BLOGI 7-VUOTTA

14/01/2018

Minulla on ollut näköjään  perinteenä unohtaa blogini synttärit, ja niin kävi myös tänäkin vuonna. Blogi nimittäin täytti viime viikon lauantaina huimat seitsemän vuotta!

Perustin tämän blogin tammikuun alussa, seitsemän vuotta sitten omaan tarpeeseen. Olin reilun vuoden ikäisen pojan äiti ja haaveilin toisesta lapsesta. Minulla oli asiaa äitiydestä ja ihan tavallisesta arjesta ylipäätään, mutta ei sopivaa foorumia tämän kaiken julistamiseen. Blogit eivät olleet tuohon aikaan itselleni kovin tuttuja, etenkään perheaihaiset blogit, mutta hetken mielijoteesta ajattelin sellaisen perustaa.

Olenkin aiemmin kertonut blogin nimeni tulevan sen hetkisesta elämänvaiheesta. Olin selvinnyt esikoiseni kanssa vauvavuoden yli, pikkuhiljaa taas omat jutut alkoivat kiinnostamaan, mutta toki se lapsi-arki oli vahvasti kaikessa tekemisessä läsnä. Olin hoitovapaalla ja päivisin usein liikuimme paljon kaupungilla muita äitikavereita tapaamassa tai harrastuksissa. Tuntuikin luontevalta että blogissa oli perätysten taaperon astiat-testissä-postaus, postaus torstai-illan tyylistäni Oopperassa sekä höpöttelöä siitä kun pyykinpesukone meni rikki. Ja sama linja jatkuu edelleen näin seitsemän vuoden jälkeen.

Tykkään blogistani siinä että se on juuri minun näköinen ja että voin kirjoittaa tänne kaikkea minua kiinnostavaa. Suurista kävijämiiristä huolimatta olen uskaltanut pitää blogini aitona, vaikka toki jotain yksityiselämän juttuja on pakko rajata pois. Kirjoittaminen, antaminen ja vuorovaikutus lukijoiden kanssa antaa myös minulle paljon.

Seitsemään vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Sain toisen lapseni, erosin, sain paljon uusia ystäviä, muutin (nyt yhteensä kolme kertaa), lapset aloittivat päiväkodin, koulun, aloin itse opsikelemaan, olin monta vuotta sinkkuna, rakastuin, menin naimisiin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Blogista tuli pikkuhiljaa itselleni myös ammatti ja kokopäiväinen työ.

Muutaman kerran olen myös miettinyt blogin lopettamista, mutta tullut aika pian siihen tulokseen ettei voisi elää ilman tätä. Porskutetaan siis eteenpäin yhtä suurella innolla kun seitsemänkin vuotta sitten. Ja vaikka elämää ei voi kauheasti käsikirjoittaa tai ennustaa, niin sanottakoon kun kuitenkin tämä klisee, että kivoja juttuja ja uusia tuulia on tulossa tänä vuonna!


I’M FREE

10/11/2016

 

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with f2 presetrajala minttu 3aku ankka junior 12OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCO with hb1 presetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulla ei ole ehkä mikään ihan tavallisin ammatti ja monet aina ihmettevätkin, että mistä ne bloggaajan tulot sitten tulevat. Yhteistyössä UKKO.fi kanssa ajattelinkin nyt vähän avata tätä sekä muutenkin kertoa vähän omasta tavastani työskennellä.

Nelisen vuotta sitten tilasin ensimmäisen freelancer-verokorttini ja aikalailla tasan kolme vuotta sitten ryhdyin täysipäiväiseksi freelanceriksi ja kevytyrittäjäksi. Oman toiminimen perustaminen kävi silloin mielessä, mutta tutkittuani asiaa päädyin turvallisempaan ratkaisuun. En kokenut vielä silloin olevani valmis ottamaan niin paljoa vastuuta, mitä yrittäjänä toimiminen vaatii. Enkä rehellisesti sanottuna ole siihen valmis vieläkään. Paperihommat eivät vain ole minun juttuni.

