MITÄS ME KOULULAISET

10/04/2017

Viime syksynä meidän perheessä alkoi täysin uudenlainen arki, kun sekä Kaapo että minä aloitimme molemmat ekan luokan. Kaapo peruskoulussa ja minä ammattikorkeassa. On aika uskomatonta, että katse alkaa olemaan tulevassa kesässä ja sen myötä ensimmäinen vuosi takana päin. Ensimmäinen vuosi on mennyt opetellessa aamuherätyksiä, aikatauluja laatiessa ja suoraan sanottuna välillä mekoisessa stressissä ja sumussa.

Itse lykkäsin jatko-opintoja muutamalla vuoden, sillä blogin kanssa meni niin kivasti. Olisin varmaan lykännyt vielä pidempään, mutta haluan myös valmistua kolmikymppisenä. Toisaalta, vaikka työn ja opiskelun yhdistäminen on ollut rankkaa, niin molemmat ovat kuitenkin asioita mitä haluan tehdä ja mistä pidän. Se on auttanut jaksamaan. Motivaationi on korkealla, ehkä juuri sen lykkäämisen ansiosta.

Esikoisen koulun aloittaminen jännitti huomattavasti enemmän, kun oma opiskelu. Miten se pärjää, mitäs jos sitä kiusataan, mitäs jos se hävittää kaikki tavaransa, tai satuttaa itsensä välitunnilla..? Alku olikin vähän hankalaa, uuteen kaveriporukkaan ei päässytkään heti mukaan ja muutenkin isoon ryhmään kesti hetki tottua. Nykyään kaikki menee jo tosi kivasti, eikä samanlaista pelkoa tai murehtimista ole.

Oma opsikeluni alkoi syksyllä ihan rytinällä, mistään pehmeästä aloituksesta ei ollut tietoakaan. Pääsimme heti kunnolla hommiin ja meillä oli vain deadlinejä deadlinejen perään. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet tavat, kaikki oli uutta ja sen lisäksi piti tehdä hirveä kasa tehtäviä, yrittää saada lapsi ajallaan kouluun, toinen päiväkotiin ja itse jotenkin järkevän näköisenä myös ajallaan tunneille, auttaa läksyissä, nähdä joskus kavereita, harrastaa ja yrittää sitten päivitellä myös blogia siinä samalla. Kun marraskuun pimeys vielä lankesi ylle oli siinä ajoittain itkussa pitelemistä.

Koulu on kuitenkin kiinnostavaa, opettajat hyviä ja inspiroivia sekä saamani palaute hyvää. Se on auttanut jaksamaan. Kun on huomannut että tämä tosiaan tuntuu ainakin suurimaksi osaksi omalta jutulta, ja että siinä on ihan hyvä, niin se on motivoinut menemään eteenpäin. Kun on huomannut että niistä hulluimmistakin viikoista on lopulta selvinnyt ja opintopisteitä kerttynyt, antaa se taas lisää energiaa jatkaa.

Perheellisenä ja työn kanssa samaan aikaan opiskelu ei tosiaan ole helppoa. Mutta aiemmin olisin todennäköisesti kouluttautunut väärälle alalle. Olen jo kerran vaihtanut kokonaan alaa ja sen jälkeen käynyt jo avoimessa yliopistossa opiskelemassa jotain aivan muuta, joten parempi oli nyt odottaa sitä, että oikeasti hoksasin mitä tahtoisin tehdä. Ei tämäkään tosin ole kiveen kirjoitettua. Nyt jo tiedän että ihan perus toimittajan työ ei ehkä kuitenkaan ole se mieluisin juttu minulle, mutta kirjoittaminen, kuvaaminen ja kaikenlainen dokumentointi kiinnostaa. Medianomin tutkinto on kuitenkin hyvä pohja niille kaikille. Voi olla että maisteriopinnoissa suuntaudun sitten johonkin muuhun, mitä olin alunperin ajatellut. Se näkee joskus. Jos edes maisteriopintoihin jatkan.

Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys. Toki toivon myös että opiskeleminen pysyy tulevaisuudessakin maksuttomana, eikä opiskelijoilta leikata enää yhtään tukia ja etuja pois. Kaikilla pitäisi olla yhdenvertaiset mahdollisuudet opiskella, vanhempien varallisuuteen katsomatta.

