Rajalalla pyörähti hiljattain käyntiin kuvauskilpailu, jossa etsitään Suomen ensimmäistä Rajala Lähettilästä. Homma kuulostaa niin kivalta ja mielenkiintoiselta, että ajattelin itsekkin lähettää hakemuksen. Mukaan haetaan erilaisia luovien sisältöjen tuottajia, kuten blogggareita, vloggareita sekä valo -ja videokuvaajia. Haasteeseen valitaan viiden hengen ryhmä lähettiläitä, jotka saavat käyttöönsä personoidun kuvauskaluston, erilaisia haasteita ja tehtäviä sekä koulutusta alan ammattilaisilta. He pääsevät myös osoittamaan taitonsa kuvausmatkoilla, joista ainakin yksi suuntaa Amsterdamiin. Haasteen lopuksi valitaan The Ambassador 2016, joka palkitaan 3000 euron arvoisella kuvauskalustolla. Juuri tämän aamuna isälleni Espanjaan lähettämääni videotervehdystä katsellessa, olisi mahtava saada lisää ammattilaisten vinkkejä tuohonkin hommaan.

Itselleni valokuvaus on bloggaamisen myötä muodostunut tärkeäksi harrastukseksi. Tai se on nykyään paljon enemmän. Se on kirjoittamisen lisäksi tapa ilmaista itseäni. Vangita fiiliksiä ja hetkiä. Kaikki alkoi vähän vahingossa. Kamerakännykkä vaihtui pokkariin, pokkari järkkäriin ja jossain vaiheessa huomasin itsekkin että teknisen laadun lisäksi kuvien sisältö parantuu kokoajan. Viikottain tulee hetkiä, kun katson ottamiani kuvia ja ihmettelen että vau, otinko minä oikeasti tuon?

Olen lapsesta saakka ollut sillä tavalla hyvin taiteellinen, että olen harrastanut muunmuassa kuvaamataitoa, soittanut ja laulanut, näytellyt, tehnyt keramiikkaa ja tanssinut. Kuitenkin se ihan oma juttu on ollut aina hakusessa. Tykkään piirtää ja maalata, mutta olen siinä sillä tavalla keskinkertainen että se jäi vain harrastukseksi. Omaa soitinta en osannut oikein valita, kokeilin monia ja osaan soittaa niitä kaikkia vähän. Lauloin bändissä, kuoroissa ja musikaaleissa mutta mikään maailmanluokan kultakurkku en ole. Näyttelemistä ja improsta tykkään kovasti, mutta se on elämänrytmiini taas aivan liikaa aikaa vievää. Siksi onkin eritysen ihanaa, että olen vihdoin löytänyt kanavan ja tavan, jolla voin tehdä juuri niinkuin haluan.

Muutamaa parin tunnin luentoa lukuunottamatta en oikeasti tiedä valokuvauksesta kauheasti mitään. Aukot ja valotusjajat eivät ole enää mitään ihan täysin hepreaa itselleni, mutta ehkä suunnilleen saksaa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä olen silti onnistunut löytämään oman tyylini ja saamaan jopa myös ihan onnistuneita kuvia aina välillä. Teknisesti kuvani tuskin usein ovat oikein, mutta se valokuvauksessa mielestäni onkin parasta – ei niiden tarvitsekkaan olla! Toki haluaisin edelleen kehittyä kuvaajana ja oppia uusia jippoja ja tapoja kuvata, mutta on kiva että valokuvaaminen ei ole itselläni niistä kiinni.

Inspiraation kuvaamiseen saan usein lapsistani tai valosta. Parhaimmassa tapauksessa niistä molemmista. Ideaalitilanne on sellainen, että lapsi vaikka istuu tai leikkii rauhassa paikassa, jossa valo leikittelee kauniisti vaikkapa kasvoilla. Tykkään juurikin kuvata hetkiä ja tunnelmia, en niinkään vain leikkivää lasta tai huonekalua. Fiilis on tärkein. Tunnelmia ja hetkiä kuvatessa kuvaa ei välttämättä ehdi saada tarkaksi tai tarkennusta oikeaan kohtaan, mutta usein sekin tuo kuvaansa oman lisänsä. Kuvan ei tarvitse mielestäni olla teknisesti täydellinen jos sen hetkinen fiilis kuitenkin välittyy.

