Välillä sitä vaan haluaa herätä ilman kiirettä, puuhailla kotona, leikkiä, syödä edellispäivän makaroonilaatikkoa, pestä pyykkiä, rauhoittua päikkäreille. Onneksi joskus on mahdollista ottaa tällaisia päiviä. Kuten eilen. Ilmoittaa päiväkotiin että vietämme vapaapäivää. Tulee ihan ne kotiäitivuodet mieleen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Saan tasaisin väliajoin blogiin kysymyksiä lasten isästä ja huoltajuusasioistamme. Olen niistä aina välillä kertonut, mutta koska aihe koskettaa muitankin henkilöitä kun vain minua, en ihan hirveästi näistä huutele. Vaikka eihän tässä mitään salailtavaakaan ole. Yksi syy minkä takia kuitenkin haluan olla tästä asiasta avoin, on se että olen saanut paljon kiitosta, kun olen näistä kertonut. Niin moni kun teistä lukijoista on samassa tilanteessa tai saa meidän ratkaisuistamme ehkä suuntaa tai vertaistukea niihin omiin kuvioihinsa.

Ainakin vähän pidempiaikaiset lukijat tietävät lastenhuoltajuushommasta sen verran, että erosimme tosiaan lasten isän kanssa reilu pari vuotta sitten, lapset asuvat pääasiallisesti luonani, mutta toinen koti heillä on myös isänsä luona. Jonka kanssa meillä on yhteishuoltajuus. Emme ole ikinä käyneet missään lastenvalvoljalla tai minkään muun viranomaistahon luona asiaa sopimassa, vaan hyvässä hengessä saimme heti aikaan ratkaisun joka oli meille molemmille hyvä. Tätä toki edesauttoi se, että erosimme hyvinä ystävinä, eroon ei liittynyt draamaa, muita osapuolia tai riitoja. Ja että olemme edelleenkin ystäviä ja lähes päivittäin tekemisissä.

Muutaman vuoden meillä siis meni homma niin, että pojat olivat jomman kumman luona menojemme mukaan. Tämä toimi, sillä molempien työ, harrastukset ja elämä ylipäätään oli melko epäsäännöllistä. Pojat olivat isänsä luona keskimäärin 2-4 yötä viikossa, välillä yö-pari kerrallaan tai kaikki yöt putkeen. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta homma toimi kaikkien puolesta hyvin.

Kuitenkin nyt poikien kasvaessa, päiväkodin sekä meidän opiskelujemme myötä alkoi tuntumaan, että myös tätä hoitojärjestelyä pitäisi muuttaa säännöllisemmäksi. Isä ehdotti viikko-viikko systeemiä, itse en kuitenkaan ollut vielä valmis ihan siihen, joten päädyimme kompromissiin 5 päivää / 5 päivää.

Yksi syy minkä takia en halunnut vielä lähteä viikko-viikkon on ikävä. Pelkään että minulle tulee kauhea ikävä, lapsille tulee ikävä, että ollessaan toisella vanhemmallaan he aina ikävöisivät sitä toista. Viikko on oikeasti pitkä aika. Pelkään myös sitä, että viikko yksin koko rumban pyörittämistä kävisi liian raskaaksi. Viimeisinä päivinä sitä olisi vain väsynyt ja kiukkuinen, samaan aikaan kun toinen vanhempi olisi yksinäinen ja kaipaisi jo lapsia luokseen.

Viisi päivääkin on pitkä aika. Ainakin minulle. Olin juuri viisi kokonaista vuorokautta ilman lapsia. Näin heistä unta, ikävöin, mietin heitä, hippailin iltaisin kuin he olisivat nukkumassa. Hulluinta oli nähdä vilaus tutusta piposta ikkunasta. Siitä kun näkee päiväkodin pihalle.

