Yritin eilen ottaa uudesta huulipunasta kuvaa kännykän sarjakuvauksella. Joukossa oli paljon ihan hassuja ja epäonnistuneita kuvia, kun aina oli tukka just huonosti tai tyhmä ilme tai jotain muuta. Mutta tiedättekös mitä eroa olisi ollut jos olisin ottanut nämä kuvat vaikka kymmenen vuotta sitten? No, kymmenen vuotta sitten olisin ollut totaalisen järkyttynyt pulleasta ja pursuilevasta vatsastani ja poistanut kaikki kuvat äkkiä. Nyt vaan ihastelin että, aaaah miten söpö masu, ja latasin epäonnistuneimmat otokset tänne blogiin. Koska juuri ne kuvastavat minua parhaiten. Vähän hassu, vähän tärähtänyt, tukka sekaisin, naurattava virne naamalla. Just hyvä.

Matka itseinhoisesta ihmisestä itsestään tykkääväksi on ollut pitkä ja notkahduksiakin on tullut, mutta ai että olen iloinen, että tunnen itsestäni nykyään näin. On paljon kivempaa aamulla hymyillä peilikuvalleen kun puristella epätoivoisena vatsamakkaraa ja irvitsellä itselleen. Enpä olisi kymmenen vuotta sitten (ja kymmenen kiloa laihempana) uskonut, että menisin noissa housuissa ja selän paljastavassa napapaidassa baariin. Mutta minäpä menin. Nuo vuosia sitten kaapin perälle unohtuneet housut (tai legginssit ne kai on) ovat olleet sen viikonlopun jälkeen ihan lempparit. Koska mun masu näyttää tosi söpöltä niissä. Ja olen huomannut, että mitä rohkeammin uskallan pukeutua, sitä itsevaremmaksi olo muuttuu ja sitä enemmän tykkään kokoajan myös itsestäni. Aika mahtava fiilis.

Minulla oli viime viikonloppuna muutamaankin otteeseen erittäin hyvät, syvälliset ja mielenkiintoiset keskustelut. Oli muutenkin ihana ja kaveritäyteinen loppuviikko. Juuri sopivasti hömppää ja sitten siinä lomassa vähän näitä vakavempia pohdiskeluja.

Oikeastaan minun ei edes kovin usein tee mieli jutella kovinkaan vakavista aiheista, ainakaan kovin pitkään, hauskanpidon lomassa. En tiedä miksi, mutta niin itse kun ystävänikin tuntuivat olevan tällä kertaa ns. avautumistuulella. Käytiin läpi kaikki lapsuuden traumoista parisuhdeongelmiin. Hurjan antoisia keskusteluita. Myönnän että viinillä saattoi olla osittain osuutta asiaan.

Oltiin juuri aiemmin illalla puhuttu parin kaverin kanssa itsetunnosta, ja sitä miten vääristynyt käsitys monilla on valitettavasti itsestään. Itse kerroin muun muassa siitä, että vaikka itselläni ei uisenmiten ole suuria ongelmia sen kanssa etten ole hoikka, niin minusta tuntuu että monella muulla on. Olen ollut ihan vakuuttunut siitä, että LÄHES KAIKKI ihmiset esimerkiksi tujottavat vatsaani. Kuitenkin tästä ääneen puhuessa, tajusin koko jutun olevan vain omien korvieni välissä.

Samana iltana juttelin myös yhden miehen kanssa. Ollaan tuttuja ja meillä on pieni yhteinen historia. Hän puhui minusta todella kauniisti, kertoi ihailevansa juttujani ja tapaani jolla teen asioita. Puhuttiin paljon muunmuassa ihmissuhteista ja elämästä ylipäätään. Yhtäkkiä hän vakavoitui ja kysyi, että saisiko sanoa yhden asian suoraan. Hän tuntui olevan kovin pahoillaan, nyt olisi tulossa jotain mitä en ehkä tahtoisi kuulla.