Syksyllä me siis siirrymme tokalle ja Elvis aloittaa esikoulun. Joten hulabaloo jatkuu vaan. Blogia en halua pistää jäähylle ja aikataulun mukainen valmistuminenkin olisi ihan kiva, joten ei tässä auta kun painaa täysillä. Vaikka välillä kaikki tuntuu ihan paskalta ja tahtoisin jäädä vaan kotiin nukkumaan, niin enhän mä tätä tekisi ellen tykkäisi tästä. Paitsi tilastotieteen tunneista en tykkää, en yhtään, anteeksi nyt vaan.


SOME-AJAN LAPSET

22/03/2017

Lasten laittaminen someen on keskustelu jota ollaan käyty pitkään ja tullaan varmasti vielä käymään. Jyrkkiä mielipiteitä aiheesta on puolin ja vastaan sekä kaikkea niiden väliltä. Blogin perusteella voitte ehkä päätellä mitä mieltä minä olen, olen aiheesta joskus myös kirjoittanut ja puhunut radiossa.

Meillä vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsiemme oikeuksista, myös siitä oikeudesta yksityisyyteen. Ja jokainen vanhempi saa myös itse määritellä sen, missä se yksityisyyden raja menee. Elämme sellaisessa ajassa, että nämä asiat ovat enemmän henkilökohtaisia mielipiteitä. Ei voi oikein määritellä, että mikä tapa on täysin oikein tai väärin. Harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, se nyt on selvää.

Omassa lapsuudessani (ja vielä nuoruudessanikin) kuvat olettiin filmikameralla, ne kehitettiin ja pistettiin albumin väliin. Kuvia näyettiin kyläiljöille, lähettiin postitse sukulaisille, niitä vaihdeltiin, albumeita selailtiin useasti itse ja monesti koulussakin oli päiviä jolloin sinne vietiin kuvia tai kotivideoita katseltavaksi. Kuulumisia kerrottiin kasvokkain, puhelimitse ja kirjeitse, lehdistä luettiin juttuja erilaisista ihmisitä. Nykyään lähes se kaikki, kuten moni muukin asia, on siirtynyt nettiin. Eli periaatteessa homma on pysynyt samana, paitsi että netin kautta tämän kaiken voi halutessaan jakaa myös tuntemattomille.

Meitä ihmisiä on moneen junaan. On niitä jotka eivät halua jakaa kuvaa uudesta vauvasta edes rajatuille sukulaisille ja sitten on meitä joita ei haittaa laittaa kivoja kuvia kaikkien nähtäville. Netin suljetuissa keskusteluryhmissä saatetaan keskustella kiusallisen yksityiskohtaisesti vaikkapa lapsen vatsan toiminnasta, omasta mielestäni taas sitä pienempi paha on kertoa peruskuulumisia täysin julkisesti.

Olen itse tehnyt valinnan julkaista lapsista kuvia ja kertoa elämästä. Rajatusti, mutta kuitenkin. Aluksi toki ilman heidän lupaansa, nykyisin heidän luvallaan. Tänä vuonna 6 -ja 8-vuotta täyttävät lapset ymmärtävät jo suhteellisen hyvin mikä on internet, sosiaalinen media ja mitä tarkoittaa kuvan jakaminen koko maailmailmalle. Heille on siis opetettu pienestä saakka myös mitä on ok jakaa muille ja miten siellä netissä käyttäydytään.

Kaikista useiten kuulemani argumentti tapaani toimia vastaan on se, että lasta saatetaan myöhemmin kiusata. Kiusata siis siksi että hänestä on jotain tietoa tai kuvia netissä. Jos näin tapahtuu niin sehän tottakai aivan väärin, mutta oletus siitä että näin tulisi tapahtumaan on mielestäni myös aika hullunkurinen. Meillä aikuisilla on suuri vastuu kasvattaa lapsemme niin ettei ketään kiusata. Paras tapa siihen on usein esimerkki.

Yrittäessäni etsiä vanhaa postaustani tästä samasta aiheesta, törmäsin aika moneen keskusteluun, jossa meitä lapsiemme henkilöllisyyden paljastavia bloggaajia arvosteltiin ja haukuttiin aika rankalla kädellä. Suurin osa tekstistä oli täysin asiattomia. Ja samaan hengenvetoon kuitenkin kauhisteltiin sitä, miten meidän lapsiamme tullaan sitten joskus kiusaamaan. Niin kai, jos vanhempien esimerkki on tuo.

Nykyään kuitenkin yhä harvempi ei jaa itsestään tai lapsistaan someen mitään. On melko yleistä että siellä ollaan koko perhe. On myös yleistymään päin että koululla on oma blogi ja insta. Siis ihan julkinen. Joten kyllä se kiusaamisen syy on silloin jossain ihan muualla, kun siinä että lapsesta on jotain tietoa netissä.