Kevytyrittäjänä voin taas joko laskuttaa yrityksestä riippuen palkkioni freelancer-verokortilla tai laskutuspalvelun kautta. Minä siis toimin varsin itsenäisesti, päätän mitä töitä, keiden kanssa ja milloin teen. Eli toimin kuten yrittäjä. Mutta ilman yrittäjän byrokratiaa ja paperitöitä. Laskutuspalvelu hoitaa laskujen lähettämisen, rahaliikenteen, tarvittaessa rahojen perinnän sekä tilittää palkkaan liittyvät kulut ja maksut vakuutusyhtiöille ja verottajalle. Aika kätevää sanoisin. 

Itseäni yrittäjänä pelottaa eniten se, että mokaan jotain. Unohdan vaikka ilmoittaa jotain tärkeää tai en tiedä jostain ja joudun maksamaan kauheita korvauksia ja korkoja. Aikoinaan kokopäiväiseksi bloggaajaksi ryhtyminen oli myös melkoinen hyppy tuntemattomaan. En voinut varmaksi sanoa riittäisivätkö työt ja pystyisinkö elättämään itseni ja perheeni. Yrittäjänä myös erilaisten tukien, kuten työttömyyskorvauksen, saaminen ei olisi välttämättä onnistunut jos sellaisiin olisikin pitänyt turvautua. Kevytyrittäjyys on itselleni siis helppouden lisäksi myös turvallinen vaihtoehto.

Niin, mistä ne tuloni sitten tulevat? Itseasiassa kuukausipalkkioni koostuu välillä hyvinkin monesta eri osasesta. Pääosin kuitenkin kiinteästä kuukausikorvauksesta joka lasketaan blogin kävijöiden mukaan sekä näistä erilaisista sisältöyhteistöistä. Lisäksi laskutettavaa saattaa tulla yhteistyössä toteutetuista instagramkuvista tai esimerkiksi  tuotekuvista, joita välillä myyn yrityksille. Silloin tällöin saatan olla vaikka mallina kuvauksissa, asiantuntijana konsultoimassa, messuilla promoamassa tai valokuvaamassa häitä. Lisäksi nyt tomittajaopiskeluiden ohessa myyn silloin tällöin juttujani eri lehtiin.

Eli sen lisäksi, että harvoin yksikään työpäiväni on samanlainen, myöskään palkkakuittini näyttävät harvoin samalta. Tulot vaihtelevat ja koostuvat monesta palasesta sekä tulevat välillä useammastakin paikasta. Kuitenkaan joka kuukausi minun ei tarvitse laskuttaa, joten yrityksen perustaminen ei vieläkään tunnu ajankohtaiselta.

UKKO.fi on laskutuspalvelu jota itse olen käyttänyt. Se toimii hyvin simppelisti. Ensimmäisen kerran sivulle rekisteröidytään sekä lisätään verokortti. Laskuja alkaa lähettelemään heti. Niitä voi lähettää palvelun kautta sähköisesti tai paperin muodossa. Niihin saa valittua kaikki alveista eräpäivään. Kun yritys on maksanut laskun, siityy raha omalle tilille välittömästi. Jos yritys ei jostain syystä maksa laskua, hoitaa UKKO.fi myös mahdollisen perinnän.

Kannattaa käydä tutustumassa palveluun jos yhtään tämän kaltainen kevytyrittäjyys voisi olla oma juttu, vaikka päätyön, vanhempainvapaan tai opiskeluiden ohella. Ja saa myös kysellä aiheesta, vastailen mielelläni mieltä askarruttaviin kysymyksiin liittyen bloggaamiseen ja freelancerina toimimiseen!

Indiedays & Blogirinki yhteistyössä UKKO.fi

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MUN ELÄMÄ, MILLOIN SIITÄ TULI NÄIN…

30/06/2016

Processed with VSCO with hb2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb2 preset

Viikko sitten sain uutisen, jonka alan tajuamaan oikeastaan vasta nyt. Silti edelleen koko ajatus tuntuu jotenkin oudolta. Minä pääsin kouluun. Minusta tulee opiskelija. Ja ennenkaikkea, minusta tulee journalisti. Tai jotain sellaista.