Koska oltiin juuri aiemmin puhuttu vähän siitä meidän jutusta ja sinkkuudestani, arvasin mitä sieltä olisi tulossa. Tiesin, että seuraavaksi hän sanoisi, että jos laihduttaisin niin olisin täydellinen ja löytäisin kyllä jonkun. Olin jo valmiiksi loukkaantunut kun hän aloitti lauseen. ”Minttu, sä… (pidätin hengitystäni) … ansaitset niin paljon parempaa.”

Huh.

Niin. Tiedän sen. Ja siksi varmasti olenkin ollut näin kauan sinkku. Mutta vaikka tiedän tämän, miksi ajattelen ihmisten ajattelevan minusta ihan toisin? Siis ihan hullua! En juurikaan välitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Minulla on ihan hyvä itsetunto, tiedän itse olevani hyvä ja kiva. Miksi ihmeessä kuitenkin laitan mielessäni tuollaisia ajatuksia muiden päähän!?

Nuo sanat, ansaitset parempaa, tulivat juuri oikeaan aikaan. Olen tässä viime aikoina yrittänyt sanoa itselleni samaa. Perustella tätä yksinoloa sen kautta. Olen nimittäin saanut anonyymiä kritiikkiä, että ehkä olisi aika laskea rimaa. Mutta jos en ole tähänkään saakka halunnut olla jonkun kanssa vain sen olemisen takia, niin miksi tekisin sen nyt? Minulla on oikein hyvä näinkin, joten miksi tyytyisin vähempään?

Ja toki tuo ansaitset parempaa liittyy kaikkiin muihinkin elämän aloihin. Töihin, ihmissuhteisiin, harrastuksiin, kotiin – siis kaikkeen. Ansaitsen todellakin parempaa käytöstä myös itseltäni. Nyt lopetan tuollaisten hullujen ajatuksten laittamisen toisten päähän ja vaalin näitä kauniita sanoja<3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viime kuukausina olen monen kertaan kuullut puhuttavan ns. huijarisyndroomasta. Facebookissa useampi kaverini on kertonut kärsivänsä moisesta. Huijarisyndroomaksi siis kutsutaan psykologista ilmiötä, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi.

Tunnistan ainakin osittain samoja ajatuksia välillä liikkuvan myös omassa päässäni.

Esimerkiksi kun pääsin keväällä pääsykokeisiin olin yllättynyt, mutta ajattelin että ehkä sinne pääsivät kaikki esseen lähettäneet. Kun sitten sain tietää päässeeni kouluun, ajattelin että joku vielä huomaa jonkun virheen kokeessani ja ottaa paikan minulta pois. Kun minut pyydettiin syksyllä neuvottelemaan uudesta blogisopimuskesta luulin saavani potkut. Päinvastoin siinä sitten silti kävi. Kun blogini valittiin vuoden inspiroivimmaksi, olin taas ihan varma että siinä oli nyt käynyt jokin virhe. Lisaa voisi jatkaa loputtomiin.

En koe tuota huijaussyndroomaa omakseni, mutta siihen on helppo samaistua. Olen usein suht varma siitä teen, enkä koe itseäni mitenkään huonoksi. Itseasiassa minulla on aika hyvä itsetunto, enkä toisaalta myöskään hirveästi välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Silti, etenkin nyt noiden koulujuttujen kanssa, olen ollut jotenkin alentuva.

Koulussa olemme kirjoitelleet paljon erilaisia juttuja. Aina kun olen saanut hyvää palautetta en ole jotenkin uskonut siihen. Kirjoitinko muka oikeasti niin hyvän jutun että opettaja kehoittaa myymään sen lehteen? Jotain tässä nyt on vialla, olen ajatellut.

En tiedä, johtuuko tunne siitä että voimme juttujen teossa käyttää hyväksi erilaisia oppimismateriaaleja. Eli jos kirjoitan rakenteeltaan hyvän uutisjutun, tunnen huijaaneni, sillä olen opiskellut millä tavalla hyvä juttu pitäisi koota ja kirjoittaa. Saatteko nyt kiinni tästä ajatuksesta?

