Muutama hassu auringonsäde menneellä viikolla sai tämän tytön ihan kevättunnelmaan. Edes monta päivää kestänyt räntäsade ei ole vienyt fiilistä pois. On ihana kun askel tuntuu kevyeltä, naama on kokoajan kuin hangon keksi ja silti kaikesta energiasta ja päässä pyörivistä ideoista huolimatta mieli on hurjan harmooninen.
Se on hieno tunne, kun on itse varma että kaikki tulee menemään hyvin. Sitä niin usein haaveilee ja haluaa jotain, mutta unohtaa keskittyä siihen mitä on tässä ja nyt. Jotenkin tuo kevään tuleminen taas palautti mieleeni tämän. Tuntuu että olen juuri nyt todella rakastunut elämään.
Ja se elämä. Se on yhtä vuoristorataa, iloja ja suruja. Oma asenne kuitenkin ratkaisee. Viimepäivien tapahtumat ovat myös muistuttaneet siitä, että myös ikävistä asioista voi löytää hyvää. Mummoni sai sydänkohtauksen. Se myös toi koko perheen koolle ja muistutti miten rakkaita läheisiä minulla onkaan. Ja mummokin on jo iloisella ja reippaalla päällä. Kaikki menee lopulta hyvin.
Sain vihdoin päätökseen kauan mielenpäällä olleen kariutuneen ihmissuhteen, kävin pitkästä aikaa Tinder-treffeillä, harmittelin kun yhdestä mukavasta pojasta ei ole kuulunut ja päätin laittaa viestiä yhdelle toiselle kivalle pojalle. Kaikki tämä yhden päivän aikana.
Olen ollut yli kolme vuotta sinkku. Yhtä rakastumista, paria ihastumista tai kiinnostumisista ja kymmenistä treffeistä huolimatta, en voi sanoa edes tapailleeni kunnolla ketään tänä aikana. Näinä aikoina ei ole vaikeaa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin. Se mikä on vaikeaa, on tavata sellainen ihminen jonka kanssa kiinnostumiset ja odotukset käyvät yksiin. Usein se menee niin, että se kenestä et ole kiinnostunut on kiinnostunut sinusta ja harmiksi myös toisinpäin.
Ei ole helppoa olla sinkkuna, joka tahtoisi löytää elämäänsä toisen ihmisen. Se ei nimittäin kuulemma löydy etsimällä, mutta toisaalta ei se tule kotoakaan hakemaan. Näin olen kuullut, etenkin monen niin kovin tietävän jo parisuhteessa olevan ihmisen suusta. Joten mitä sitten tehdä? Odotella? Entäs kun on odottanut kolme vuotta? Kannattaako odottaa vielä seuraavat kolme? Vai vaan lukittautua konvehtirasian ja viinipullon kanssa vaahtokylpyyn ja hyväksyä tuo karmea kohtalo yhteiskunnan hyljeksimänä ikisinkkuna?
Lisähaastetta omaan tilanteeseeni tuo kaksi lasta, koiranpentu sekä se etten ole laiha parikymppinen blondi. Okei, olen myös aika huono viestittelijä enkä tykkää pakeista, joten harvoin ehdotan edes mitään näkemistä kenellekkään. Miesmakuni on myös melko suppea, joten näistähän on sitten hyvä lähteä liikkeelle sinkkumarkkoille!
Siitä miten järkyttävää on, että niin monet miehet pelkäävät lapsia eivätkä anna eden mahdollisuutta näyttää millainen ihminen olen, sen jälkeen kun kuulevat että minulla on lapsia, en edes nyt jaksaa jauhaa. Siitä saisi yhden jos toisenkin (kiukkuisen) postauksen aikaiseksi.
Tylsä oletus on myös se, että sinkut ovat jotenkin epätoivoisia. Usein sinkkuus nähdään negatiivisena asiana. Miksi se että haluat parisuhteen ”sen oikean” ihmisen kanssa on epätoivoista? Mielestäni on enemminkin parempi ettei tyydy mihin tahansa. Ja jos saan nyt paljastaa, ei se sinkkuna olo ole kotona pieruverkkareissa jäätelönsyöntiä ja romanttisille komedioille itkemistä yksin sohvannurkassa. Se ei myöskään ole joka viikonloppu muiden sinkkukavereiden kanssa klubilla käymistä ja säätämistä yhden illan juttujen kanssa.
Vaikka yksinäisiä hetkiä on, ovat viimeiset kolme vuotta olleet yksiä elämäni parhaimpia. Minulla on ollut todella paljon aikaa itselleni. Tiedättekö, sille tyypille joka vain ja ainoastaan voi saada sinut onnelliseksi. Ollaan sen kanssa hengailtu tosi paljon ja tutustuttu entistä paremmin toisiimme. Ollaan tehty tosi paljon sellaisia juttuja mistä tykätään. Ollaan koettu, nähty ja ylitetty itseämme tavalla jota tuskin olisi tapahtunut jos siinä olisi ollut vielä joku toinen hääräämässä. Joka jolle pitäisi selitellä extemporejuttujaan, joku jonka tunteet ja halut pitäisi ottaa huomioon, jonka kanssa sovitella aikatauluja ja kinata että mistä tilataan sunnuntaipizzat.
