Opiskelujeni perään ollaan kyselty tasaiseen tahtiin ja niistä ollaan spekuloitu (valitettavasti melko väärin faktoin) myös ympäri internettiä, joten asia selvästi kiinnostaa monia. Itselleni homma on ollut päivänselvää, mutta ehkä nyt kesälomien loppumisen kynnyksellä tätä asiaa olisi ajankohtaista käsitellä näin julkisestikin.
Hain opiskelemaan journalismia ammattikorkeakouluun keväällä 2016 ja iloiseksi yllätyksekseni pääsin ekalla yrittämällä sisään, vaikka kyseinen ala oli yksi niistä vaikeimmista ja armottoman lukemisenkin aloitin vasta edellispäivänä, kun löysin pääsykoekutsun sähköpostini roskakorista.
Etukäteen vähän jännitti, että miten saan yhdistettyä opiskelut, perhe-elämän sekä kokopäiväisen blogin kirjoittamisen, etenkin kun myös esikoisella alkoi samaan aikaan ekaluokka. Jotkut päivät vaativatkin säätöä aikataulujen kanssa ja ensimmäisen kerran elämässäni jouduin turvautumaan myös energiajuomiin.
Koulu inspiroi kuitenkin alusta saakka ja suurin osa kursseista oli todella mielenkiintoisia, joten se antoi paljon motivaatiota opiskeluun. Meillä ei myöskään ollut lähiopetusta joka päivä, vaan keskimäärin kolme kertaa viikossa, mikä sopi itselleni hyvin.
Syksyn sain pinnisteltyä hirveän työmäärän kanssa, mutta 2017 keväällä huomasin, että olin mennyt liian kauan tukka putkella. Otin vielä vähän ylimääräisiä kursseja ja jouduin käymään myös monesti Lahdessa yhden projektin tiimoilta. Samaan aikaan rintojenpienennysleikkaus-projektini harppasi eteenpäin ja kaiken kukkuraksi sain kaikesta stressistä vatsahaavan. En silti missään välissä kokenut että olisin tehnyt virheen opiskelemaan mennessäni, mutta tiesin että jatkossa jostain päästä olisi vähennettävä työmäärää. Vaikka itse koulussa läsnäoloa meillä oli melko vähän, työmäärä ja vastuu oli muuten suuri.
Alkusyksystä toinen lapsista sairastui mystisesti ja syytä etsittiin pitkään. Epäiltiin jo vaikka mitä vakavia juttuja ja jouduimme ramppaamaan erilaisissa tutkimuksissa ja erikoislääkäreillä joka viikko. Lopulta onneksi kaikki pahimmat jutut saatiin suljettua pois ja vaiva alkoi muutenkin pikkuhiljaa helpottamaan. Tämä kuitenkin vaikutti itseeni niin, että otin syksylle vain muutaman kurssin, sillä samaan syssyyn päätin mennä rintojenpiennysleikkaukseen, johon sain syyskuulle ajan.
Leikkauksen jälkeen olin kuusi viikkoa sairauslomalla. Olin jo alkuvuodesta ostanut minulle ja pojille lennot Thaimaahaan marraskuulle, jonne lähtöä mietin pitkään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehdottomasti olimme reissumme ansainneet ja että olisin poissaolevana koulusta myös sitten loppusyksyn. Tämä oli hyvä päätös, vaikka jäinkin entistä enemmän jälkeen muista. Toisaalta sain myös joitain kursseja hyväksiluettua aiemman työkokemukseni perusteella, joten opintopisteitä kertyi silti muutamia.
Opiskelu perheellisenä ja töitä tekevänä ei ole mikään ihan iisein homma. Minulla oli suuri vastuu elättää perheeni, eli pitää yllä sama tulotaso kun ennen opiskeluja, vaikka töiden teolle ei enää olekaan samalla tavalla aikaa kun ennen. Koska tein töitä, en ollut oikeutettu mihinkään tukiin. Koska olin naimisissa, ja vaikka asuimme erillämme, en saanut edes tukea asumismenoihin. Ympäripyöreää päivää voi tehdä jonkun aikaa, mutta ei loputtomasti. Jostain oli pakko höllentää ja itse valitsin toistaiseksi perheeseen ja työhön panostamisen. Vielä en ole valmis luopumaan blogistani – tai tulotasostani.
Alkuvuonna 2018 olin raskaana (kuten edelleenkin olen) ja kärsin vakavasta raskauspahoinvoinnista, hyperemeesistä. En moneen viikkoon pystynyt edes käymään kaupassa, saatika että olisin voinut palata opiskeluiden pariin. Vauvan laskettu-aika on nyt juuri samoihin aikoihin syyslukukauden alkamisen kanssa, joten tuntuu luonnoliselta olla poissaolevana vielä tuleva vuosi. Blogi kun kuitenkin pyörii edelleen näennäisestä äitiyslomastani huolimatta.
Nyt saan sitten todentotta keskittyä perheeseeni, hoitaa vauvaa ja odottaa iltapäivisin kotiin saapuvia koululaisia. Olen ilmoittanut Kelalle olevani äitiyslomalla muistaakseni ensi kesään saakka, jonka jälkeen Oskun olisi tarkoitus jäädä vanhempain/hoitovapaalle. Luulen että sitten olen taas valmis palailemaan aktiivisemmin opiskeluiden pariin.
Mitään hirveän suurta painetta minulla ei muutenkaan ole saattaa opiskeluitani nopeasti päätökseen. Tottakai haluan valmistua koulusta, mutta koska minulla on jo unelmieni työ, jonka tuomalla kokemuksella minun olisi mahdollista myös työllistyä samoihin paikkoihin mitä opiskeluidenkin jälkeen, en koe asiasta niin suurta painetta. Ikäkään ei nykypäivänä ole mikään este opiskella ja koska en ole saanut mitään rahallista tukea opiskeluihini, ei senkään puolesta minulla ole mitään paniikkia.
En siis ole lopettanut koulussa, olen siellä edelleen kirjoilla ja opiskelut jatkuvat todennäköisesti vuoden päästä, ensi syksynä. Edelleenkin ala tuntuu omalta, tuo linja kun valmistaa myös moneen muuhun kun perinteiseen toimittajan työhön. Joka toki sekin tietyin ehdoin tuntuu edelleen kiinnostavalta. Mutta saa nähdä mikä minusta sitten lopulta isona tulee – onneksi sitä ei tarvitse päättää lopullisesti vielä tässäkään iässä ja aina saa muuttaa myös mieltään.