Koko syksyn tuotoksiamme on myös arvioitu lähinnä kriittisesti. Se on osa opetustapaa ja sen on varmaankin tarkoitus valmentaa meitä tulevaan työelämään. Ilmapiiri on toki positiivinen, mutta onhan se tehokasta kun suoraan sanotaan jos joku juttu ei toimi. Olikin todella yllättävää saada lukukauden päätteeksi pelkkää hyvää palautetta. Kun olin matkalla palautteeseen, minulle ei tullut mieleenkään, että voisin saada siellä kehuja! Miten hullua!

Tämä taas todistaa ainakin itselleni sen, että voin luottaa itseeni ja tehdä juttuja tavallani. Yritän oppia ottamaan enemmän kunniaa tekemästäni työstä ja olemalla vielä enemmän ylpeä itsestäni. Annan jatkossakin hyvää palautetta muille, sillä tiedän miten hyvältä sitä tuntuu saada.

Kannustetaan ja tsempataan toisiamme, ja itseämme! Annetaan kehuja. Hyvä minä!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kesällä aluilleni pistämäni A Beautiful Body haaste aiheutti paljon keskustelua sekä sai mediahuomiota. Ja sitä se tekee edelleenkin, vaikkakaan ei enään ihan samassa mittakaavassa. Tavalliset naisvartalot puhuttivat paljon ja se kertoo mielestäni siitä ettei aiheesta ole julkisesti puhuttu tarpeeksi. Tai eihän aiheesta tarvitsisi jutella jos se ei olisi ongelma. Mutta valitettvasti ylipäätään jonkinlaisen vartalon omaaminen tuntuu olevan lähes jokaiselle naiselle jonkinmoinen ongelma. Miksi?

Tissit ovat varmaan yksi yleisimmistä kohdista joihin naiset eivät itse itsessään ole tyytyväisiä. Ne ovat usein liian pienet tai liian isot, liian roikkuvat, eripariset tai liian tyhjät. Luin muuten jostain että on enemminkin normaalia että rinnat ovat ns. eriparia kuin että ne olisivat aivan samanlaiset. Erilaisia kauneusleikkauksia tehdään jatkuvasti enemmän ja yhä nuoremmille, leikkaukset ovat nykyisin oikeastaan kaikkien saatavilla ja laskut on mahdollista maksaa osamaksulla.

En täysin teilaa kirurgisia toimenpiteitä kosmeettisista syistä, mutta eikö oikeasti olisi vain niin paljon hienompaa (ja halvempaa) alkaa hyväksymään itseään sellaisena kuin on? Jos itseensä ei ole tyytyväinen ei ne silikonit sitä välttämättä muuta mihinkään. Aina tulee jotain uutta korjattavaa. Me vanhenemme ja eletyn elämän jäljet näyvät kehossa. Se on luonnollista ja kaunista.

YLE:llä on tällä viikolla vietty tissi-viikkoa. Idea lähti, tänään ulos tullessa, Stradan kuvauksissa, joissa tehtiin body paintingia. Juttu käsitteli vartalonmaalausta taiteena, mutta sai niin toimittajan kuin muutkin toimituksen naiset keskustelemaan laajemmin siitä, mikä suomalaisten naisten suhde omaan vartaloon oikein onkaan. Mikä niissä ihan tavallisissa tisseissä oikein mättää?

Kävin tällä viikolla myös juttelemassa samasta aiheesta YLE Puheen radio-ohjelmassa, muutaman teistä lukijoista ehkä kuulivatkin sen? Kanssani naisten kehonkuvasta keskustelemassa oli kehoterapeutti Riitta Saarikko.

Mikä siinä omassa mielessä sitten mättää? Miksi nuoresta saakka olemme usein niin tytyymättömiä omiin itseemme? Tuleeko se median kautta, koulusta, kotoa, mistä? Ja uudestaan, miksi?

Upeat kuvat Jade Beall.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista ja Pinterestistä.