MINÄKIN OLEN VAIN IHAN TAVALLINEN IHMINEN

9/03/2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edelliseen koirasta luopumisesta kertovaan postaukseen tuli paljon kommentteja. Siis yllättävän paljon positiivisia kommentteja. Ennen kirjoituksen julkaisemista meinasin aluksi sulkea koko kommentoinnin. Sillä aihe on minulle raskas ja tiedän kuitenkin toimineeni oikein. Joten en millään olisi jaksanut lukuisia ilkeäsävyisiä kommentteja siitä miten olen nyt toiminut vastuuttomasti ja ajattelemattomasti ja väärin. Vaikka tiedän itse etten ollut, niin ei se silti olisi tuntunut kivalta.  Aiempiin ongelmista kertoneisiin postauksiin sain muutamia jopa ihan täysin asiattomia kommentteja. Ihmisiltä jotka ihan tosissaan kuvittelivat tietävänsä paremmin omasta tilanteestani.

Tuli toki niitä tähän uusimpaankin. Kuten että snapchattiäsi seuranneensa minä olen sitä mieltä, ettet kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Olin nimittäin säpissä kuljettanut pentua ihan pienenä pyörän kyydissä, kun hän ei vielä jaksanut kävellä parin kilsan edestakaista matkaa eskarille. Tai kun olin snäpissä vienyt koiraa vain lähimetsään lenkille. On jännä miten joku voi väittää tietävänsä elämästäni paremmin tai enemmän kun minä itse. Miten joku voi olla eri mieltä jostain minun henkilökohtaisesta asiasta, josta ei oikeasti tiedä kaikkea? Tietysti saa olla mitä mieltä tahansa, mutta se ei silti ole totta. Tai koko totuus. Tässä vain yksi esimerkki.

Nykyinen ammattini, eli bloggaaminen, valitsi minut ja minä sitten sen. Olen ihan tavallinen tyyppi samoine ongelmineen ja ilonaiheineen kun kaikki muutkin. Erotuksena vain, että kerron niistä julkisesti kymmenille tuhansille ihmisille. Olen blogissa avoin ja sataprosenttisen rehellinen, siitäkin huolimatta minullakin on oma yksityisyyteni. En minkään ihan kaikkia tekemisiäni joka somekanavaan 24/7/365 puske. En ole oikeassa elämässä juurikaan erilainen, mutta tasoja on enemmän. Koska jaan elämääni monissa sosiaalisissa medioissa, voi osa seuraajista varmasti kokea tavallaan tuntevansa minut. Ja onhan se osittain totta. Kun itken snapchatissa sydänsuruja tuo se varmasti minua lähemmäs katsojaa. Mutta siinä on se erotus, etten minä silti tunne juurikaan niitä tuhansia anonyymejä katsojia.

Voitte kuvitella kuinka iso juttu on mokata kymmenien tuhansien ihmisten edessä ja kertoa siitä heille. Olla tilivelvollinen täysin tuntemattomille ihmisille. Ja vaan ottaa vastaan mitä sieltä sitten ikinä tuleekaan. Keskusteluja saa käydä ja mielipiteitä sanoa. Halusin nyt kuitenkin muistuttaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Oli kyse sitten jotain julkisuuden henkilöstä tai ihan vaan siitä naapurin Penasta, niin kaikki me olemme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä joita elämä kuljettaa sinne tänne ja tuo eteen odottamattomia asioita. On helppo tuomita toisen tekemisiä tai päätöksiä sen kuvan perusteella mikä itsellään jostain henkilöstä on. Usein niihin liittyy kuitenkin myös paljon muutakin.