Silti olisi pikkuhiljaa kiva että olisi joku jonka kanssa vaikka pyöriä leffavuokraamossa, joku joka valitsisi ihan outoja irtiskarkkeja yhteiseen pussiin ja joku jonka paidalle kuolaamiseen havahtuisi leffan lopputekstien aikana. Jotain muuta kun pelkkää netflixiä ja chillaamista, pliis.
– Miten näin pienestä nenästä voi tulla näin paljon räkää
– Miksi en osaa viestitellä kiinnostavien poikien kanssa
– Asuisinpa jonkun kanssa, joka toisi keskellä yötä särkylääkettä ja kuumemittarin
– Haluan sata uutta tatuointia
– Mitä ihmiset teki kipeenä ennen nettiä
– Mistä tätä räkää tulee
– Miksi sen tietyn vaatekappaleen ostamista pitää pitkittää niin kauan että joku muu ehtii ostaa sen ensin
– Voisin ottaa päikkärit
– Miksi sairastamisesta tulee niin huono-omatunto
– Lopetan sokerin syönnin
– Olisikohan lasten joulukalentereihin jäänyt vielä suklaata
– Paljon räkää voi yhden päivän aikana nenästä tulla
– Saispa jäätelöä kotiinkuljetuksella
Havahduin tänään siihen, kun ihmettelin jonkun puhuvan Uuden Vuoden lupauksesta. Ihmettelin itsekseni että, hetkonen – eikös se ole Uuden Vuoden toive? Kunnes tajusin että, ei hitto, lupaushan se on. Itsehän olen varmaan viimeiset kolme vuotta tehnyt vain niitä toiveita. Jos niitäkään.
Muistelen että yleisemmät vuosia sitten tekemäni lupaukset vat olleet niitä perinteisiä, kuntoilun aloittamista ja terveellisiä elämäntapoja. Sitä että vastaisin välittömästi myös sähköposteihin on joskus ollut tällä lupausten listalla. Mitä ikinä sille on sattunutkaan, en tiedä… Sillä olen edelleen aivan yhtä onneton siinä(kin) hommassa.
Sitä rupesin sitten miettimään, että miten tämä asia onkaan omassa päässä kääntynyt näin? Lupauksista tullut kepeitä toiveita. Ehkä se liittyy siihen, että olen nykyään itselleni aika armollinen. Enkä turhaan halua asettaa tylsiä rajoitteita tai tiukkoja vaatimuksia itselleni. Vaan nauttia elämästä päivä kerrallaan.
Mitä sitten toivon tältä alkaneelta vuodelta? Sitäkään en itseasiassa ole ajatellut sen tarkemmin. Tottakai haluan olla onnellinen ja tyytyväinen. Viettää aikaa perheeni ja ystävien kanssa. Mutta oikeastaan toivon eniten sitä, minkä tiedän muutenkin toteutuvan. Antaa nimittäin elämän viedä ja yllättää. Sitä minä toivon. Olkoon tämä vuosi taas yhtä täynnä unohtumattomia hetkiä ja tapahtumia, uusia ystäviä, oivalluksia ja ideoita, syvissä vesissä kahlaamista mutta etenkin sieltä nousemista. Parastahan se on silloin, kun ei oikeastaan odota mitään.
Uuden Vuoden aloittaminen reissussa, muissa ympyröissä teki hyvää. Edellisvuonna olimme palanneet juuri uuden vuoden aattoiltana Thaimaasta. Kurvasin taksilla suoraan kentältä kavereiden luokse. Herääminen harmaaseen kylmään aamuun Vuosaaressa, krapulassa kaverin poikaystävän puoli vuotta aiemmin kuolleen vaimon sohvalla ei ehkä ollut sen reissuun jälkeen se ihan paras aloitus. Nyt oli ihanaa kun se arki ei ihan heti alkanutkaan tai todellisuus lävähtänyt päin naamaa, vaan saimme vielä jatkaa leppoisaa lomailua auringossa ja lämmössä.
Näissä kuvissa olemme vuoden ekana päivänä matkalla leikkipuistoon. Sen jälkeen syötiin pizzaa.
Eilen täyttyi ärsytyskynnys. Meillä kotona ei ole näkynyt telkkarikanavia vuosikausiin. AppleTV:n kautta tai YLE Areenasta lapset saavat katsoa tiettyjä ohjelmia. Melko sama homma isän luona. Nyt pojat olivat kuitenkin viime viikolla mummolassa, jossa näkyy MTV Junior. Ei siinä mitään, ihan hyviä ohjelmia sieltäkin varmasti tulee ja kivaa vaihtelua lapsille, mutta ne mainokset! ARGH!
