Tänään on viimeinen virallinen päiväni kotiäitinä, oltuani ensin täysien äitiys -ja vanhempainvapaiden jälkeen hoitovapaalla vielä kaksi kuukautta.

Jotkut perheet päätyvät tässä vaiheessa jo laittamaan vuoden ikäisen vauvan päivähoitoon, meillä hoitovapaata kuitenkin jatkaa vielä isä, joka jää siis vauvan kanssa kotiin.

Ja kotiin jään minä itsekin, sillä teen töitä täältä käsin, mutta jatkossa päivästä on varattu minun yhtäjaksoiseen työskentelyyni ainakin kuusi tuntia. Ihanaa! Mieheni on ollut nytkin pitkän kesälomansa ansiosta jo kotona, joten tavallaan tuntuu, ettei paljoakaan ei muutu ja toisaalta muuttuu todella paljon.

Vakavan raskauspahoinvoinnin vuoksi olen päässyt keskittymään täysillä tähän tapaan työntekoon viimeksi joskus loppuvuodesta 2017. Sen jälkeen sitten syntyi vauva ja homma vaikeni entisestään. Intoa puhkuen odotan jo uudenlaista arkea.

Samalla taloudellinen tilanne jännittää, sillä tuloistamme tippuu nyt kokonaan toisen aikuisen palkka pois. Kaupallisten yhteistöiden määrä blogissa ei kuitenkaan kasva siitä mitä se on tähänkään saakka ollut, vaan ajatukseni on laajentaa somen parissa vietettyjä vuosia ammattimaisessa mielessä muulla tavoin.

Raha ei siis ole tässä ensimmäisenä mielessä, vaan kaikista eniten odotan sitä, että minulla on taas enemmän aikaa tämän minulle rakkaan blogini parissa.

Vauvavuoden aikana on tuntunut ajoittain hyvinkin raskaalta, kun aikaa blogin tekemiseen ei ole ollut samalla tavalla. On harmittanut julkaista hätäpäissään vauvan päiväuniaikaan hutaistuja postauksia kännykkäkuvilla siivitettynä, kun oikeasti olisin halunnut hioa tekstiä paljon kauemmin. Monet jutut ovat jääneet kokonaan julkaisematta, kun niiden kasaamisen ei ole löytynyt oikeaa hetkeä.

Minulla on ollut paljon annettavaa tänne, mutta sitäkin vähemmän aikaa ja jaksamista. Postausluonnoksissa odottaakin todella paljon juttuja liittyen vanhemmuuteen, vauvajuttuihin, kotiin ja kaikkeen sellaiseen mikä teille mukana pysyneille lukijoille on tuttua aiemmilta vuosilta. Erityisesti sellaiset pidemmät ja asiapitoisemmat julkaisut ovat tässä vauvavuoden aikana jääneet – mikä toki on toivottavasti aivan ymmärrettävääkin.

Meille on tässä vaiheessa tärkeintä, että vauva saa vielä olla kotona tutussa ympäristössä omien vanhempien kanssa. Hän (emmekä me) ei missään nimessä olisi vielä valmis hoitoon. Myös siksi lykkään edelleen omia opiskelujani, sillä ihan kaikkea emme voi kerralla saada.

Ennen raskaaksi tuloani, meille molemmille oli jo ihan selvää, että isä haluaa myös hoitaa oman osansa lasta kotona. Toiveena hänellä olisi olla kotona sinne kolmeen ikävuoteen saakka, mutta nyt alustavasti tämä järjestely pyörii meillä vuoden.

Ja vaikka tämä järjestely virallisesti alkaakin huomenna, en ihan vielä pääse aamusta kotitoimistolleni, sillä mieheni lähtee loppuviikoksi viettämään laatuaikaa vanhemman poikansa kanssa ennen koulujen alkuja.

Ei ehkä kuulosta ihan lupaavimmalta alulta hommalle, ja se tässä kotona työskentelyssä onkin juuri se vaikein homma. Vapaus tehdä miten itse haluaa ja omien aikataulujen mukaan on myös yllättävän haastavaa. Yritetään kuitenkin saada sitten alusta alkaen jonkinlainen rutiini tähän hommaan.

Samoin itse yritän pyhittää sen päivittäisen työskentelyajan ihan vain sille. Ei mitään pyykinpesuja tai liian pitkiä lounaita, eikä tässä vuoden aikana vähän liian tutuiksi tulleista päikkäreistä puhumattakaan. Kun on tehnyt aina vartin siellä, puoli tuntia täällä ja niin että joku jatkuvasti keskeyttää, tuntuu tällainen itselleni ihan luksukselta. Toki pitää sitten katsoa aina tilanteen mukaan, vannomatta paras.

Aika monella muullakin tuntuu alkavan uudenlainen arki tässä kuun vaihteessa. Ensi viikolla alkaa koulut, mutta jo tällä viikolla monet päiväkodit ovat avanneet ovensa. Osa on aloittanut päiväkotiuransa ja osa vanha konkari päässyt taas tuttujen kavereiden pariin. Syksy symbolisoikin usealle eräänlaista uuden alkua – enemmänkin kun vuodenvaihde.

Minkälaisia syyssuunnitelmia teillä on? Alkaako monella muullakin uudenlainen arki päivähoitoineen, eskareineen, kouluineen vai tuntuuko ylipäätään loman jälkeinen töihinpaluu uudelta alulta? Jotkut onnekaat ne vasta aloittelevat kesälomiaan.

