Tässä on kuvia lasteni kodista. Heidän toisesta kodistaan, jossa he asuvat noin puolet vuodesta. Suunnilleen 182 päivää vuodessa he nukkuvat, leikkivät, ja syövät täällä. Kodissa, jota ei kuitenkaan yhteiskunta tunnusta. Sillä suomessa lapsella voi olla vain yksi koti.

Lasten vuoroasuminen yleistyy joka vuosi, mikä on omasta mielestäni hyvä, onhan lapsella aivan yhtälainen oikeus molempiin vanhempiinsa. Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta kukaan ei tiedä, kuinka yleistä vuoroasuminen tosiasiassa nykyään on. Sillä virallinen väestökirjanpito edellyttää, että lapselle kirjataan jompikumpi koti viralliseksi kotiosoitteeksi, mikä hankaloittaa tilastointia.

Syksyllä julkaistavassa lapsenhuoltolain uudistuksessa mietitään, jos jatkossa lapsella olisi mahdollista olla kaksi osoitetta. Ruotsissa tätä ollaan tutkittu ja mietitty jo pitkään ja asiaan suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Se, että lapsella on kaksi kotia, mutta vain yksi virallinen osoite vaikuttaa hankaloittavasti esimekrkisi päivähoito, koulu, terveydenhoito -ja asumistukiasioita. Lisäksi se vaikuttaa myös asenteihin, monen mielestä kun se etävanhempi ei ole samanarvoinen kun lähivanhempi.

Me ollaan lasten isän kanssa aina saatu sovittua kaikki asiat tosi hyvin. Eron jälkeen yhteishuoltajuus oli ihan selvä homma ja kun lapset hiemat kasvoivat viikko-viikko systeemistä tuli vakkari. Molemmat ovat olleet halukkaita joustamaan toisen menojen mukaan ja niin edelleen. Asutaan myös lyhyen ratikkamatkan päästä toisistamme, mikä helpottaa arkea paljon. Välillä käydään porukalla yhdessä leffassa, syömässä tai jopa reissussa. Jos meillä olisi ollut riitaisa ero, asiat tuskin olisivat menneet yhtä hyvin. Toisaalta voisin ajatella, että lasten vuoroasuminen myös vähentää vanhempien välistä kitkaa, sillä asiat on vain sovittava ja hoidettava – ei siinä tappelut auta.

Tämä nykyinen tapa tunnistaa vain lapsen yksi koti ja lähevanhempi on aiheuttanut meille silloin tällöin myös pieniä hankaluuksia viranomaisten kanssa. Jos asuisimme kauempana toisistamme tai jopa toisilla paikkakunnilla, tilanne olisi varmasti paljon pahempi. Olen kuullut lapsia käänytettävän terveyskeskuksista ja kymmenien kilometrien omakustanteisesta taksimatkoista kouluun, vain siksi että lapsi ei lain mukaan ole asunut siellä missä asuu.

Meidän ongelmamme ovat onneksi järjestyneet aina sopimalla, eli eskari ja koulu jonne molemmista kodeista ei ole liian pitkä matka on järjestynyt, kun tilanne ollaan vain kerrottu. Samoin Helsingissähän saa myös valita itse minne terveyskeskuskeen hakeutuu hoitoon, mutta sitä meidän ei ole edes tavinnut käyttää. Ainoastaan koulumatkaan Kaapo ei saa matkakorttia, vaikka joutuukin sen ratikalla kulkemaan. Koska minä olen lähivanhempi, lapsilisät tulevat myös tililleni. Olemme sopineet sitten niin, että minä hoidan sillä lasten isoimmat hankinnat.

Meille ihan hiveän suuria hankaluuksia ei siis ole ollut, mutta ymmärrän hyvin niitä joilla on. Itse puolustan lapsen kahden kodin tunnustamista periaatteellisista syistä. Se on niin lapsen kun vanhemmankin oikeus.

Lasten hyvinvointi kahden kodin mallissa ei juurikaan eroa ydinperheiden lasten hyvinvoinnista. Se on tutkitusti erolapsille paras malli, joka on tullut ihan omakohtaisestikin havaittua. Kuitenkin järjestelyä kritisoidaan myös aika ajoin. Suurimapana haittapuolena vuoroasumisessa väitetään olevan reissaaminen ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt. Pitää esimerkiksi sopia mitä tavaraa on missäkin ja miten sitä liikutellaan.

Itseäni ärsyttää se argumentti, että vuoroasumisessa lapsi joutuu muuttamaan vähän väliä ja kuljettamaan tavaroitaan edestakaisin. Vaikka lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu, joutuuhan hän silloin pakkaamaan tavaroitaan yhtä usein?! Usein vuoroasumista tuntuunkin vastustavan sellaiset ihmiset, joilla ei edes ole mitään omakohtaista kokemusta siitä.