En missään nimessä halua että lopetatte kommentointia tai edes eriävien mielipiteiden sanomisen. Rakentavalla kritiikillä ja mollaamisella on kuitenkin vain aika suuri ero. Ja minusta on edelleen tosi ihana kuulla, kun kerrotte kuinka koette tuntevani minut. Sillä se on ihan totta. Blogiani ja muita somekanavia seuraamalla pääsee tosi lähelle sitä kuka ja millainen olen. Eli ihan tällainen perus-Minttu. Erehtyväinen, inhimillinen, tavallinen ihminen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

YSTÄVÄNI – TARU

8/03/2016

Taru 4Taru 5Taru 3TARUTaru 1Tällä kertaa esittelen blogin ystäväkirja-sarjassa ystäväni Tarun, jonka sain pakotettua kesken työpäivän nähin kuviin. Onneksi poseeraminen ei ole Tarulle ihan vierasta, hän on nimittäin yksi suomen ihan ekoja suosittuja muotibloggaajia ja suunnannäyttäjiä. Silloin kun minä en edes tiennyt mitä blogi tarkoittaa. Muunmuassa kuitenkin uusien kiinnostavien työkuvioiden myötä Tarun bloggaaminen loppui, kunnes hän ihan hiljattain perusti tulevan aviomiehensä Mikon kanssa yhteisen sisustus -ja ruokablogin Keittiö ja kolme kerrosta. Olen huomannut että tuolla blogin kommenttioisoissa ollaan oltu tosi iloisia Tarun palaamisesta blogimaailmaan, olisipa ollut kiva myös itse päästä lukemaan vanha blogia.

Emme ole Tarun kanssa tunteneet kovin kauaa. Mutta on tosi vaikea sanoa milloin olemme tutustuneet, tuntuu kun Taru olisi ollut elämässäni vuosikausia. Taruun olen tutustunut ystäväni Riikan kautta ehkä muutama vuosi sitten, mutta en yhtään muista tarkalleen miten se kävi. Jotenkin rupesimme Tarun kanssa vain pitämään yhteyttä ja näkemään kahdestaan. Yksi varhaisimpia muistoja taitaa olla ainakin yksi perjantai-ilta reilun vuoden takaa, kun Taru kutsui minut laulamaan Sing Staria työpaikalleen.

Tarun kanssa on helppo olla. Hän on vahva, paljon mielipiteitä omaava ja puhelias. Tarun kanssa ei ole vaikea viihtyä eivätkä jutunaiheet ainakaan lopu kesken. Miehistä voi näemmä siis puhua loputtomiin 😀 On ollut ihana olla mukana Tarun ja Mikon elämässä, ei ihan alkuajoista, mutta kuitenkin niin että heidän suhde on ollut vielä melko tuore. Olen saanut seurata sivusta kihlautumista sekä ensimmäisiä talokauppoja. Ja ensi viikolla pääsen sitten tanssimaan heidän häihinsä! Se on todella ihana osoitus siitä, että vaikkemme ole tunteneet kovin kauaa, emmekä välttämättä aina ehdi näkemään, koki Taru minut kuitenkin sen verran tärkeäksi ystäväksi, että sain kutsun häihin.

Sen lisäksi että Tarun kanssa voi jauhaa ja jauhaa loputtomiin syvällisiäkin juttuja, on hän myös mitä parhainta bailuseuraa. Tämä mirmeli se sitten jaksaa tanssia! Vastapainoksi häntä kuitenkin kiinnostaa myös pitkät metsälenkit koirien kanssa. Ihailen Tarua siinä, miten tiiviit ja läheiset välit hänellä on perheeseensä. Se kertoo paljon ihmisestä. Mikä Tarussa yllätti, oli se, miten monet hänen (tai oikeastaan kai lähes kaikki) vaatteensa on ostettu kirppiksiltä. Tarulla on upea ja persoonallinen tyyli sekä mieletön muuntautumiskyky aina söpöstä tomistostomummostan superkuumaksi sexybeibeksi. Sellainen on minun tuntema Taru. Ja tässä vielä jo tutut kysymykset ja vastaukset:

