En muista milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä surulliselta kirjoittaa mitään postausta. Siksi varmaan olenkin lykännyt sitä muutaman viikon. Vaikka asia on käsitelty mielessä jo moneen kertaan, näistä kuvista kumpuavat muistot ja tunteet kouraisevat kyllä syvältä. Meillä ei ole enää omaa koiraa.
Kuten olenkin kertonut, koiran ottamista mietin useamman vuoden. Viimeiset kaksi ihan tosi tosissaan. Kaipuu koirakaveria kohtaan oli niin kova, että kokoajan tuntui siltä kun elämästä puuttuisi jotain. Muuten kaikki oli mallillaan, arki rullasi kivasti ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä että lapset ovat niin isoja, että voisimme koiran ottaa. Saimme naapurin koiraa lainaan, muttei se riittänyt. Halusin ihan oman koiran, pennun jonka kanssa voisi muodostaa läheisen suhteen. Ajatus siitä, mitä kaikkea tulisimmekaan yhdessä noin 15 vuoden aikana kokemaan tuntui tosi ihanalta. Koko kevään, kesän ja alkusyksyn vertailin rotuja, tutkin kenneleitä ja luin loputtomiin kokemuksia koiranpennun ottamisesta. Lopulta päädyin hakemaan uuden perheenjäsenemme Espanjasta.
Pieni suklaanruskea, nallekarhulta näyttävä, pentu sai nimekseen Paola. Pao oli ehkä suloisin koira mitä olin ikinä nähnyt. Ja niin pieni! Alku oli kuitenkin hankalaa. Keräsin heti alkuun itselleni kauheat univelat. Olin myös odottanut rakastuvani pentuun, kuten olin rakastunut omiin lapsiini heti näiden syntymän jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja koin jonkinlaista puppy bluesia. Pikkuhiljaa kiintyminen kuitenkin tapahtui ja Paosta tuli rakas ja tärkeä perheenjäsen. Silti kokoajan tuntui siltä, etten pystykkään tähän. Se oli hirveä tunne.
Olin halunnut koiraa niin paljon, että välillä minua sattui fyysisesti. Olin vähintään 500 prosenttisen varma, että yksin kahden lapsen kanssa pystyisin kyllä hoitamaan kaiken. Osa ystävistä ja kavereista varoitteli ja osa taas tsemppasi ja oli kanssani myös ihan varma. Kuitenkin nopeasti huomasin, että hommaan olisi tarvinnut toisen aikuisen lisää.
Toiset espanjanvesikoiran omistajat lohduttelivat, että kyllä koira rauhoittuu 2-4 vuotiaana. Sitten kaikki helpottaa. Minulla ei nimittäin ollut kovin helppoa. Tietenkään minkään pennun kanssa ei ole helppoa. Sisäsiistiksi opettaminen on todella raskasta. Pidemmän päälle on aika hajottavaa herätä joka yö kakan hajuun. Marras-joulukuun aikana kuitenkin tämäkin alkoi helpottamaan ja Pao alkoi oppimaan sisäsiistiksi. Hän oli myös todella aktiivinen. Siis t o d e l l a aktiivinen. Tiesin sen toki liittyvän myös rotuun, mutta kun kahden ja puolen tunnin hikilenkin ja koirapuistossa riehumisen jälkeen hän kotiin päästyään alkoi vielä juoksemaan asuntoa ympäri ja halusi leikkiä olin vähän neuvoton. Ihmisten pureminen naskalihampaiden vaihduttua vaihtui huonekalujen pureskeluun. Perushommia pennun kanssa, tiedän. Kova paimennusvietti alkoi myös nostaa päätään. Emme oikeastaan voineet ulkoilla yhdessä (ainakaan niin että se olisi miellyttävää) Paon ja poikien kanssa, sillä hän paimensi heitä niin kovasti. Kotona hän ei kauheasti haukkunut, mutta ulkona sitäkin enemmän. Kaikille ja kaikelle. En voinut enää myöskään ottaa häntä mukaan aamuisin ja iltapäivisin poikien päiväkoti ja eskarimatkoille. Hän haukkui niin paljon että muut lapset pelkäsivät. Eli ensin vein koiran aamulla pikapissalle, sitten parin kilsan kävelyn poikien hoitopaikkoihin ja sitten kotiin hakemaan koira erikseen lenkille. Iltapäivällä sama homma. Iltalenkit jäivät useasti onnettoman lyhyiksi, sillä pojat eivät jaksaneet lähteä mukaan, muttei heitä voinut jättääkkään kovin pitkäksi aikaa kahdestaan kotiin. Kun olin influenssassa, enkä vain pystynyt nousemaan sängystä, en tietenkään pystynyt viemään koiraakaan ulos. Aktiivinen koira olisi tarvinnut jotain ihan päinvastaista.