Eikä ainakaan meillä lasten ole ikinä tarvinnut mitään tavaroita pakkailla tai raahata edestakaisin. Molemmista kodeista löytyy tärkeät tavarat ja rakkaimmat lelut. Toki leluja saa viedä kodista toiseen, mutta harvoin meidän pojat niin haluavat tehdä. Kumisaappaita ja muuta tarvittavaa löytyy kaksin verroin, eikä oikeasti kun Kaapon tarvitse ottaa kun koulukirjansa mukaan kodista toiseen liikkuessa. Molemmat kodit ovat yhtä tärkeitä ja turvallisia, eikä niissä vuorotellen asuminen aiheuta lapsille stressiä.

Mielestäni vuoroasumisen virallinen tunnustaminen lähettäisi myös viestin sosiaalisesta hyväksynnästä. Vuoroasuminen ei ole vanhempien itsekkyydestä johtuva poikkeusratkaisu vaan täysin toimiva malli, joka palvelee useimmiten erittäin hyvin etenkin lapsen etua. Vai mitä olette itse mieltä?

Vielä yksi lista, nimittäin periset muistelot ja kuukauden kohokohdat!

– keräsin voimia kiireistä kevättä varten
– himoitsin lihaa ekaa kertaa puolentoistavuoden kasvissyönnin jälkeen
– kävin muutamilla treffeillä
– ihastuin ja kyllästyin
– muistin taas miten helposti huomaan ihmisistä jos he valehtelevat
– pidin jatkot
– värjäsin hiukseni vihreäksi
– en pessyt kertaakaan pyykkiä
– olin kaksi tuntia radiossa
– kävin we got beefissä viimeistä kertaa
– olin naapurin tupareissa
– kokeilin roller derbyä
– kummityttöni syntyi
– olin reilusti yli puolet kuukaudesta syömättä sokeria
– puhuin ruotsia varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen
– tilasin taas woltista 11 kertaa ruokaa
– hävitin lempihuulipunani
– uusi kynsi kasvoi noin 3mm
– uitin vahingossa runebergintortun kahvikupissa (oli hyvää)
– bailasin pikkuveljieni kanssa
– koulussa poliisille tekemämme video sai näkyvyyttä mm mtv:n uutisissa
– sain lähteen plastiikkakirurgille terveyssyistä
– luulin että minulla on pyllysyöpä, mutta ne olivatkin vain menkat
– minulla oli kaksi kertaa menkat
– käyttäydyin ihan tyhmästi äitiäni kohtaan ja nolottaa
– poltin puolikkaan tupakan ja meinasin oksentaa ja pöyörtyä
– ostin lennot Thaimaahan
– löysin vihdoin ripsivärin joka ei suorista ripsiä
– näin kauheasti unia
– valvoin liian usein liian myöhään
– ilmoitin kuopukseni eskariin
– ostin kesäksi shortsihaalarin
– olin monta kertaa ihan liian järkevä ihmissuhdeasioissa
– inspiroiduin koulusta ja pääsin mukaan kiinnostavaan projektiin
– olen pitänyt mykkäkoulua eräälle, joka ei taida vieläkään edes tajuta asiaa
– juuri ennen kuukauden vaihtumista söin sulatejuustoa suoraan pakkauksesta

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Muistan joskus nuorena ajattelleeni, että minusta ei tule isona sellaista aikuista joka ottaa kampaajalla aina, vuodesta toiseen, sen saman kampauksen ja värin. Oma äitini on kampaaja, ja olenkin pienestä saakka saanut kokeilla mitä erilaisempia hiusmalleja ja kolmannelta luokalta saakka myös hiusvärejä. Lähes joka kerta minulle tehtiin jotain uutta.

Minulla on ollut todella lyhyttä ja todella pitkää tukkaa, sekä kaikkea siltä väliltä. On ollut pinkki otsatukka, Geri-hiukset, afropermis, lyhyt tummanruskea, pissisblondi, pikkuletit, pottatukka – you name it! (Tässä muuten blogin aikoina otettuja hiuskuvia ja Hiukset-tägin alta löytyy lisää). Kuitenkin nyt ehkä viimeisen kolmen vuoden aikana, olen aina päätynyt takaisin tähän punertavaan polkkaan. Se vaan tuntuu niin omalta.

Nyt ymmärrän paremmin niitä teininä ihmettemiäni aikuisia, jotka aina vaan halusivat samanlaiset hiukset. Jos joku malli ja väri vaan sopii kun nenä päähän, niin miksi vaihtaa?! Ihan varmasti minulle tulee vielä hinku kokeilla jotain uutta, ainakin kesällä haluan koittaa miltä näytän vielä vaaleampana, mutta ihan varmasti palaan aina lopulta tähän.

Tunnen oloni polkassa todella kotoisaksi. Myös hiukset pysyvät tässä pituudessa hyväkuntoisina. Tumma sopii minulle, mutta ei liian. Tummempi tyvi ja punertava latva näyttävät mielestäni hauskoilta tummien piirteiden ja pisamien kanssa. Vai mitä sanotte?