Lempinimi: Tarde, Tartsa, Tarmo ja mitä näitä nyt on
Ikä: 30v
Horoskooppi: leijona
Perhe: kotona avomies ja kaksi koiraa, lisäksi omat siskot, äiskä sekä isi hyvin läheisiä
Siviilisääty: kihlattu, hetken päästä avioliitossa – tirsk
Mistä pidät eniten: ruoasta. Bassosta. Metsälenkeistä ja kunnon mummokirppareista
Luonteesi: mä sanoisin ite, et vähän hankala, temperamenttinen mut hauska, mut kysyin vielä varmuuden vuoksi mieheltä tätä, ja vastaus kuului: räväkkä, sanavalmis, iloinen, määrätietoinen, sydämellinen ja hyväntahtoinen. Eli vähän hankalalta pakeltilta kyllä kuulostaa….
Lempiaineesi koulussa: historia
Inhokkiaineeesi koulussa: matematiikka
Inhokkiasia nyt: koulu- ja kaikki muukin kiusaaminen. Puolustuskyvyttömien väärinkohtelu.
Toiveammattisi nuorena: varmaan jonkin sortin maailman napa -ammatti, uskoisin et joku näyttelijä/laulaja.
Ammattisi / koulutuksesi nyt: varsinaista koulutusta ei oikeastaan ole, paitsi Laajasalon opiston crossmedialinja. Ammattina avainasiakaspäällikkö media-alalla.
Paras muistosi: uskoisin tämän liittyvän ruokaan, tai nyt 4-vuotiaaseen siskonpoikaani :,,,)
Kenet haluaisit tavata: jonkun liian nuorena kuolleen muusikko-/näyttelijäparan, jonka ottaisin huomaani. Siis ennen sitä kuolemaa. Ja oman vaarini myös haluaisin tavata, hän myöskin kuoli liian nuorena.
Lempiruokasi: pho-keitto, itse tehty kuivaliha, tartar ja boquerones.
Paras biisi juuri nyt: en voi uskoa et kirjoitan tämän, koska house yleensä ei uppoa, mut
Ådå – unsympathy
Lempïvärisi: harmaa ja kaikki haalean vaaleat pastellivärit
Maailmankatsomuksesi: Tiedänköhän mä edes mitä tuolla maailmankatsomus-käsitteellä tarkoitetaan…
Mitä inhoat: herne-maissi-paprikoita
Mistä haaveilit nuorena: vähän liikaa pojista
Mistä haaveilet nyt: valmiista kodista ja pihasta, perheen terveydestä ja työonnistumisista ja siitä, että onnistun tiputtamaan pari kiloa häitä ja häämatkaa varten
Pysäyttävin hetki elämässäsi: varmaankin tuo vaarin kuolema ja muutama muu rankka hetki elämäni aikana
Mistä olet ylpeä: työstäni, ammattitaidostani ja kodistani. Ja miehestäni. Ja muutamasta kirpparilöydöstä!
Missä olet hyvä: työssäni. Puhumisessa, muiden neuvomisessa ja määräilemisessä. Kävelemisessä!
Ihmisissä minua kiinnostaa: vahva luonne ja persoona, aitous. En voi sietää epäaitoja, epäluotettavia hissukoita ja turhaudun sellasten seurassa hyvin nopeasti
Elämän tarkoitus: syödä ja nauraa.
Kerro jotain yllättävää itsestäsi: hirveetä, mä en tiedä onko mussa mitään yllättävää! Ehkä se etten oo koskaan lotonnut? Tai et liikutun TOSI helposti.
Mitä sanoisit nyt 15-vuotiaalle itsellesi: en mitään, koska se menisi täysin kuuroille korville
Parasta ystävyydessä on: rehellisyys, hauskuus, läsnäolo.

Kiitos Taru <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

KUTSU KAUNEUTEEN
(VINKIT JA ARVONTA)

7/03/2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Indiedaysin ja Sokoksen yhteistyökampanjan myötä ajattelin jakaa teille omat suosikkini Kutsu Kauneuteen-viikon aletuotteista!  Tästä päivästä eteenpäin Kutsu Kauneuteen -tarjouspäivät tarjoavat huikeita etuja niin Sokoksella, Emotionilla kuin verkkokaupassakin 13.3. saakka. Kokosin tähän postaukseen muutamia tuotteita kolmen eri kategorian alta.

Huomisen tiistain tarjouksessa on aivan ihana Yves Saint Laurentin Rouge Volupté Shine huulipuna 15 uutuusvärissä. Granaattiomenamehua sisältävä puna kosteuttaa samalla huulia ja tuoksuu aivan mielettömän ihanalta. Kuvissa minulla on sävy 20 Coral In Passion, mutta aion huomenna kipaista hakemaan vielä toisen, ehkä jonkun tummanlilan sävyn. Villisti veikkaan että olen löytänyt uuden lempipunani. Vähän luksista arjen keskelle! 