Koiran hankkimista miettiessä näin myös todella hyväksi jutuksi sen, että teen töitä kotona. Näinollen hänen ei tarvitsisi juuri koskaan olla yksin kotona. Paon kohdalla se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän oli todella turhautunut. Hän ei voinut tietenkään ymmärtää, miksi hän ei saanut huomiota minulta ja miksi en kokoajan voisi leikkiä hänen kanssaan. Turhautuneena hän alkoi tehdä tuhoja – mitä hän ei ikinä yksin ollessaan tehnyt. Lisäksi hän haukkui minulle ja ”hyökkäili kimppuuni” sekä alkoi protestiksi pissailemaan ympäri asuntoa. Kaikki sanoivat että kyllä se sitten helpottaa vuoden parin päästä. Minusta tuntui että menetän järkeni tai saan sydänkohtauksen stressin takia hetkenä minä hyvänä. Koira oli ihana ja rakas, mutta pelkäsin sen muuttuvan ongelmatapaukseksi jos asioihin ei tulisi pian muutosta.
Olin kokoajan todella jännittyneessä stressitilassa. Kaikki asiat jäivät kesken. En muistanut mitä olin tehnyt kaksi minuttia aiemmin. Hartiani olivat aivan lukossa ja päätä särki kokoajan. Hermostuin lapsille todella helposti. Minulla oli paha olla, en jaksanut, en pystynyt. Samalla tunsin aivan järjettömän kovaa huonoa-omaatuntoa siitä etten pystynyt tarjota koiralle sellaista aktiivista elämää ja tarpeeksi huomiota, mitä se olisi ansainnut ja tarvinnut. Yksi tärkeimmistä asioista minusta on, että jos ottaa lemmikin, sille pitää tarjota paras mahdollinen elämä. Minä en pystynytkään sitä antamaan, vaikka olin ihan varma että olisin sen voinut tehdä. Pelkkä haluaminen ei riittänyt.
Ajatus uuden kodin etsimisestä tuntui todella pahalta, mutta samalla oikealta ratkaisulta. Ajatus pyöri päässä viikkokaupalla, muutaman kuukauden ainakin. Lopulta se oli ainut ratkaisu. Siitä ratkaisusta oli itsekkyys kaukana. Halusin koiralle parhaan mahdollisen kodin, minusta tuntui etten pystyisi sitä antamaan. Kodin vaihto olisi parempi tehdä nyt kun koira oli vielä pentu. Kuuden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä Pao muutti uuteen kotiinsa.
Muutama lukija onkin kysellyt viime viikon aikana, että missä Pao on? Hän asuu nyt uuden perheensä kanssa meistä parinkymmenen kilometrin päässä. Perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi myös saman ikäiset pojat kun omani. Perheellä on paljon kokemusta koirista, iso omakotitalo, jättimäinen piha ja hyvät lenkkimaastot. Heillä on paljon paremmin aikaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä koiran kanssa. Sillä on todella iso merkitys, että onko perheessä yksi vai kaksi aikuista jakamassa vastuun. Kaikki on mennyt uudessa kodissa hyvin ja Pao on sopeutunut hienosti.
Omasta lemmikistä luopuminen ei ollut helppoa. Ainoastaan se, että tiesin sen olevan ainut ratkaisu sai minut tekemään sen. Lasten kanssa juteltiin asiasta myös paljon etukäteen. Etenkin Kaapo oli tottakai myös aluksi asiasta tosi huonona. En ole eläessäni nähnyt yhtä eläinrakasta lasta. Rakkaus näiden kahden välillä oli jotain niin ihanaa katsottavaa. Kaapo kuitenkin myös fiksuna poikana tajusi sen, että Pao tarvitsee enemmän mitä me pystymme hänelle antamaan. Paon lähdettyä uuteen kotiin ja minun korjatessani ruokakuppeja pois (eli istuen keskellä keittiön lattiaa itkien) Kaapo lohdutti minua, äiti tämä oli ainut ja oikea ratkaisu.
Vaikka tuntuu pahalta, ratkaisu todella oli oikea. Tunsin kuinka monta sataa kiloa painoa katosi harteilta. Tunsin kuinka koko kroppa oli ollut jännitystilassa monta kuukautta. Sain langat takaisin käsiin. Kaaoksen hallintaan.
Me jäimme Paon kummeiksi. Vaihdamme kuulumisia säännöllisesti ja aina välillä saamme Paon myös meille kylään päiväksi pariksi. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä myös tietää että nyt kaikki voivat elää vähän tasapainoisempaa elämää. Edelleen olisi ihana jos meillä voisi olla koira. Mutta näillä spekseillä se ei valitettavasti tule onnistumaan. Kahden pienen lapsen ja hurjan työmäärän kanssa ihan yksin ei se olisi kenellekkään kivaa. Valitettavasti koiran omistamiseen ei riittänyt pelkkä halu ja rakkaus. Toisen aikuisen kanssa homma olisi ollut täysin toinen.
Olen käsitellyt asiaa paljon mielessäni. Ennen ja jälkeen päätöksen. Olen ollut todella surullinen, vihanen ja pettynyt itseeni. En voi kuitenkaan soimata itseäni tästä. En osannut odottaa tällaista. Ja tein päätökset ajatellessani kaikkien parasta. Kaikilla on nyt hyvä, se on pääasia.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