Itsensä ilmaisemisen lisäksi kuvauksessa palkitsee myös juuri ne onnistumisen tunteet. Se kun saa oikeasti napattua juuri oikealla hetkellä kuvan ja se onnistuu. Siihen oikeasti pystyy kuka vaan, kokeilkaa vaikka! Ja mikä parasta, kauniin hetken saa ikuistettua ja siihen voi palata uudestaan ja uudestaan.

Tuohon Rajalan Lähettiläs kisaan haetaan siis sosiaalisia ja persoonallisia tekijöitä. Ei tarvitse olla ammattilainen, kunhan se juuri ihan oma juttu on hallussa ja sisällön tuottaminen verkkoon onnistuu. Haku kisaan on jo käynnissä ja päättyy kuun lopussa, 30.11. Tässä on mahdollisuus myös tuoda omaa tuotantoaan koko Suomen tietoisuuteen sekä tietysti saada rutkasti uusia kokemuksia sekä verkostoitua alan ammattilaisiin. Jos siis yhtään tunnistit itseäsi hakukuvauksesta, kannattaa lähettää hakemus TÄÄLTÄ! Ja muille tahdon, valokuvaamiseen kannustamisen lisäksi, sanoa että tehkää niitä asioita jotka saa olenne hyväksi. Niitä kun tunnette että tämä on mun juttu. Osa ilmaisee itseään vaikkapa tanssimalla, toinen leipomalla. Lopulta on ihan sama mikä se asia on, kunhan se tuottaa hyvää mieltä.

Itseäni aluksi usin hävetti kuvata julkisilla paikoilla. Ajattelin että näytän hölmöltä tai ettei minulla ole tarpeeksi hienoa kameraa. Että kaikki katsoivat tai pitivät minua tyhmänä. Mutta kun aloin huomaamaan oman kehittymiseni, uskalsin kokoajan yhä useammin ja useammin kaivaa sen kameran esiin ja alkaa räpsimään. Niinhän se on vähän kaikessa itsensä ilmaisemiseen liittyvässä, pitää vaan uskaltaa ja kehdata heittäytyä. Ja välillä sitten vaikka hakea tällaisiin haasteisiin mukaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Facebook muistutteli aamulla että näiden kuvien ottamisesta on tänään tasan vuosi. Kuvat on ottanut exäni, vanhalla pihallamme ja ne on otettu ensimmäistä Indiedays-postaustani varten. Olen siis kirjoittanut täällä jo vuoden! Siirtyminen blogini kanssa Indiedaysille kuuluu ehdottomasti merkittävimpiin asioihin, mitä urallani on tapahtunut. Muistan edelleen sen hetken ja fiiliksen, kun minuun täältä ensimmäisen kerran otettiin yhteyttä ja tiedusteltiin, olisinko kiinnostunut alkamaan kirjoittamaan täällä.

Olin isäni luona Espanjassa, kun kesken päivän vain satuin vilkaisemaan sähköpostejani. Seuraavaksi kävinkin jo puhelinnneuvoteluja ja kävin läpi sopimuksia. Oli tosi vaikea olla hiiskumatta asiasta kenellekkään, olin samalla hurjan innostunut ja samalla jännitti ajatus siirtymisestä ihan megasuosittujen ja suurten blogien joukkoon. Olin tietysti myös hurjan otettu. Suomen suosituin blogiportaali haluaisi juuri minut.

Reilu vuosi sitten kesällä tiedossa oli jo, että siirtyisin tulevana syksynä blogini kanssa muualle kirjoittamaan. Kävin neuvotteluja muutaman lehtitalon kanssa ja itseasiassa kaiken piti jo olla selvää. Kunnes sain sen mailin. Tiesin heti että Indiedays on juttuni. Kaikkien muiden tahojen kanssa minulla oli epäilykseni, sopisinko sinne, onko tämä oikeasti minun juttuni, leimaituisinko liikkaa vain yhteen genreen? Mutta Indiedaysin kanssa ei. Sillä hetkellä tiesin että epäilykseni muiden tahojen kanssa eivät olleet turhia, pitäisi aina luottaa omaan intuitioon.