Ihonhoidon luottotuotteista pitää ehdottomasti mainita aiemminkin hehkuttamani Lumenen kiinteyttävä pikakaunistaja. Nimensä mukaan voide napakoittaa ihon heti ja korostaa mm kaulan piirteitä.  Pikakaunistajan päälle suosittelen Clinique Moisture Surge Extended Thirst Relief – kosteusvoidetta, jota saa nyt pienemmässä 30ml purkissa. Kevyt ja miellyttävä geelivoide kosteuttaa ihoa pitkään. Ohuet juonteet, ihon karheus ja kireyden tunne häviävät. Iho tuntuu kimmoisalta, eläväiseltä, hyvinvoivalta. Jo ensimmäisen levityskerran jälkeen iho tuntuu ja näyttää miellyttävämmältä ja terveemmältä. Kaverini sanoi poskeni tuntuvan vauvanpepulta! Kaikki Cliniquen tuotteet ovat  alessa torstaina, aiemminkin suosittelemani kasvosaippua koko viikon.

Meikin hintabongauksista ja suosikeista oli myös vaikea valita vain yhtä tai kahta. Ihan superhyvä tarjous löytyy ainakin Cliniquen Lash Power Mascara pakkauksesta. Pakkaus sisältää mustan Lash Power -maskaran, joka lähtee 39C asteisella vedellä, kosteuttavan Take The Day Off -meikinpoistoaineen sekä voidemaisen mustan Cream Shaper for Eyes -silmänrajauskynän. Hyvä tarjous on myös suosikistani Lumenen Touch of Radiance Valokynästä sekä Gel Effect kynsilakoista, joista on nyt myös uusia keväisiä sävyjä.

Kutsu Kauneuteen -kuvastosta näkee kätevästi, minä päivänä mikäkin merkki tarjoaa valittuja tuotteitaan alennettuun hintaan, ja minkä etutuotteen kyseiseltä merkiltä siihen päälle voi vielä saada tietyllä summalla ostaessaan!

Mitä tuotetta sinä tahtoisit testata tarjoustuotteiden joukosta? Vastaamalla kommenttiboksiin voit voittaa 50 euron lahjakortin Sokokselle! Kommentoi 11.3. mennessä niin olet mukana arvonnassa! Kaikki tarjoustuotteet löytyvät Sokosen verkkokaupasta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MISSÄ PAO ON?

4/03/2016

espanjanvesikoira 11OLYMPUS DIGITAL CAMERAespanjanvesikoira 1espanjanvesikoira 2Processed with VSCOcam with x1 presetespanjanvesikoira 3espanjanvesikoira 4OLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with x1 presetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with 5 presetespanjanvesikoira 17espanjanvesikoira 18espanjanvesikoira 19OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En muista milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä surulliselta kirjoittaa mitään postausta. Siksi varmaan olenkin lykännyt sitä muutaman viikon. Vaikka asia on käsitelty mielessä jo moneen kertaan, näistä kuvista kumpuavat muistot ja tunteet kouraisevat kyllä syvältä. Meillä ei ole enää omaa koiraa.

Kuten olenkin kertonut, koiran ottamista mietin useamman vuoden. Viimeiset kaksi ihan tosi tosissaan. Kaipuu koirakaveria kohtaan oli niin kova, että kokoajan tuntui siltä kun elämästä puuttuisi jotain. Muuten kaikki oli mallillaan, arki rullasi kivasti ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä että lapset ovat niin isoja, että voisimme koiran ottaa. Saimme naapurin koiraa lainaan, muttei se riittänyt. Halusin ihan oman koiran, pennun jonka kanssa voisi muodostaa läheisen suhteen. Ajatus siitä, mitä kaikkea tulisimmekaan yhdessä noin 15 vuoden aikana kokemaan tuntui tosi ihanalta. Koko kevään, kesän ja alkusyksyn vertailin rotuja, tutkin kenneleitä ja luin loputtomiin kokemuksia koiranpennun ottamisesta. Lopulta päädyin hakemaan uuden perheenjäsenemme Espanjasta.