Sain eilen kuulla Kaapolta, että Joulupukille ei kuulu enää kirjoittaa perinteistä kirjettä, vaan nyt pitää ladata iPadille sovellus ja valita siihen kaikki lahjat BR-leluilta. Elvis taas kertoi toivovansa lahjaksi jotain yllätyspökälettä. On tullut uusia ällöttäviä yrjöäviä ja kakkaavia pikkukoiria. Joo, kuulostaa tosi kivalta, todella kehittäviä leluja hei! Toki tiedän nyt joka ikisen muunkin uutuuslelun ja etenkin sen, että mikä niistä on tarkoitettu tytöille ja mikä pojille. Ja väliin pari karkkimainosta. Hei niillä kaikilla lapsilla oli sellaiset kaulassa roikkuvat tikkarit!
Lapsille mainostaminen tuntuu itsestäni ainakin melkoisen moraalittomalta. Lapsille kun menee kaikki läpi, ja nuo mainokset ovatkin pääosin ihan soopaa. Lapset eivät osaa vielä kyseenalaistaa asioita samalla tavalla kun aikuiset. Jos telkkarissa sanotaan että tämä kakkapökäleleu on tosi siisti ja olet ihan out jos et sellaista omista, niin he uskovat. Tai että kaikilla tytöillä pitää olla tämä ylimeikattu nukke, jotta kavereita riittää. Ja niin edelleen. Herranjestas. Kyllä ne lapset oppivat sen kuluttamisen muutenkin, kun mainostamalla krääsää ja kieroutuneita mielikuvia heti pienestä pitäen.
Ymmärrän että mainoskanava on mainoskanava ja raha tulee niistä. Mutta lastenohjelmien yhteyteen toivoisin kyllä jotain rajoituksia. Onko esimerkiksi oikein yhden ohjelman välissä näyttää kymmenen erilaista lelu, peli -ja karkkimainosta? Kehoittaa lapsia pyytää vanhempiaan latamaan tableleille erilaisia sovelluksia, ostamaan sitä sun tätä?
Minä latasin eilen tabletille sitten sen perhanan joululahjatoive-sovelluksen. Lapsi toivoi sitä itku silmässä. Ei Joulupukille kuuluu enää kirjoittaa, hän sanoi. Ei Joulupukki muuten saa tietää mitä lahjoja haluan. Jonkin aikaa siinä sovellusta katsellessa hän totesi, tehdään sittenkin se oikea kirje, se on paljon kivempi. Parin lelun ja pelin lisäksi joululahjatoivelistassa on nyt myös hotelliyö kylpylässä, ranneke Anrgy Birds puistoon sekä pallomereen pääsy. Näitä ei onneksi lelukaupasta saa.
Nämä ajatukset ovat siinäkin mielessä ajankohtaisia, sillä huomenna vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Tämän vuoden teemana on lapsiperheiden köyhyys. Yli 100 000 Suomessa asuvaa lasta elää pienituloisissa kotitalouksissa. Yksinhuoltajaperheissä pienituloisuusaste on lähes kolminkertainen kahden vanhemman perheisiin verrattuna. Köyhyys koskee kuitenkin yhä useammin myös perheitä, joissa vanhemmat ovat työssä. Lapsiperheköyhyys on kääntynyt nousuun ja tällä hetkellä maassamme noin joka kymmenes lapsi asuu köyhässä perheessä. Sirpaleinen työmarkkina-asema, pätkätyöt, lyhyiden työsuhteiden ja työttömyyden vuorottelu sekä matalapalkkaisuus aiheuttavat enenevässä määrin taloudellista ahdinkoa lapsiperheissä.
Lapsiperheiden köyhyyttä ei tule vähätellä, sillä köyhyys vaikuttaa kielteisesti lapsen hyvinvointiin ja kehitykseen. Köyhyys aiheuttaa ulkopuolisuuden kokemuksia ja häpeää sekä lisää mielenterveysongelmia. Köyhyydessä elävät lapset ja nuoret kokevat eniten osattomuutta ja syrjäytymistä. Ajatelkaa miltä kaikki nämä mainokset tuntuvat lapsista, jotka tietävät etteivät sellaisia leluja ole mahdollista saada tai ettei ole mahdollisuutta edes yhteen karkkipäivään viikossa? Ei näin.
Minttu on uusperheen äiti joka rakastaa punaista huulipunaa, inhoaa kiirettä ja näkee kauneutta arkisissa asioissa.
Perheen kaksi isompaa koululaista, touhukas leikki-ikäinen ja kevätvauva pitävät huolen, ettei elämä käy tylsäksi.
Pääosassa ovat oman näköinen arki ja täysillä eläminen. Välillä reissataan ja bailataan ja välillä taas vietetään tavallista perhe-elämää kaupungilla laatikkopyöräillen tai sohvannurkassa kirjaa lukien.
Elämänmakuinen MAMI GO GO on yksi Suomen ensimmäisiä ja suosituimpia perhe-elämään painottuvia blogeja.