Viime vuoden keväällä punnitsin myös mahdollisuutta ryhtyä itsenäiseksi bloggaajaksi. Se tuntui yleistyvän paljon silloin, ja moni tuttu tekikin niin. Itse tunsin kuitenkin etten pystyisi yksin siihen kaikkeen. Domainien hankkimiseen, sivujen tekemiseen, mainosten myyntiin ja tietysti sitten vielä siihen itse blogin päivittämiseen… Vuorokauden tunnit eivät millään olisi edes riittänyt kaikkeen. Ainakaan jos olisin halunnut säilyttää saman tulotasoni. Tämä blogi kun tosiaan on päätoiminen työni. Bloggaaminen on myös melko yksinäistä homaa. Sitä useinmiten istuu yksin kotona koneen äärellä ja ihmiskontaktit tapahtuvat pääsosin virtuaalisesti. Joten on kiva tietää että taustalla on joukko ihmisiä, joihin tarvittaessa turvata. Ja useinmalle ihmiselle on tärkeä kuulua johonkin joukkoon, niin minunkin. Meillä kaikilla Indiedays-bloggajilla on tosi hyvä yhteishenki, vaikka kaikkien kanssa emme olekkaan ikinä livenä tavattukkaan.

Yhteisöllisyyden lisäksi portaalibloggaaminen tosiaan turvaa elannon. Kuukausipalkan lisäksi tienestejä kertyy yhteistöistä. Näiden sopiminen voi joskus kestää kauan, sähköposteja lähetellään kymmenittäin ennen kun saadaan kaikki asiat sovittua, lisäksi niihin saattaa liittyä vaikkapa bannereiden tekoa. Arvostan todella sitä että suurimmaksi osaksi joku tekee tämän kaiken puolestani. Silloin minä voin keskittyä vain tähän tärkeimpään ja rakkaimpaan, eli bloggaamiseen. Indiedays tarjoaa mukavasti hyvin erilaisia yhteistöistä erilaisten kumppanien kanssa, niistä voi sitten valita itselleen luontevimmat ja kiinnostavat jutut – jos haluaa.

Vaikka minulla olikin ongelmani edellisen portaalin kanssa, näen silti portaalissa bloggaamisen ehdottomasti hyväksi jutuksi. Etenkin kun tätä saa tehdä näin hyvien tyyppien kanssa, taustalla on hyvin ammattitaitoinen porukkaa. Portaalia on pyäritetty ennen kun minä edes tiesin mitä blogit ovat. Vaikka tämä on portaalille bisnestä, ei kukaan ikinä missään vaiheessa unohda että me bloggaajat kuitenkin teemme tätä hommaa sydämmellä ja että tämä on tapamme ilmaista ja toteuttaa itseämme omilla tavoillamme. Meillä on kaikilla täysi vapaus tehdä sitä ihan omaa juttuamme, vaikka portaalin alla bloggaammekin. Ja se on varmasti yksi Indiedaysin suuren suosion salaisuuksista.

Vuosi täällä on mennyt tosi nopeasti. En olisi koko asiaa edes tajunnut ilman fecebookin muistutusta. Vuoden aikana olen varmasti kehittynyt jonkin verran kirjoittajana – vaikka kirjoitusvirheitä vilisee edelleen, sori niistä! Itse blogi on varmasti myös kehittynyt siinä samassa kun minäkin. Mitä enemmän kirjoitan, sitä tärkeämmäksi tämä kokoajan muuttuu. Viimeisten vuosien aikana olen antanut itsestäni tänne enemmän kun ikinä. Kirjoittaminen on avannut omiakin silmiä siitä kuka ja millainen olen. Tämä ei tosiaan ole enää vain sitä alkuaikojen perhe-hömppää lastenvaatteista ja puuron syönnistä, vaan paikka jossa todella avaan sisintäni ja pohdin välillä tosi henkilökohtaisiakin asioita teidän kanssa.

On myös paljon asioita mitä en edelleenkään osaa. Ja ehken ikinä opikkaan. Kirjoitan mitä mieleen tulee, en osaa ajatella että mitkä aiheet toisivat lisää kävijöitä tai että jossain jutussa olisi nyt aihetta suureksi skandaaliksi. En yli neljän ja puolen vuoden bloggaamisen jälkeen tajua edelleenkään mitään mistään hakukoneoptimoinnista tai siitä miten voisin kasvattaa lukijamäärääriäni. Viikoittain hämmmäsyn siitä, että jotkut ihan tajunnan virtana kirjoittamani jutut päätyvätkin tosi suosituiksi ja taas postaukset joita olen suunnitellut ja tehnyt pitkään eivät aiheuttakaan teissä juuri minkäänlaisia reaktioita. Välillä tulee myös kausia kun en keksi tai ei huvita kirjoittaa mitään. Tämän vuoden aikana olen myös kokenut paineita. Paineita siitä olenko tarpeeksi hyvä tai suosittu näiden kaikkien muiden blogien keskelle. Aiemmassa portaalissa kun olin yksi isoimpia, täällä nyt lähes päinvastoin. Näitä paineita onneksi helpottaa esimerkiksi toimistusjohtajalta sunnuntai-iltana tuleva viesti: Huikean hieno toi sun viimeisin postaus! Blogikirjoittamista parhaimmillaan, onnittelut 🙂 !