Pieni suklaanruskea, nallekarhulta näyttävä, pentu sai nimekseen Paola. Pao oli ehkä suloisin koira mitä olin ikinä nähnyt. Ja niin pieni! Alku oli kuitenkin hankalaa. Keräsin heti alkuun itselleni kauheat univelat. Olin myös odottanut rakastuvani pentuun, kuten olin rakastunut omiin lapsiini heti näiden syntymän jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja koin jonkinlaista puppy bluesia. Pikkuhiljaa kiintyminen kuitenkin tapahtui ja Paosta tuli rakas ja tärkeä perheenjäsen. Silti kokoajan tuntui siltä, etten pystykkään tähän. Se oli hirveä tunne.

Olin halunnut koiraa niin paljon, että välillä minua sattui fyysisesti. Olin vähintään 500 prosenttisen varma, että yksin kahden lapsen kanssa pystyisin kyllä hoitamaan kaiken. Osa ystävistä ja kavereista varoitteli ja osa taas tsemppasi ja oli kanssani myös ihan varma. Kuitenkin nopeasti huomasin, että hommaan olisi tarvinnut toisen aikuisen lisää.

Toiset espanjanvesikoiran omistajat lohduttelivat, että kyllä koira rauhoittuu 2-4 vuotiaana. Sitten kaikki helpottaa. Minulla ei nimittäin ollut kovin helppoa. Tietenkään minkään pennun kanssa ei ole helppoa. Sisäsiistiksi opettaminen on todella raskasta. Pidemmän päälle on aika hajottavaa herätä joka yö kakan hajuun. Marras-joulukuun aikana kuitenkin tämäkin alkoi helpottamaan ja Pao alkoi oppimaan sisäsiistiksi. Hän oli myös todella aktiivinen. Siis t o d e l l a aktiivinen. Tiesin sen toki liittyvän myös rotuun, mutta kun kahden ja puolen tunnin hikilenkin ja koirapuistossa riehumisen jälkeen hän kotiin päästyään alkoi vielä juoksemaan asuntoa ympäri ja halusi leikkiä olin vähän neuvoton. Ihmisten pureminen naskalihampaiden vaihduttua vaihtui huonekalujen pureskeluun. Perushommia pennun kanssa, tiedän. Kova paimennusvietti alkoi myös nostaa päätään. Emme oikeastaan voineet ulkoilla yhdessä (ainakaan niin että se olisi miellyttävää) Paon ja poikien kanssa, sillä hän paimensi heitä niin kovasti. Kotona hän ei kauheasti haukkunut, mutta ulkona sitäkin enemmän. Kaikille ja kaikelle. En voinut enää myöskään ottaa häntä mukaan aamuisin ja iltapäivisin poikien päiväkoti ja eskarimatkoille. Hän haukkui niin paljon että muut lapset pelkäsivät. Eli ensin vein koiran aamulla pikapissalle, sitten parin kilsan kävelyn poikien hoitopaikkoihin ja sitten kotiin hakemaan koira erikseen lenkille. Iltapäivällä sama homma. Iltalenkit jäivät useasti onnettoman lyhyiksi, sillä pojat eivät jaksaneet lähteä mukaan, muttei heitä voinut jättääkkään kovin pitkäksi aikaa kahdestaan kotiin. Kun olin influenssassa, enkä vain pystynyt nousemaan sängystä, en tietenkään pystynyt viemään koiraakaan ulos. Aktiivinen koira olisi tarvinnut jotain ihan päinvastaista.

Koiran hankkimista miettiessä näin myös todella hyväksi jutuksi sen, että teen töitä kotona. Näinollen hänen ei tarvitsisi juuri koskaan olla yksin kotona. Paon kohdalla se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän oli todella turhautunut. Hän ei voinut tietenkään ymmärtää, miksi hän ei saanut huomiota minulta ja miksi en kokoajan voisi leikkiä hänen kanssaan. Turhautuneena hän alkoi tehdä tuhoja – mitä hän ei ikinä yksin ollessaan tehnyt. Lisäksi hän haukkui minulle ja ”hyökkäili kimppuuni” sekä alkoi protestiksi pissailemaan ympäri asuntoa. Kaikki sanoivat että kyllä se sitten helpottaa vuoden parin päästä. Minusta tuntui että menetän järkeni tai saan sydänkohtauksen stressin takia hetkenä minä hyvänä. Koira oli ihana ja rakas, mutta pelkäsin sen muuttuvan ongelmatapaukseksi jos asioihin ei tulisi pian muutosta.