Toinen argumentti, lapselle vanhemman tekemä some-identiteetti, onkin jo sitten mielestäni jo ihan ajattelemisen arvoinen aihe. Jos olette huomanneet, olen vuosien mittaan pitänyt lapsista kertovat henkilökohtaiset jutut melko yleisellä tasolla. Etenkin Kaapon kohdalla käydään nykyään yhdessä aina läpi että mitä voi kertoa ja että mitkä kuvat hänestä saa julkaista. Luulen että jatkossa hän myös jää yhä enemmän taka-alalle, ja saa sitten aikanaan rakentaa itselleen juuri sellaisen someidentiteetin mikä hänestä tuntuu hyvältä (vanhempien valvovien silmien alla toki). Silti ajattelen, että tulevaisuudessa on kuitenkin varmaan aika harvassa ne ihmiset, jotka tuntevat identiteettiän loukanneen vanhempien julkaisemat vauvakuvat.

Turvallisuudestakin ollaan puhuttu lasten kanssa aina. Tuntemattomien matkaan ei mennä, ei olla liian tuttavallisia vaikka joku tietäisi nimen tai osaisi kertoa missä asutaan. Muutenkin asumis, koulu -ja hoitopaikat olen pitänyt salassa, vaikkakaan ei tarvitse olla mikään Sherlok Holmes niitä selvittääkseen. Toistaiseksi ollaan saatu elää ihan tavallista elämää, kulkea kaduilla ilman kirkuvaa fanilaumaa, vaanivia stalkkereita ja perässä kulkevia paparazzeja.

Olen joskus vitsillä sanonut, että lapseni ovat se syy miksi blogini on niin suosittu. Mutta ei se oikeastaan ole vitsi ollenkaan. Olen blogillani saanut kuuden vuoden ajan ilostuttaa (joskus vihastuttaa) teitä, tarjota välähdyksiä arjestamme ja mikä parasta, tarjota vertaistukea ja herättää ajatuksia. Jos piiloutuisin anonymiyteetin taakse, en pystyisi antamaan yhtään niin paljon, ettekä te saamaan. Ja jos siitä omasta rakkaasta kullannupustaan saa näin ihania kuvia, kun vaikka yllä, tekee ne tottakai mieli jakaa ihan koko maailmalle (kuten lapsetkin joskus pyytävät).

takki Zara huivi H&M vaatteet Mainio* kengät DrMartens aurinkolasit Monki


KAUNIIDEN KUVIEN TAKANA

14/03/2017

Tiedättekös, siitä on aikalailla tasan neljä vuotta, kun kerroin blogissa eronneeni. Ero oli päätetty jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta neljä vuotta sitten kannoin viimeiset tavarat uuteen kotiini. Nukuin yöni yksin lasten patjalla, koska minulla ei ollut sänkyä, söin nuudelini käyttäen tuolia pöytänä ja aloitin aivan uudenlaisen arjen ja elämän. Ihan itsekseni.

Aluksi se oli todella pelottavaa. Olo oli turvaton enkä tiennyt yhtään miten elämä tulee siitä eteenpäin jatkumaan. Hävetti myös. Nykyään asiat ovat päinvastoin ja nämä yksin vietetyt vuodet ovat olleet elämäni parhaimpia, opettaessaan niin paljon itsestäni ja muista.

Tänään tosiaan havahduin siihen, että tammikuussa kuusi vuotta täyttänyt blogini on ollut seurannut viimeiset neljä vuotta tätä (ei enää niin) uutta elämääni. Ja sitä ennen kaksi vuotta sitä toista. Blogin aikana olen sairastanut raskausajan masennusta, saanut toisen lapseni pienellä ikäerolla, eronnut, muuttanut kahdesti, kärsinyt sydänsuruista, kokenut yksinäisyyttä, pelännyt, mokannut, hävennyt, hankkinut koiran ja joutunut luopumaan siitä, laihtunut, lihonnut, laihtunut, lihonnut, kertonut vääristyneestä kehonkuvastani, joutunut rikoksen uhriksi, puhunut ahdistuksesta, kateudesta ja epävarmuudesta, surusta ja vihasta, epäonnistunut ihmissuhteissa, sairastanut ja pelännyt sairastavien lähisten puolesta, joutunut lukemaan solvauksia ja perättömiä juttuja itsestäni, meinannut lopettaa bloggaamisen, ollut välillä aika pohjalla.