Bloggaamisen lisäksi tämä vuosi on muidenkin töiden osalta ollut merkittävä. Blogin ansioista olen saanut hyvin mielenkiintoisia työtarjouksia. Olen ollut usempaan kertaan mallina, olen ollut emännöimässä tapahtumia, lapsetkin ovat saaneet malli -ja mainoskeikkoja, olen päässyt suunnitelemaan vaatteita kahdelle eri taholle ja mikä tärkeintä – tutustunut taas roppakaupalla uusiin mahtaviin ja lahjakkaisiin ihmisiin. Kirjaakin aloin kirjoittamaan – se tosin edistyy hyvin hitaasti, mutta varmasti. En kovin usein uskalla tätä edes itsekseni miettiä, (sillä tidättehän, se kellä onni sen kätkeköön) mutta vaikka vuoteen on hyvien asioiden lisäksi mahtunut myös paljon vastoinkäymisiä ja raskaita asioita, elän juuri nyt unelmaani. Saan tehdä sitä mitä rakastan. Kiitos kun olette mukana <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Muistatteko kun yhdessä vaiheessa blogeissa kiersi jatkuvasti erilaisia haasteita. Minullakin oli joskus jonossa varmaan kymmenen haastetta, mutten saanut lopulta vastattua niihin yhteenkään. Nyt sain pitkästä aikaa sellaisen, kun blogikaimani Minttu haastoi minut vastaamaan näihin kymmeneen kysymykseen. En edes lukenut kysymyksiä etukäteen, aloin vain vastailemaan. Aika hauska juttu!

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta?

Tiedätte ehkä sen, että musiikki on minulle lähellä sydäntä – mutta ehkä tienneet että olen ollut ala -ja yläasteen musiikkiluokalla. Olen soittanut pianoa, bassoa ja rumpuja ja minulla on ollut punk-bändi. Olen myös koko ikäni harrastanut tanssia ja aloitan aamuni tanssimalla hassusti keittiössä. Rakastin koulussa esitystunteja, musikkaalien tekoa sekä konserteissa esiintymistä. Harrastan edelleen teatteria.

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi? Miksi?

Toki on. Olen alusta saakka tehnyt blogia ilolla ja haluan myös että tämä on lukijoille iloinen paikka käydä. En mielelläni kirjoita liian negatiivisesti, ainakaan kovin usein. Myös (todella harvoin tulevia) täysin asiattomia kommenteja jätän julkaisematta vain sen takia, ettei lukijoille tulisi paha mieli niiden takia.

3. Miten bloggariminä eroaa ”reaaliminästäsi”?

Tuskin paljoakaan. Olen kirjoittanut blogia yli 4,5 vuotta, joten todellinen minäni on varmasti tullut aika hyvin jo esiin. Kirjoittamalla pystyn kuitenkin paremmin tuomaan ajatuksiani esille, joten ehkä jollain tapaa olen puheliaampi, ainakin syvällisemmissä asiossa, täällä blogissa.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Mikä vaan hassu. Eniten naurattaa tilannekomiikka, hassut kommellukset joita tuntuu sattuvat paljon niin itselleni kun kavereillekkin. Huumori saa olla hurttia, kaksimieliset jutut naurattavat aina, samoin musta huumori uppoaa. Nauran varmaan päivittäin ainakin itselleni.

5. Mitä luovuus merkitsee sinulle?

Koko sukuni sekä äidin että isäni puolelta tulee luovista ammateista ja olenkin kasvanut aina luovassa ympäristössä. Luovuus merkitsee itselleni henkilökohtaisesti eniten ehkä vapautta toteuttaa itseään vapaasti. Luova voi olla niin monella eri tapaa, ja uskon että jokainen meistä on omalla tavallaan sitä. Toinen loihtii jääkaapin tähteistä maukkaan illallisen ja toinen taas maalaa tauluja.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Ihan mahdoton valita yhtä, sillä rehellisesti ihailen ihan jokaista. Jokainen on oman elämänsä sankari ja jokainen on voittanut haasteita ja kulkee omia polkujaa, sitä arvostan ja ihailen muutenkin ihmisessä – että tekee itselleen rakkaita ja tärkeitä asioita. Juuri tällä hetkellä tunnen paljon ylpeyttä pikkuveljestäni joka on tehnyt aina asiat omalla tavallaan ja sai hiljattain oman radio-ohjelman, josta on unelmoinut. Kaverini Koko Hubara on myös viime päiviniä ollut paljon otsikoissa, siinä on ihminen jota ihailen suuresti.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Saamattomuus ja täydellisyyden tavoitteleminen. Siinä on kaksi asiaa jotka eivät vaan mitenkään sovi yhteen. Päässäni on miljoona ideaa ja asiaa mitä haluaisin tehdä, mutta sitten toisaalta haluan vain katsoa Netflixiä.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Hmm, vaikea sanoa muiden puolesta! Useasti saan kuulla olevani herttainen, ehkä se.