Jatko-opiskelut ovat lykkääntyneet oikeastaan parista syystä. Ensinnäkin, blogin kanssa on ollut niin hyvä meininki ja töitä sen puolesta riittänyt enemmän kun tarpeeksi. Mielessä on ollut myös pari isoa projektia, jotka olisivat tarvinneet paaaljon aikaa ja töitä toteutuakseen. Ja viimeiseksi, ehkä se suurin syy, en ole ollut ihan varma, että mihin sitä sitten loppujen lopuksi tahtoisin edes opiskelemaan. Onko muka kolmekymppisenä jo pakko tietää, että miksi isona tahtoo?

No, oikeastaan en tiedä sitä vieläkään, mutta suunnilleen kuitenkin. Journalismin opiskelua aloin itseasiassa miettimään vasta viime talvena. Sitä ennen olin muutaman vuoden pyöritellyt mielessä muunmuassa visuaalista markkinointia ja kulttuurintuotantoa. Luulen, että se, etten ollut kuitenkaan ihan varma näistä, vaikutti alitajuisesti minuun siten, että muunmuassa unohdin vuosi sitten hakea näihin kouluihin ajoissa. Silloin se toki vähän harmitti, mutta nyt ymmärrän että se oli onni. Näin sen kuuluikin mennä.

Nuorena haave-ammattini olivat näyttelijä, uutisankkuri ja lento-emäntä. Kun ylä-asteella tajusin, että uutistenlukijat olivat toimittajia, ei se enää kiinnostanutkaan. Mielikuvani toimittajasta kun silloin oli silmälasipäinen, muistilehtiö kädessä ja pitkä kamelinruskea trenssitakki päällä paikasta toiseen juokseva mies. Näyttelijän urakin jäi vain harrastetasolle. Päätin siis tähdätä matkailu-alalle ja valmistuinkin merkonomi-matkaliluvirkailijaksi. Lento-emännän hommat kuitenkin jäivät, kun sain vikana opiskeluvuotena vakkaripaikan hotellin respasta ja pääsin sitä kautta myös opiskelemaan töiden ohella hotelli-alan esimiehen tutkintoa. Kerran kuukausipalkalle päästyäni ei takaisin opintotuille siirtyminen enää houkutellut.

Kolme vuotta hotellielämää riitti. Parikymppisenä minulla oli burnout ja vatsahaava. Tykkäsin siitä että minulla oli vastuuta ja tiesin olevani hyvä työntekijä. En kuitenkaan tykännyt siitä bisnesmaailmasta, missä ahkeraa työntekijää ei arvostettu vaan jossa johtoporras ahnenhti vain lisää ja lisää euron kuvat silmissä. Välittämättä työntekijöiden hyvinvoinnista. Siinä työssä ei myöskään ollut mitään mahdollisuuksia olla luova tai toteuttaa itseään millään tavalla. Päätin vaihtaa suuntaa. Kuvaamataidonopettaja voisi olla kiva ammatti, ajattelin.

Niinpä hyppäsin tuntemattomaan, otin loparit ja siirryin opiskelemaan Taikin avoimeen kuvataidekasvatusta. Samaan aikaan tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana sekä opettajana. Minua pyydettiin vakituisesti erääseen kouluun, jossa tein vuoden verran töitä kehitysvammaisten lasten kanssa. Se oli hyvin antoisaa ja opettavaista. Samalla se opetti minulle myös sen, ettei se maailma ollut minua varten.

Samoihin aikoihin aloin odottamaan esikoistani. Halusin siirtyä raskauden takia kevyempiin tehtäviin ja päädyin erääseen ammattikorkeaan opintoneuvojan ja sihteerin hommiin ennen äitiyslomani alkua. Kaapon ollessa reilun vuoden ikäinen aloin kirjoittamaan tätä blogia. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Viime vuonna kävin taas muutamalla avoimen yliopiston kurssilla, jotka olivat osana visuaalisen markkinoinnin tutkintoa. Niistä yleispätevistä markkinoinnin kursseista ei kuitenkaan jäänyt mitään uutta käteen ja oikeastaan turhauduin vain lisää. Parasta mitä saatoin tehdä, oli antaa itselleni aikaa. Ja onneksi tajusin tehdä niin. Tai ainakin luulen niin. Toivottavasti en tule tosiin aatoksiin opiskelujen alkaessa.