Tänään pojat palasivat kotiin. Tänne toiseen kotiin. Ihan muina miehinä, kuten aina. Kiitän joka päivä sitä, miten hyvin nuo kaksi ovat tämän kahden kodin välillä asumisen ottaneet. Se on heille normaalia. Äitinä sitä taas potee syyllisyyttä asiasta. Tuntuu että on huono-äiti, kun ei ole lastensa kanssa päivittäin. Vaikka oikeasti tiedän olevani hyvä-äiti, sillä en vaadi lapsia itselleni, vaan annan heidän yhtälailla elää isänsä kanssa, jota he yhtälailla tarvitsevat ja joka on yhtä tärkeä. Mutta tällaista syyllistymistähän tämä äitiys useasti on. Sen verran kuitenkin helpotin tuskaani, että ilmoitin päiväkotiin poikien olevan vapaalla huomenna ja vielä maanantaina.

Ikävöinnistä huolimatta tämä viisi ja viisi päivää tuntuu tosi hyvältä ratkaisulta. Viiden päivän oman ajan jälkeen sitä on niin täynnä taas energiaa, akut ovat latautuneet, pinnat löystyneet ja sitä vaan tuntee olevansa niin seesteisempi. Lasten kanssa jaksaa ja haluaa touhuta paremmin, olla oikeasti läsnä. Kaikki me vain tankkaamme toistemme läheisyyttä, istutaan sylikkäin, leikitään, luetaan, jutellaan, askarrellaan, tehdään ruokaa. Ollaan täysillä yhdessä se aika kun ollaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sitä kun rapsuttaa vanhan Lundian liukuoviin kiinni lakattua paperia irti ties kuinka monetta tuntia, ehtii miettiä kaikenlaista. Kuten että jaksaisiko sitä aamulla mennä lenkille, mitäs jos eksyn keskuspuistoon enkä jaksa enää kotiin, näkeekö jostain tarkkaan paljonko kaloreita tietyissä viineissä on, tai miltä vuotavan hanan korjaamaan tuleva putkimies näyttää kun puhelimessa kuulosti kivalta tai että runkkaakohan joku oikeasti ajatellen mua kuten eräs kaverini kerran erään epäonnistuneen miesjutun jälkeen yritti lohduttaa tai sitä että olen ollut sinkkuna yli kaksi vuotta ja kolme kuukautta.

Ja siitä päästään sitten ajatukseen, joka yllättäen tuotti minussa pienoisen paniikintunteen, mitäs jos oikeasti löydän jonkun, miten osaan olla sen kanssa!? Sitä kun parissa vuodessa ehtii tottua aika hyvin siihen että saa tehdä ihan mitä haluaa. Ei tarvitse miettiä sitä toista sitten yhtään. Voi syödä mitä haluaa, milloin haluaa, missä haluaa, miten haluaa ja kuinka paljon haluaa… Nukkua miten haluaa, miten haluaa, mennä miten haluaa, missä haluaa, kenen kanssa haluaa, tulla miten haluaa… Tajusitte pointin. Apua, entäs sitten kun niskassa hönkii joku, joka kyllästyneenä tiedustelee vaikka että aijonko rapsuttaa tuota paperia tuosta ovesta vielä pitkäänkin. Tai moralisoi aleshoppailuja, tai puuttuu sisustukseen tai haluaa ylipäätään jotain mitä minä en. Hullua miten itsenäiseksi sitä muuttuu ja kangistuu omiin tapoihinsa nopeasti.

Näin kevään tullen miehetkin taas tuntuvat kaivautuvan ulos koloistaan osoittamaan kiinnostustaan. Ja nyt asiat ovatkin kääntyneet päälaelleen. Treffikutsuun tekee mieli vastata että sori, lupasin jo viettää hauskaa ja romanttista koti-iltaa yhden toisen kanssa. (Sen nimi on Netflix.) Aina ennen olen sanonut että olispa mulla poikaystävä. Nyt mietin että, apua jos saan poikaystävän! En mä saa sitä pysymään mun luona paria viikkoa kauempaa. Ellei se sitten ole tosi rakastunut. Ja kiltti. Ja sopeutuvainen. Ja kuuro. Ja hullu. Ja hölmö. Ja avaruusolio. Vai haluanko edes että se pysyy.

Tällaisia torstai-illan mietteitä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Anteeksi blogi, tämä muutto on vienyt kaiken aikani. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.