9. Mikä sinusta tulee ”isona”?

Toivottavasti onnellinen ihminen. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin? Perustele.

Uskon siihen että kaikki asiat aina järjestyvät. Tottakai elämässä on rankkoja aikoja ja asioita, surua, menetyksiä ja tiedän ettei elämä tosiaankaan mene suunnitelmien mukaan. Onnellisuuden voi kuitenkin löytää pieniestäki asioista, vaikka pahimman kriisin keskellä. Uskon että jos elämänsä elää hyvin ja kohtelee muita samoin, hyvä kiertää takaisin myös omalle kohdalle. Joten kyllä, juuri siksi uskon myös onnellisiin loppuihin.

Ja hei muuten, käykää ihmeessä laittamassa vielä kysymyksiä tänne, jos jokin asia askarruttaa tai kiinnostaa ja tahtoisitte minun niihin vastaavan. Keräilen kysymyksiä vielä hetken. Ja jottei haaste tyssäisi tähän, haastan kolme bloggaajaa Pajun, Miian ja Lindan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Hei, halusin vain äkkiä tulla sanomaan KIITOS kaikista edelliseen ikävään postaukseen tulleista kommenteistanne. Olen myös tapani vastaisesti käynyt pariin otteeseen lukemassa keksusteluja aiheesta vauvapalstalla. Täytyy sanoa että keskustelu siellä on ollut yllätävän asiallista.

Ymmärrän että kirjoitukseni ei ole kiva juttu nykyisille Bellallaisille ja vilpittömästi pahoittelen teidän puolestanne. On todella ikävä että te sivulliset olette joutuneet tosi ikävään tilanteeseen ja täysin viattomina kärsimään muunmuassa bokoteista. Tämä ei missään nimessä ollut tarkoitukseni, ymmärrätte varmasti. En vain halunnut enää vaieta vääryyksistä, joita itseni lisäksi kaverini ovat joutuneet kokemaan. Vaikka tilanne on hyvin harmillinen, on ollut hienoa saada viestejä myös muilta entisisltä bloggaajilta ja työntekijäiltä jotka ovat saaneet kokea saman. He ovat hyvin kiitollisia siitä että kissa on vihdoin nostettu pöydälle, sillä monikaan heistä ei sitä esimerkiksi koston tai kavereiden menettämisen pelon uhalla uskalla asiasta julkisesti puhua.

Saa nähdä mihin tilanne etenee, vai eteneekö mihinkään. Ainakaan tähän mennessä kukaan ei ole ottanut minuun yheyttä, vaikka niin ollaankin tiedoitettu. Edeleenkään en ole saanut ainuttakaan anteeksipyyntöä – vaikka se on oikeastaan ainut mitä olen halunnut. Minua ei kiinnosta tehdä rikos -tai muita ilmoituksia, eikä edes energiani sellaiseen riittäisi. Omasta puolestani mennyt on mennyttä, mutta kuten aiemmin kirjoitin, kun kuulin että meninki jatkuu edelleen samana en vain voinut antaa asian olla. En voi hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta tai kiusaamista, ja tiedän että joudun tässä vähän kärsimään puolustaessani ihmistä/ihmisiä jota en ole edes ikinä tavannut tai edes netin välityksellä jutellut. Ehkä sekin puhuu puolestaan. Jokainen toki saa muodostaa oman mielipiteensä tapahtumista, mitään konkreettisia todisteita kiusaamisestaa ei muutamaa viestiä lukuunottama kun minulla ole. Ja niitä en aio julkisesti mihinkään laittaa.