Olin kokoajan todella jännittyneessä stressitilassa. Kaikki asiat jäivät kesken. En muistanut mitä olin tehnyt kaksi minuttia aiemmin. Hartiani olivat aivan lukossa ja päätä särki kokoajan. Hermostuin lapsille todella helposti. Minulla oli paha olla, en jaksanut, en pystynyt. Samalla tunsin aivan järjettömän kovaa huonoa-omaatuntoa siitä etten pystynyt tarjota koiralle sellaista aktiivista elämää ja tarpeeksi huomiota, mitä se olisi ansainnut ja tarvinnut. Yksi tärkeimmistä asioista minusta on, että jos ottaa lemmikin, sille pitää tarjota paras mahdollinen elämä. Minä en pystynytkään sitä antamaan, vaikka olin ihan varma että olisin sen voinut tehdä. Pelkkä haluaminen ei riittänyt.

Ajatus uuden kodin etsimisestä tuntui todella pahalta, mutta samalla oikealta ratkaisulta. Ajatus pyöri päässä viikkokaupalla, muutaman kuukauden ainakin. Lopulta se oli ainut ratkaisu. Siitä ratkaisusta oli itsekkyys kaukana. Halusin koiralle parhaan mahdollisen kodin, minusta tuntui etten pystyisi sitä antamaan. Kodin vaihto olisi parempi tehdä nyt kun koira oli vielä pentu. Kuuden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä Pao muutti uuteen kotiinsa.

Muutama lukija onkin kysellyt viime viikon aikana, että missä Pao on? Hän asuu nyt uuden perheensä kanssa meistä parinkymmenen kilometrin päässä. Perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi myös saman ikäiset pojat kun omani. Perheellä on paljon kokemusta koirista, iso omakotitalo, jättimäinen piha ja hyvät lenkkimaastot. Heillä on paljon paremmin aikaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä koiran kanssa. Sillä on todella iso merkitys, että onko perheessä yksi vai kaksi aikuista jakamassa vastuun. Kaikki on mennyt uudessa kodissa hyvin ja Pao on sopeutunut hienosti.

Omasta lemmikistä luopuminen ei ollut helppoa. Ainoastaan se, että tiesin sen olevan ainut ratkaisu sai minut tekemään sen. Lasten kanssa juteltiin asiasta myös paljon etukäteen. Etenkin Kaapo oli tottakai myös aluksi asiasta tosi huonona. En ole eläessäni nähnyt yhtä eläinrakasta lasta. Rakkaus näiden kahden välillä oli jotain niin ihanaa katsottavaa. Kaapo kuitenkin myös fiksuna poikana tajusi sen, että Pao tarvitsee enemmän mitä me pystymme hänelle antamaan. Paon lähdettyä uuteen kotiin ja minun korjatessani ruokakuppeja pois (eli istuen keskellä keittiön lattiaa itkien) Kaapo lohdutti minua, äiti tämä oli ainut ja oikea ratkaisu.

Vaikka tuntuu pahalta, ratkaisu todella oli oikea. Tunsin kuinka monta sataa kiloa painoa katosi harteilta. Tunsin kuinka koko kroppa oli ollut jännitystilassa monta kuukautta. Sain langat takaisin käsiin. Kaaoksen hallintaan.

Me jäimme Paon kummeiksi. Vaihdamme kuulumisia säännöllisesti ja aina välillä saamme Paon myös meille kylään päiväksi pariksi. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä myös tietää että nyt kaikki voivat elää vähän tasapainoisempaa elämää. Edelleen olisi ihana jos meillä voisi olla koira. Mutta näillä spekseillä se ei valitettavasti tule onnistumaan. Kahden pienen lapsen ja hurjan työmäärän kanssa ihan yksin ei se olisi kenellekkään kivaa. Valitettavasti koiran omistamiseen ei riittänyt pelkkä halu ja rakkaus. Toisen aikuisen kanssa homma olisi ollut täysin toinen.