En tiedä onko se tämä kevät, tämä harmaa sunnuntai, naisena olo vai elämä ylipäätään. Mutta kaikki tuntuu taas niin epävarmalta. Mikähän siinä on, että vaikka hyvin asiat ovat, niin välillä sitä löytää itsensä murhetimasta. Istumassa tunti toisensa perään, tujottamassa ikkunasta ulos, katselemassa junia ja miettimässä elämää. Elämää jolla ei tunnu olevan mitään suuntaa. Jos nyt kirjaisin tulevaisuuden suunnitelmiani ylös lukisi siinä näin:

-kesällä puistopiknikille ja maauimalaan

Ei muuta. Ei työkuvioita, ei koulukuvioita, ei varsinkaan mitään rakkauskuvioita. Ei. Ei todellakaan. Sanoin juuri pojalle, kenestä tykkään kauheasti, että pidä paskas. Tarkoitin häntä itseään. Tuntuu aika pahalta. Tajusin että olen roikkunut hänessä yli puoli vuotta. Vähän liian kauan. On aika vaan päästää irti, ja ehkä siksi olokin on nyt haikea.

Vaikka muutto ja tämä lattioiden maalaus on vienyt paljon aikaani, on aikaa miettimiseen kuitenkin ollut. Ehkä vähän liikaa. Miettimien ei taida sopia minulle. Mielummin sitä vaan menisi tukka putkella, touhuaisi lasten kanssa ja näkisi kavereita. Lattioiden maalaaminen tyhjässä asunnossa on aika yksinäistä puuhaa nimittäin, siinä alkaa mieli vaeltaa.

Tavallaan tämä on myös juuri sitä mitä olen tarvinnut. Välillä pitää pysähtyä ja katsella elämäänsä eri suunnista. Aina ei vaan voi mennä ja pitää hauskaa. Jollain masokistisella tavalla tälläinen vellominenkin tekee välillä hyvää. Sitten ne kivat jutut tuntuu taas kivemmilta.

Mutta nyt lähden rautakauppaan. Laitan kuulokkeista soimaan haikeaa musaa ja katselen hiljaa ratikan ikkunasta harmaata Helsinkiä. Koska niin nyt vaan kuuluu tehdä. Ehkä taas huomenna aurinko paistaa ja tanssin liikennevaloissa vihreää valoa odottaessa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Jos viime viikolla tuntui siltä että kaikki kiireet kaantuu niskaan ja stressi oli hirvittävä, niin tiesin kuitenkin kaiken helpottavan pian. Kaikki helpottui kuitenkin nopeammin kun olin odottanutkaan. Olin stressannut etukäteen myös sitä, että olin sopinut menoa viikonlopuksi toiseen kaupunkiin. Vaikka tekemistä kotona olisi vaikka ja kuinka. Mutta niinhän se on, että välillä pieni pako omista nurkista uusiin ympyröihin tekee vaan tosi hyvää. Ja kyllä sai kun saikin tämä pieni sielu niin hyvää hoitoa viikonloppuna, että helpostihan tässä yksi muutto vedetään vaikka päällä seisten.

Vietimme siis ystävänviikonloppua sielunsiskojeni, Riikan ja Essin kanssa. Tapasimme perjantaina päivällä Hämeenlinnassa jossa kävimme vähän shoppailemassa ja sitten alettiin valmistautua iltaa varten. Tehtiin drinkkejä, vaihdeltiin vaatteita ja kuunneltiin musaa, kyllä te tiedätte, just sellaista ihanaa. Koko ilta, keikat, jatkot ja jatkojen jatkot, olivat juuri sitä mitä olin tarvinnut. Pelkkää rakkautta. Lauantaina juhlistettiin ystäväpäivää vain olemalla yhdessä, Siiri ja Villekin tulivat kotiin ja ilta vietettiin sohvalla löhöten romattista hömppää katsellen. Sunnuntaina nukuttiin pitkään, syötiin hartaudella aamupalaa ja nautittiin kevätauringosta.

Tuon sieluinhoidon jälkeen tämä maanantaikin on mennyt hymy huulilla. Niin hyvä fiilis aloittaa tämä viikko! Eikä kyllä yhtään haitannut tämän viikon alkua sekään että törmäsin aamulla yhteen söpöön poikaan kaupungilla tai se että sain kukkia ja suklaata tai se että hain itselleni ison sushilounaan jota söin auringon paistaessa keittiöön. Kevättä rinnassa, sanoisin!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.