En edelleenkään suosittele bloggaajien boikotoimista, moni heistä sanoo olevansa täysin tietämätön moisesta käytöksestä. Täytyy myös muistaa että tämän tapahtuneen vaikutukset voivat näkyä vasta kuukausien päästä. Jos joku bloggaaja on tämän kohun jälkeen päättänyt lähteä portaalistaan se ei käy päivässä tai parissa. Edelleen haluan myös puolustaa portaalibloggaamista, pahimmassa tapauksessa se voi tosiaan olla poikeuksien polkemista ja myrkyllistä ilmapiiriä, mutta parhaimmasta juuri tätä mitä saan itse nyt kokea. Yhteisällisyyttä, tukea, turvaa, ystävyyttä, ja ymmärrystä sekä taloudellista varmuutta sekä näkyvyyttä blogilleni.

Haluan edelleenkin pitää blogini postitiivisena paikkana, niin itselleni kun lukijoillekkin – joten tätä asiaa en välttämättä tule täällä käsittelemään ellei siihen uudestaan aihetta tule. Tähän ja edelliseen postaukseen voi toki kommentoida tai kysyä jos jokin juttu askarruttaa – vastaan toki. Nyt kuitenkin vaihdan viikonlouksi vapaalle. Blogi hiljeene pariksi päiväksi kun me lähdemme tyttöjen kanssa festariviikonlopun viettoon.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olin jo päättänyt antaa karman hoitaa hommansa tässä asiassa ja pitää suuni kiinni. Mutta koska entinen bloggarikolleegani Ence Boo kirjoitti kokemuksistaan, tuli fiilis etten minäkään voi lakaista tätä asiaa maton alle. Vaikka pahimmasta ajasta alkaa olla jo vuosi, muistuu se aika, hämmennyksen, häkellyksen ja surun tunne mieleen – miten joku voi käyttäytyä ja toimia näin? Puhun siis entisestä blogiportaalistani, Bella-blogeista ja siihen liittyneestä draamasta.

Kun minua aikanaan, silloin puoli vuotta toimineeseen, Bellaan pyydettiin bloggaamaan olin onnessani ja hyvin otettu. Sain uusia kavereita ja meillä oli tosi hyvä henki ja porukka, ainakin meillä uusilla. Silloin en edes osannut ihmetellä miksi Bellan yksi taustajoukoissa työskennellyt ihminen yhtäkkiä ilman mitään ilmotusta ja selityksiä katosi. Myöhemmin, toimintaa paremmin nähneenä, ei sekään jaksanut yllättää. Sain myös kuulla että vanhempien bloggaajien kanssa oli ollut jotain ongelmia, heidän syytänsä kuulemma kaikki kun eivät tulleet toimeen. Myöhemmin tietysti tajusin tämänkin menneen juuri toisinpäin. Jokatapauksessa, nautin bloggaamisenta ja meidän blogimme kasvoivat ja kehittyivät, monella bloggaaminen kävi entistä ammattimaisemmaksi.

Samalla tietysti Bella-blogit portaali kasvoi ja tuli tunnetummaksi. Yksi alkuperäisistä bloggaajista hyppäsi mainosmyyjän saappaisiin. Silloin kaikki muuttui. Tunnelma lässähti kuin pannukakku. Se mitä olimme kirjallisesti sekä suullisesti yhteistöistä sopineet muutettiin kertaheitolla yhdellä ilmoituksella. Koska pienellä portaalilla ei nuo kuukausikorvaukset olleet kovin suuria, sain, ainakin itse, suurimman osan tuloistani juurikin noilla omilla yhteistöilläni. Bellan puolesta niitä ei juurikaan vuoden aikana ollut tullut. Siltä istumalta saimme siis sanoa heipat pitkäaikaisille ja meille tärkeille yhteistyökumppaneillemme. Ymmärään kyllä pontin tässä, että kun kampanjat tulevat yritysmyynnin kautta, ovat ne ovat myös laajempia kokonaisuuksia ja niistä saa myös kunnollisen rahakorvauksen. Tämä pidemmällä tähtäimellä ajaa kaikkien bloggareiden etua, kun kaikki yritykset tajuavat ettei näkyvyyttä voi ostaa vain muutamalla tuotteella. No, ei tästä se enempää. Mutta Bellan puolesta jutussa mentiin valitettavasti tässä mönkään kaikiessa missä nyt vain voi mennä. Asiasta ei tiedotettu asiallisesti vaan hyvin tylyllä sähköpostilla. Tämän jälkeen noin puolisen vuotta kaikki yhteydenpito yritysmyyntiin olikin enemmän tai vähemmän hyvin agressiivista minua kohtaan. Minua ja bloggaajaystävääni Riikkaa muunmuassa haukuttiin julkisesti tämän mainosmyyjän facebookissa ahneiksi ja itsekkäiksi materialistipaskoiksi. Siis henkilön jonka kavereita oltiin aiemmin oltu. Bellan toimitusjohtaja ei puuttunut tähän, pyynnöistämme huolimatta. Oikeastaan Riikka sai myös häneltä hyvin kylmää kohtelua, minä lepyttelyä. Riikka irtisanoutui, minä halusin antaa näille ihmisille vielä mahdollisuuden. Minulle tarjottiin korotusta palkkaan ja jopa roolia uudessa tv-sarjassa jota Bellan omistama Bastella media alkaisi tuottamaan. No, eipä kuulunut kumpaakaan. Tajusin aika pian että tämä oli vain yritys pitää minut remmissä, olinhan yksi Bellan luetuimpia blogeja. Mutta kun eihän hommat valitettavasti noin mene. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yhtäkä ainuttakaan anteeksipyyntöä ei saatu, vaikka olin jo tässä vaiheessa saanut jo vaikka kuinka kuraa niskaan. Lisäksi olin tosi pahoillani siitä, miten kaveriani oltiin kohdeltu.