Tänään myös törmäsin facebookissa tekstiin, jossa pääpirteittäin haukuttiin kaikki bloggaajat alimpaan kastiin. Nimittäin nykymaailmassa, jossa some on isossa osassa, me tykkäämme jakaa niitä kivoimpia hetkiä. Kuvia lomalta, herkullisista ruoka-annoksista ja ylipäätään onnellisista hetkistä. Blogit ovat kuulemma tämän ilmiön alhaisin muoto. Sillä eihän kenenkään elämä ole pelkkää iloa ja onnea, joten tämän mielestä on silloin harhaanjohtavaa jakaa vain nämä parhaat palat. Kyseisessä tekstissä pahoitetaan mieli, sillä siinä epäillään että sosiaaliseen mediaan valitut parhaat palat on valittu rakentaen jotain epätodellista minää. Suosiota, hyväksyntää ja huomiota hakien. Kuullemma myös bloggaajien teennäisyys korostuu kun esitellään ja mainostetaan vain jotain turhaa, kuten ravintoloita, joogavaatteita tai hampaidenvalkaisuliuskoja.

Meidän kaikkien elämiin kuuluu hyviä ja huonoja asioita, tiedämme sen. Meillä on kaikilla ongelmamme ja kaikki me koemme vastoinkäymisiä. Rehellisesti sanottuna, minusta on tyhmyyttä ja naiviutta kuvitella, että kaveri joka lataa someen vain iloisia ja kauniita kuvia, ei kokisi elämässään lähes milloinkaan mitään negatiivista. Saatika sitten, että hän julkaisi tietynlaisia kuvia vain rakentaakseen itselleen positiivista imagoa.

Täytyy sanoa, että minä ainakin katselen somessa mielummin vaikkapa niitä värikkäitä ruokakuvia ja kuulen ravintolasuosituksia, kun ainaista valitusta siitä kuinka se ärsyttävä naapuri taas aloitti päivän poraamalla tai kuinka rahat just ja just riittävät tässä kuussa vuokraan ja sääkin on aivan paska. Hymy tarttuu ja niin tarttuu myös hyvä fiilis somessa. Ja minä ainakin jaan mielummin sitä positiivisuutta kun valitan. Pysyy oma mielikin iloisempana.

Tämä bloggaajien ainainen haukkuminen tehopyhiksi ja pinnallisiksi sai minut myös vähän suuttumaan. Voin kertoa, että vaatii aikamoista rohkeutta kertoa vaikeimmista tai vähän syvällisemmistä asioista, kun blogia lukee useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. On ehkä vaikea tajuta kuinka paljon paineita on yrittää pitää blogi mahdollisimman aitona, mutta samalla suojella itseään ja perhettään. Jos ihan normaalista elämisestä saa tuntemattomilta uhkailuja lastensuojeluilmoituksesta, niin on aikamoinen kynnys kertoa julkisesti vaikkapa siitä, että sain hiljattain paniikkikohtauksen jonka jälkeen koin suurta ahdistusta ja erilaisia pelkotiloja pitkään. Minulla on oikeus valita mitä ja mistä kirjoitan, mutta vaikka postaisin pelkästään niistä hiton hampaidenvalkaisutahnoista, ei se tee minusta pinnallista tai kerro minusta vielä oikeastaan mitään muutakaan.

Meillä kaikilla on vastuu olla kriittisiä näkemäämme ja kuulemaamme kohtaan, niin somessa kun ihan realielämässäkin. On ihan turha vierittää sitä vastuuta muille tai pahoittaa mieltään siitä, jos joku haluaa välittää positiivisuutta ja kauniita kuvia. En minäkään näytä aamuisin samalta kun profiilikuvassani, mutta luotan siihen että ette koe kuvaa silti täysin valheelliseksi tai pahoita siitä mieltänne.

Nämä kotikuvat otin muuten viime sunnuntaina. Edellisiltana oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Olin tainnut ymmärtää väärin erään pojan kiinnostuksen ja nyt harmitti, jopa hävetti. Yksi toinen poika oli TAAS pahoittanut mieleni, vaikka tiesin niin käyvän. Kolmannen olin taas itse dumpannut yhtä tyylittömästi. Joten fiilis ei ollut seuraavana aamuna mitä parhain. Oikeastaan se oli tosi huono. Aurinko kuitenkin paistoi ja kotona oli kaunista. Otin kameran ja räpsin kuvia. Unohdin kaiken muun ja pikkuhiljaa kuvaamisen lomassa olo muuttui hyväksi. Ikinä ei siis voi tietää mitä siellä kauniidenkaan kuvien takana on tai miksi ne on otettu.