Bloggaamisen myötä olen tutustunut yhä lähemmin toimittajan ammattiin, tutustunut journalisteihin ja luonut suhteita mediataloihin. Toimittajan työ, ja ennenkaikkea sen monipuolisuus, on auennut yhä enemmän ja alkanut siten myös kiinnostamaan kunnolla.

Vielä en tiedä tuleeko minusta perinteinen tomittaja tai missä mediassa ja miten haluan tehdä töitä. Mutta uskon, että nelivuotisen koulun aikana sekin hahmottuu. Ja hienointa olisi päästä kokeilemaan eri juttuja mahdollisimman monipuolisesti. Tällä hetkellä nimittäin kiinnostaa kaikki printtimediasta telkkariin ja radioon, uutisten toimittaminen aina politiikasta lifestyleen, kuvajournalismi, tutkiva journalismi, you name it!

Nyt kun alan pikkuhiljaa tajuamaan mihin olen ryhtymässä, on innostuksen lisäksi mielessä myös vakavempia mietteitä. Kuten, miten käy blogin, entäs jos sen tekemiseen ei riitä enää aika? Ja miten siinä tilanteessa sitten toimeentulo? Opiskelijaelämä kahden pienen lapsen kanssa yksin ei kuulosta kovin hohdokkaalta. Niin ja sitten ne todella vakavat aiheet. Kuten, että miten ihmeessä osaan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Siis kahdeksalta aamulla pulpetin ääressä!? Viimeksi kun minulla on ollut säännölliset työajat vuonna 2008. Niin tärkein, eli pääsiköhän se yksi pääsykoikeissa ollut söpö poika myös opiskelemaan ja onkohan se sinkku.

Kävi miten kävi, tylsäksi tätä elämää ei voi ainakaan sanoa. Aina tulee jotain. Eikä ikinä voi tietää mitä. Välillä ihanaa ja välillä kamalaa. Parasta vaan ottaa kaikki vastaan ja katsoa että minne sitä päätyy.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

ONNEKAS

27/01/2016

Processed with VSCOcam with 5 presetProcessed with VSCOcam with 5 preset

Vaikka rakkauselämä ei ihan täysillä kukoistakkaan, täytyy silti todeta että olen niin monella elämän osa-alueella ihan hurjan onnekas. Ihanat lapset, perhe ja ystävät ovat toki asioita joista olen päivittäin kiitollinen. Edelleen myös mietin hyvin usein, kuinka siistiä onkaan, että harrastuksesta on tullut ammatti. Se ei edelleenkään tunnu pakkopullamaiselta työltä, kuten moni muu edellinen työni. Työksi olen bloggaamista ja kaikkea siihen kuuluvaa hommaa alkanut yksinkertaisesti kuitenkin kutsumaan työn teoksi. On paljon helpompaa sanoa kavereille että minulla on töitä, kun selitellä kuvaavani vaikkapa uutta sohvaani ja sen jälkeen lähettäväni 25 ideointisähköpostia koskien uutuus jogurteista lukijatapahtumaan. Tai että minulla on illalla työkeikka, eikä että menen malliksi vaatemerkille tekemään blinejä.  Viimeaikoina näitä erinäisiä töitä on ollut paljon. Niin paljon ettei aika mitenkään riitä kaikkeen mitä haluaisin. Sitten tajuan aina, kuinka onnekas olen. Siis oikeasti, ihan superonnekas.

Maanantai-iltana tosiaan kuvailtiin Meandin naistenuutuuksia Kallion Ruplassa. Mallikeikka oli siitä hauska, ettei poseraanut tarvinnut ollenkaan. Vain seurustella ja syödä. Iloinen ja rento tunnelma välittyy toivottavasti teillekkin?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