Tuli kevät ja kesä ja meininki jatkui samana. Myrkyllistä kielenkäyttöä, vähättelyä, huonoa informointia, syytöksiä huonosti tehdyistä postauksista, minun haukkumistani asiakkaalle, huutamista puhelimessa, itsetunnon lyttäystä… Oli vaihe kun kädet täristen aina avasin sähköpostini, kun pelkäsin että mitä sieltä taas tulisi. Bloggaaminen, joka oli ollut minulle intohimno ja ilon aihe, oli muuttunut lähes vastenmieleiseksi näiden ihmisten takia. Ihmisten joiden kuuluisi enemminkin tsempata ja joiden kanssa meidän kuuluisi puhaltaa yhteen hiileen. En edelleenkään ymmärää miksi meitä kohdeltiin niin. Mitä järkeä oli vaikeuttaa bloggaamistamme ja kohdella meitä niin huonosti. En ymmärrä miksi toinen aikuinen kohtelee toista noin huonolla tavalla. Enkä todellakaan ymmärrä sitä, että vuosi tämän jälkeen meininki jatkuu kulissesissa samanlaisena. Ei onneksi kaikille, mutta osalle.

Samoihin aikoihin toinen bloggaava ystäväni Essi päätti lopettaa bloggaamisen kokonaan. Hänen sopimustaan rikottiin mm irtisanomisajan osalta. Hänen olisi lisäksi kuulunut saada apua bloginsa siirtämisessä, mutta ei edellenkään ei ole sitä saanut. Monen vuoden bloggaaminen ja kuvat ovat nyt kadonneet bittiavaruuteen kuin tuhka tuuleen.

Olin kirjoittanut irtisanomiseni jo moneen kertaan aiemmin, mutta sitten vain tuli päivä kun en enää jaksanut. Pelkäsin millaista irtisanomisaikani tulisi olemaan, mutta lopulta ei auttanut kuin ottaa selvää. No, se ei ollut kivaa. Minut ignoorattiin täysin. En saanut yhteistöitä, postauksiani ei enää nostettu Bellan etusivulle eikä facebookiin. Kerran yksi postaukseni käytiin postamassa ja minun omaan yhteistökumppaniini otettiin yhteyttä. Toimitusjohtaja kävi vaihtamassa oman henkilökohtaisen sähköpostini salasanan, niin etten päässyt sinne. Kyllä, tässä vaiheessa sain selville että hänellä on kahden vuoden ajan ollut pääsy spostiini… Puheluihini ja viestihini ei vastattu. Sain kyllä sitten myöhemmin huutopuhelun jossa uhkailtiin lakimiehillä ja puhuttiin sopimusrikkomuksista ja muista. Täysin aiheettomasti. Voitte uskoa että monen kuukauden henkisen kiusaamisen jälkeen olin aika väsynyt. Blogimuuton jälkeen eräs päivä myös kaikki blogini kuvat olivat kadonneet. Ne oltiin poistettu Bellan serveriltä, taas sopimuksen vastaisesti, jolloin ne katosivat kokonaan. Onneksi Indiedaysin helpparilla oli kokemusta blogimuutoista tuosta osoitteesta aiemmin ja hän oli osannut koodata niistä varmenteen aiemmin ja parissa tunnissa sai ne sitten palautettua. Huh. Mutta entäs jos olisinkin siirtynyt bloggaamaan itsenäisesti? Eipä olisi kuvia enää. Tässä postauksessa vielä viimeisiä tunnelmiani Bellassa, ei kovin iloisia.