Olen käsitellyt asiaa paljon mielessäni. Ennen ja jälkeen päätöksen. Olen ollut todella surullinen, vihanen ja pettynyt itseeni. En voi kuitenkaan soimata itseäni tästä. En osannut odottaa tällaista. Ja tein päätökset ajatellessani kaikkien parasta. Kaikilla on nyt hyvä, se on pääasia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MIKSI SITTEN TEKISIN NIIN?

3/03/2016

Pizza himottaa, farkut ahdistaa ja olen tällä viikolla siirtänyt salille menoa jo kolme kertaa. Jotain on tehtävä. Tai vähän jo teinkin, mutta silti motivaatio on edelleen vähän hukassa. Olen ollut syksystä saakka kasvis -ja ajoittain täysin vegaanisellakin ruokavaliolla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin välttämättä syönyt kokoaikaa mitenkään superterveellisesti. Kaikkea epäterveellistä herkkua kun saa vegaanisenakin. Suurin ongelmani ehkä kuitenkin on kasvisruoan useasti korkea hiilaripitoiuus ja siitä seuraava hiilareiden ja sokerin himo. En tiedä vaikuttaako muillakin hiilareiden syöminen niin, että niitä pitää vaan saada lisää ja lisää? Minulla ainakin. Ja munkkia päälle.

Päivässä tulee onneksi käveltyä aina yhteensä ainakin muutama tunti, mutta muuten liikuntakin on jostain syystä ihan unohtunut. Tuntuu että keho kaipaisi kunnon hikirääkkiä, mutta kun ei muuten joko huvita tai sitten ei ole siitä kuuluisaa aikaa. Sitten siitä tulee kaiken kukkuraksi vielä huono-omatunto kun ei ehdi tai jaksa. Pari päivää sitten latasin puhelimeen sitten appin nimeltään 7 min workout. Kyllähän ihmisellä  pitäisi ainakin seitsemän minuuttia päivässä olla aikaa jotain lihaskuntoa vähän tehdä. Huono-omatuntokin hälveni kun parina päivänä on sattunut kainaloissa sellaisiin lihaksiin, mitä en edes tiennyt olevan olemassa.

Tuntui kuitenkin siltä, että tarvitsisin vieläkin lisää motivaatiota. Ajattelin selailla vanhoja postauksiani. Muistelin että siellä oli jotain sporttijuttuja, onnistumisia ja elämäntapamuutokseen liittyviä kirjoituksia. Muutaman postauksen jälkeen olin sanaton. Jotenkin ylpeä itsestäni. Miten se ala-asteelta saakka jojo-laihduttanut Minttu voikin kirjoittaa noin viisaasti. Yhdessäkään ruokavalioon, minäkuvaan, painonhallintaan tai hyvinvointiin liittyvässä postauksessa pääpointti ei ollut kaloreiden laskeminen, itsensä piiskaaminen tai muutkaan kepuliskonstit. Kaikista paistoi läpi itsensä hyväksyminen, rakastaminen ja armollisuus.

Istuin siinä koneella, uunissa muhi kaalilaatikko ja olin juuri lähdössä kävelylenkille hakemaan pojat eskarista ja päiväkodista. Näinhän on juuri hyvä. Joo-o, toki olisin voinut syödä illalliseksi vain porkkanan ja juosta päiväkodille kolmen kilon painot nikoissa. Mutta en minä ole sellainen. En tykkää sellaisesta. Miksi sitten tekisin niin?

Se oli paras motivaatio mitä olisin voinut saada. Muistutus siitä että minä olen oikein hyvä tällaisena. Että liikun, vaikka sitten ”vain” lenkkeillen, koska se tekee hyvän olon. En siksi että yrittäisin mahtua kauneusihanteeseen. Sama juttu ruuan kanssa. Arvostan itseäni, joten haluan siksi syödä hyvin ja puhtaasti. Jos sen seurauksena mahdun paremmin farkkuihini, on se vaan plussaa. Mutta jos huomenna viikonlopun alkamisen kunniaksi syönkin pizzaa ja sen kanssa lasin viiniä, on sekin ihan ok. Koska jokainen on sen aina välillä ansainnut ja elämästä pitää nauttia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.