestyivät suuhun lähes huomaamatta. Toki ajoittain oli huonommin nukuttuja öitä, ikenien kutinaa ja satunnaista ruoasta ja maidosta kieltätytymistä, mutta ei mitään sen isompaa, kuten vaikkapa kuumetta tai selvää kipua.

Ehkä muutama viikko sitten saattoi huomata ienten kuttisevan normaalia enemmän ja olevan ehkä jopa ajoittain vähän arat. Mutta kun on odottanut hampaita tulevaksi yli puoli vuotta ja ylianalisoinut jokaisen oireen, on vaikea sanoa miten asia oikeasti oli.

Vauva antaa myös hyvin huonosti katsoa tai koskea suuhun, joten oikeastaan vasta muutaman päivän ajan olen itse voinut olla ihan varma, että kyllä – nyt siellä on on ihan oikeasti hampaat.

Vauva on niin hassu ja söpö uusine nököhampaineen. Hän on ollut niin pitkään ilman, että on jännittävää nähdä miten paljon hänen ulkonäkönsä muuttuu hampaiden myötä. Olen myös yllättyyt siitä, että hampaat puhkesivat aluksi ylös eikä alas, kuten vanhemmilla lapsillani.

Moni on myös ihmetellyt, että miten vauva voi syödä muuta kun soseita ilman hampaita – no tosi hyvin! Sormiruokailut ovat sujuneet meillä ihan yhtä hyvin kun hampaallisten vauvakollegoidenkin. Pelkät ikenetkin ovat yllättävän vahvat ja niillä saa paloiteltua niin kurkut kun omenatkin.

Ihana pieni loma-nökö!