Kiitos vielä Johannekselle uudesta tukasta!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

– syöminen sängyssä
– vitsit ja nauraminen
– tulikuumasta suihkusta puhtaisiin lakanoihin nukkumaan meno
– exä joka auttaa kaikessa
– uusi kaappi kylppärissä
– korvaan kuiskuttaminen
– rehelliset ihmiset
– omat pikkuveljet
– pellavalakanat ja untuvapeitto
– kouluruokalan mustikkarahka
– musan kuunteleminen täysillä kuulokkeista
– hetkessä eläminen
– jättihuppari
– Skam ja Isak
– lyhyt toppatakki
– iltasadun lukeminen lapsille
– korianteri
– auringonnousut
– levälahkeiset housut
– nude kynsilakka
– puuvillan tuoksuinen kynttilä

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minulla oli viime viikonloppuna muutamaankin otteeseen erittäin hyvät, syvälliset ja mielenkiintoiset keskustelut. Oli muutenkin ihana ja kaveritäyteinen loppuviikko. Juuri sopivasti hömppää ja sitten siinä lomassa vähän näitä vakavempia pohdiskeluja.

Oikeastaan minun ei edes kovin usein tee mieli jutella kovinkaan vakavista aiheista, ainakaan kovin pitkään, hauskanpidon lomassa. En tiedä miksi, mutta niin itse kun ystävänikin tuntuivat olevan tällä kertaa ns. avautumistuulella. Käytiin läpi kaikki lapsuuden traumoista parisuhdeongelmiin. Hurjan antoisia keskusteluita. Myönnän että viinillä saattoi olla osittain osuutta asiaan.

Oltiin juuri aiemmin illalla puhuttu parin kaverin kanssa itsetunnosta, ja sitä miten vääristynyt käsitys monilla on valitettavasti itsestään. Itse kerroin muun muassa siitä, että vaikka itselläni ei uisenmiten ole suuria ongelmia sen kanssa etten ole hoikka, niin minusta tuntuu että monella muulla on. Olen ollut ihan vakuuttunut siitä, että LÄHES KAIKKI ihmiset esimerkiksi tujottavat vatsaani. Kuitenkin tästä ääneen puhuessa, tajusin koko jutun olevan vain omien korvieni välissä.

Samana iltana juttelin myös yhden miehen kanssa. Ollaan tuttuja ja meillä on pieni yhteinen historia. Hän puhui minusta todella kauniisti, kertoi ihailevansa juttujani ja tapaani jolla teen asioita. Puhuttiin paljon muunmuassa ihmissuhteista ja elämästä ylipäätään. Yhtäkkiä hän vakavoitui ja kysyi, että saisiko sanoa yhden asian suoraan. Hän tuntui olevan kovin pahoillaan, nyt olisi tulossa jotain mitä en ehkä tahtoisi kuulla.

Koska oltiin juuri aiemmin puhuttu vähän siitä meidän jutusta ja sinkkuudestani, arvasin mitä sieltä olisi tulossa. Tiesin, että seuraavaksi hän sanoisi, että jos laihduttaisin niin olisin täydellinen ja löytäisin kyllä jonkun. Olin jo valmiiksi loukkaantunut kun hän aloitti lauseen. ”Minttu, sä… (pidätin hengitystäni) … ansaitset niin paljon parempaa.”

Huh.

Niin. Tiedän sen. Ja siksi varmasti olenkin ollut näin kauan sinkku. Mutta vaikka tiedän tämän, miksi ajattelen ihmisten ajattelevan minusta ihan toisin? Siis ihan hullua! En juurikaan välitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Minulla on ihan hyvä itsetunto, tiedän itse olevani hyvä ja kiva. Miksi ihmeessä kuitenkin laitan mielessäni tuollaisia ajatuksia muiden päähän!?

Nuo sanat, ansaitset parempaa, tulivat juuri oikeaan aikaan. Olen tässä viime aikoina yrittänyt sanoa itselleni samaa. Perustella tätä yksinoloa sen kautta. Olen nimittäin saanut anonyymiä kritiikkiä, että ehkä olisi aika laskea rimaa. Mutta jos en ole tähänkään saakka halunnut olla jonkun kanssa vain sen olemisen takia, niin miksi tekisin sen nyt? Minulla on oikein hyvä näinkin, joten miksi tyytyisin vähempään?

Ja toki tuo ansaitset parempaa liittyy kaikkiin muihinkin elämän aloihin. Töihin, ihmissuhteisiin, harrastuksiin, kotiin – siis kaikkeen. Ansaitsen todellakin parempaa käytöstä myös itseltäni. Nyt lopetan tuollaisten hullujen ajatuksten laittamisen toisten päähän ja vaalin näitä kauniita sanoja<3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.