Hulluinta oli nähdä miten kaikki mureni. Kaikki kivat jutut muuttuivat täysin merkityksettömiksi kuin näistä ihmisistä paljastui tällainen puoli. Sain kuulla että muutkin näiden ihmisen kanssa aiemmin työskennelleet olivat joutuneet kokemaan samanlaisia juttuja. Jopa niin että he edelleen pelkäävät sen verran etteivät asioista tahdo ääneen puhua. ”Mä tiedän millasia salapoliiseja sieltä löytyy ja mitä mittasuhteita käytetään muiden sabotoimisessa. Siks en oo oikein julkisesti uskaltanu sanoo mihinkään mitään” eräs ihminen kertoi, ”Aina kun sinne joku uusi bloggaaja menee, tekis mieli huutaa, että älä oo niin tyhmä, se on ansa!” kertoi toinen. Löytyi selitys myös sille miksi tällä entisellä kaverillani ei ollut ketään pitkäaikaisia ystäviä. Kaikki sillat poltettu takana. Olisihan se silloin jo pitänyt nähdä tavasta millä hän puhui muista ihmisitä minulle. Mutta halusin uskoa parasta.

On käsittämätäntä miten epäamaattimaisesti kaikki hoidettiin. Tai nyt kun olen kuullut tuon uusimman Kirppislöytöjen jutun, niin että miten epäammattimaisesti juttuja edelleen hoidetaan. Sopimusasiat on sopimusasiota ja bisnes bisnestä, mutta missä on kanssaihmisen kunnioitus ja käytöstavat?

Tämä uusin kohu myös lyttää yleisesti blogiportaalit. Yhden, tai kahden, ihmisen asioiden sössiminen ei kuitenkaan saa pilata kaikkien portaaleiden mainetta. Itse, kuten monet muut, kokevat portaalissa bloggaamisen parhaimpana vaihtoehtona. Minusta on hienoa että taustalla on ammattilaistiimi jolta saa aina tarvittaessa apua tai tukea. Vaikka keskellä yötä. En ikinä pystyisi organisoimaan yhtä mittavia kamppanjoita tai oikeastaan edes elättämään itseäni tällä työllä. Vuorokaudessa ei vain riittäisi tunnit. Ja entäs sitten kaikki tekniset asiat! Tukea, apua ja vinkkejä saa helposti myös työkavereita, kanssabloggaajilta. Se on oikeasti tärkeää tietää että porukassa on muitakin, sillä tämä bloggaaminen on oikeastaan aika yksinäistä hommaa.

Tämän teksin tarkoitus ei ole mustamaalata tai haukkua ketään. Minulle ja monelle muulle bloggaajalle on vain tehty todella ikävästi, eikä mielestäni ole oikein enää vaieta tästä – koska meininki näyttää jatkuvan edelleen. Toivon että oman kokemukseni jakaminen auttaisi muita saman kokeneita tai parhaimmassa tapauksessa lopettaisi vihdoin tuon ikävän käytöksen. Tiedän monta aivan ihanaa ihmistä jotka Bellassa bloggaavat ja toivon heille vain parasta. Tämä ”kohu” ei varmastikkaan tunnu heistä kivalta ja toivon että te kaikki ymmärätte syyni kertoa tämän ettekä loukkaannu. Tiedän että monella teistä on siellä varmasti ihan hyvät oltavat! En todellakaan myöskään yllytä Bellaa boikotoimaan, bloggaajat ja muu henkilökunta kun ei ole toiminut väärin tai ole näiden kahden ihmisen käytöksestä vastuussa. Tämän teksin tarkoitus oli vihdoinkin nostaa oma painolasti harteilta ja kartoa asiat omasta kulmastani. Samoin kun puolustaa blogiportaaleita, hyvin toimiessaan en usko olevan parempaa paikkaa blogata 🙂

Tällä hetkellä koen taas bloggaamisen iloksi ja etuoikeudeksi. Uskon että kaikella on tarkoituksensa ja kaiken kurjuuden jälkeen minäkin sain jotain hyvää ja päädyin tänne Indiedaysille. Juuri nyt on tosi hyvä.

Tämä toimii myös hyvänä muistutuksena kohdella muita kun tahtoisi itseään kohdeltavan. Ja toki myös muistaa että ihmisiä me kaikki ollaan ja mokataan, mutta virheistä pitää myös oppia ja anteeksi pyytää. Peace Out! ☮♡

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.