AVOIMESTA BLOGGAAMISESTA

5/08/2015

imageOLYMPUS DIGITAL CAMERAimageOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAimageimageOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAimageOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aiemmassa kysymyspostauksessa, jossa siis annoin luvan kysellä minulta mitä vaan, sain kysymyksen joka pisti miettimään. Tai ainakin kysymys pyöri päässäni monta päivää. Voi olla, että tähän saattoi vaikuttaa myös samaan aikaan vauvapalstalla kaverini vinkkaama ketju, jossa minua syytettiin lapsipornon levittääjäksi… Noh, ne jutut jätän ihan omaan arvoonsa, mutta ehdottomasti tämä sai minut miettimään etenkin blogin jatkoa ja linjaa tulevaisuudessa. Ja se kysymys meni näin:

Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi olet päätynyt kertomaan itsestäsi ja lapsistasi niin paljon blogissa. Kasvot, nimet, kotiosoite, päiväkoti, reissut, jnejne – kaikki on julkista. Monet asiantuntijat niin viestinnän kuin lasten kehityksen ja turvallisuuden aloilta varoittelevat koko elämän tuomisesta nettiin. Mitä ajattelet tästä? Varmaankin olet pohtinut asiaa paljon – miten olet päätynyt näinkin avoimelle linjalle?

Kun blogin 4,5 vuotta sitten aloitin, oli alun perin selvää että kirjoittaisin sitä julkisesti ja sen verran avoimesti kun se hyvältä tuntuu. Joku sanoi joskus, että mieti voisitko kirjoittaa saman Hesarin etusivulle, ja tätä perjaatetta olenkin noudattanut. Luin itse aloittamiseni aikaan hyvin vähän blogeja, tai oikeastaan en ollenkaan. Mutta niistä mihin olin joskus törmännyt, huomasin sellaisen, että tykkäsin eniten niistä blogeista jossa kirjoittaja kirjoittaa itsestään ja perheestään omalla nimellään ja naamallaan. Ja kun blogeja aloin seuraamaan, tämä tunne vahvistui entisestään.

Kerron aina sen verran kun tuntuu. Koska postaan lähinnä postitiivisia asioita, siinä karsiutuu jo iso osa elämääni pois. Vaikka olen hyvin avoin ja rehellinen blogissani, on tämä oikeasti vain pintaraapaisu elämääni. Moni pitkään blogiani lukenut saattaa kokea että tuntisi minut, ja se on varmasti aivan totta – mutta minussa on paljon muutakin. Kuten myös lapsissani.

Kaapo on ollut vuoden ikäinen, kun blogin aloitin. Elvis elänyt koko ikänsä sen kanssa. Nyt kun pojat ovat isompia, he ymmärtävät myös jo melko hyvin, että mitä tämä bloggaaminen on. Välillä he saattavt pyytää että Äiti, ota musta kuva ja laita se koko maailmalle – tai toisinpäin. Lapset saavat siis vaikuttaa siihen mitä kuvia heistä postaan ja mitä kirjoitan. Blogin alkuajoista saakka olen myös miettinyt, etten postaisi heistä mitään ”noloja” juttuja tai kuvia. Mutta tässä kohta jakaa varmasti myös mielipiteitä. Minusta nimittäin räkänokkaiset tai potta -ja vaippakuvat ovat noloja, samoin kun neuvola postaukset jossa kerrotaan että Pekan kivekset olivat nyt laskeutuneet. Sitten taas postaus joissa saattaa vilahtaa paljasta lapsen peppua mökkirannassa tai jossa kerrotaan lapsen luonteesta ja tulevaisuuden haaveista eivät ole yhtään noloja – vaikka minulle on sanottu että on, haitallisia jopa.

Usein nämä kritisoijat perustelevat paheksuntaan sillä, että lasta saatetaan kiusata sitten koulussa. Itse näen tässä suurimpana ongelmana kuitenkin sen itse kiusaamisen, joka on meidän vanhempien vastuulla kitkeä pois ja näyttää hyvää esimerkkiä. Ketään ei saa kiustata, oli sitten ärrävika, vääränlaiset kengät tai blogijulkkis. Muistan, että lapsena mekin katselimme kavereiden kanssa toistemme vauva-albumeita, toimme niitä jopa kouluun. Ei me toisiamme kiusattu ikinä niistä, päinvastoin! Maailma on muuttunut, ja some on suurena osana sitä. Nykyään kymmenvuotiaillakin on enemmän instagram seuraajia kun minulla, joten mitä sitten? Enemmän minusta tuntuu että me aikuiset emme ihan vielä ymmärrä kuinka luonnollista tämä kaikki on lapsillemme, ja loppujen lopuksi me olemme niitä, jotka kiusaamme toisiamme noloista selfieistä tai liian tiheästä facebook päivittämisestä.

Kysyjä myös kysyi, että miksi nimemme, kotiosoiteemme, päiväkoti, reissut, jnejne ovat julksia. Ensinnäkin tästä litaniasta vain nimemme ja reissumme ovat julkisia. Toimelias salapoliisi ehkä saisi selville talon jossa asumme, ja sillä tiedolla ei vielä paljoa mitään tekisi. Ja miksi sitten kerron blogissa reissustamme? No, ensinnäkin kuukauden matkaa Espanjaan olisi vähän vaikea salailla, mutta ennenkaikkea koska haluan kertoa niistä. En minä kuitenkaan hölmö ole, kotonamme on matkojemma ajan aina talovahti. Omalla nimellä kirjottamisen jo aika hyvin avasin tuossa postauksen alussa. Blogin alkuvaiheessa en kuitenkaan paljastanut sukunimeäni. Mutta kun blogi kasvoi ja minusta tehtiin mm haastetteluja lehtiin tai myin kuviani eteenpäin, halusin ilmoittaa senkin. En myöskään näe mitään haittaa nimeni kertomisessa. Kyllähän suurin osa muukin julkisessa ammatissa työskentevä tekee siitä juurikin omalla, koko nimellään. Näin ollen myös saan minulle tai pojille kuuluvat krediit töistämme tai vaikkapa lehtijutuista. Lisäksi oikeusturvamme on myös parempi, vaikkapa mahdollisissa kunnianloukkausasioissa. Itseasiassa minusta tuntuisi tosi oudolta kirjoittaa nimimerkillä tai blogia varten keksityllä nimellä. Se ei tuntuisi aidolta.

Se, että muutama ihminen on esittänyt, että lasten elämästä julkisesti kertominen tai heidän ”nettiminänsä” rakentaminen olisi haitallista, ei vielä ihan vakuuta minua siitä, että olisin nyt tekemässä jotain haitallista ja kauheaa. Me vanhemmat taidamme olla vain enemmän hysteerisiä asiasta, nuorille tämä on arkipäivää. Kun lapseni menee kouluun, suurimman osan luokkalaisten syntymästä ja ensiaskeleista ollaan kerrottu aikoinaan somessa, ei se ole mikään juttu. Kyllä näillä lapsilla on ihan yhtä suuri mahdollisuus sitten rakentaa se oma netti-identitteettinsä kun sen aika tulee. Vahvasti uskon, että lapseni saavat tästä blogijulkisuudesta ihan yhtä paljon traumoja kun minä sain aikoinani siitä, kun äitini puki minut lapsena porkkanahousuihin kun lähdimme kaupungille (rakastan muuten nykyään niitä housuja!).

Etenkin tästä lasten someroolista voisin pauhata vaikka kuinka pitkään. Tiedän silti, että aina on joku joka on eri mieltä kanssani. Joten tämän perustelu saa omalta osaltani, ainakin nyt, riittää. Teen siis jatkossakin niin, mikä hyvältä tuntuu. Blogini elää jatkuvasti ja muokkautuu siinä missä mekin ihmisinä. En siis millään nää avoimesti kirjoittamista huonona asiana. Itseasiassa bloggaaminen on ollut yksi parasta asoista mihin olen ikinä ryhtynyt. Rehellisesti kirjoittaminen omalla naamallaan on opettanut paljon myös itsestäni, saanut pohtimaan ja kyseenalaistamaan asioita. Voisi sanoa, että olen löytänyt todellisen minäni kirjoittamisen ansiosta. Eli aika hieno juttu.

Kiitos vielä Ellille kysymyksestä, mielenkiintoinen aihe! Ja miten jutut kuvat sitten liittyvät aiheeseen? No just täydellisesti, aitoja räpsyjä sieltä täältä. Niin ja hei, uusi somekanava elemämme seuraamiseeseen – nimittäin Snapchat. Löydyn sieltä minttummm nimellä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.