”Pikainen aamupala / kuvien muokkaus / postauksen kirjoittaminen / sähköposteihin vastaaminen / Kelalle lääkekorvauksien lähettäminen, sillä aikaa kun vauva nukkuu päikkäreitä”

Työn yhdistäminen perheeseen ja vauva-arkeen ei ole ollut helppoa. Oikeastaan se on ollut todella kuluttavaa ja stressaavaa. Yritin pitkään tehdä hommia aina vähän joka mahdollisessa raossa – viisi minuuttia siellä, puoli tuntia täällä tai illalla kun muut ovat menneet nukkumaan.

Koin jatkuvasti keskeytyksiä (ja huonoa omaatuntoa), jouduin aloittamaan useasti homman alusta, keskittyminen oli vaikeaa ja niin työ kun kotihommatkin jäivät usein kesken, kun minulla oli samanaikaisesti niin sanotusti monta rautaa tulessa. Olin stressaantunut hermoraunio – ja oikeastaan olen sitä vieläkin.

Mutta, valoa näkyy jo tunnelin päässä! Viime viikkoina olemme puhuneet Oskun kanssa paljon ajankäytöstä ja sen suunnittelusta. Olemme välillä pystyneet sopimaan etukäteen päiviä ja aikoja, jotka ovat pyhitetty minun työntekoani varten. Olin jo unohtanut miten tehokas sitä voikaan olla, kun voi rauhassa keskittyä vain siihen yhteen asiaan.

Tällä viikolla Osku ilmoitti virallisesti töihinsä, että jää hoitovapaalle kesälomansa jälkeen! Mikä tarkoittaa siis sitä, että minä ”palaan” töihin. Ei siis enää kauhealla kiireellä kirjoittettuja postauksia sillä aikaa kun vauva nukkuu, vaan pääsen kunnolla jälleen paneutumaan blogiin ja aiheisiin joista haluan kirjoittaa, mutten valitettavan usein ole ehtinyt.

Päivitystahti siis palaa syksyllä entiselleen ja ehkä minut jopa saa taas pitkästä aikaa kiinni myös sähköpostilla. Itse odotan kovasti myös sitä, että pääsen panostamaan syvällisempien postauksen lisäksi parempaan vuorovaikutukseen teidän lukioiden kanssa.

Meille oli alusta saakka selvää, että jaamme vauvan kanssa kotona vietyn ajan molempien vanhempien kesken. Taisimme vasta haaveilla raskaudesta, kun Osku jo ilmoitti, että haluaa ainakin jossain kohtaa olla lapsen kanssa kotona. Tämä järjestely sopii itselleni paremmin kun hyvin, sillä se myös tarkoittaa meille kaikille enemmän aikaa yhdessä. Enkä missään nimessä olisi laittanutkaan Myytä päiväkotiin vielä pariin vuoteen. Toki talousasiat vähän jännittävät, mutta pitää vaan toivoa, että kaikki aina järjestyy.

En jatkossa tule viilettämään kaupungilla jakkupuku päällä tapaamisesta toiseen, vaan maanläheinen arki jatkuu ja näkyy blogissa. Ja vaikka oma rauhallinen työhuone kiinnostaisikin, niin pidän toimistoa mitä todennäköisemmin lastenhuoneesta sekä lähikirjastosta käsin (ehkä joskus kahvilastakin 😀 ).

Olen jo muutaman vuoden seurannut mielenkiinnolla blogeissa näkyneitä arkihaaste-kuvia. Arki on parasta ja tykkään niin näyttää kun katsellakin sitä aidoimmillaan. Vaikka oma blogi on muutenkin melko siloittelematonta ajattelin, että julkaisen tästä lähin kerran viikossa, koko vuoden ajan yhden kuvan ilman paineita sen esteettityysestä ja ennenkaikkea tavallisista, arikisista jutuista, joista ei välttämättä tulisi muuten mieleen kertoa. Aloitan nyt loogiswsti viikosta 3, katsotaan joskos julkaisen ekansimmöisten viikkojen kuvat vielä jälkikäteen.

Tässä kuvassa näette keskiviikon kotitoimistoni. Olen juuri lopettanut skype-palaverin tanskalaisen asiakkaan kanssa. Tänne uuteen kotiiin minulle ei tehty mitään erillistä työpistettä, sillä tykkään olla läppärillä siellä täällä, tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan. Yleensä kirjoittelen blogia tai sänköposteja sohvalta tai sängyssä lojuen. Ja nyt äitiyslomalla yritän muutenkin pitää työjutut ihan minimissä.

Työpisteettömyys on alkanut kuitenkin pikkuhiljaa rassaamaan ja itseasiassa haaveilen nykyisin ihan omasta työhuoneesta. Olen tehnyt töitä kotoa käsin jo monen monta vuotta ja tottunut sen suomiin etuihin ja joustaviin aikatauluihin. On kätevää kun samaan aikaan voi vaikkapa pestä pyykkiä olla välittämättä minkä näköisenä sitä hommia paiskii. Toisaalta ihmiskontaktit jäävät näin hyvin vähiin. Aina välillä mietin, että oma työyhteisö olisi ihana, mutta siitäkin huolimatta haluaisin myös sen oman työhuoneen rauhan.

Myös Myylle ja pojillekin olisi ihana saada lähitulevaisuudessa omat huoneet, joten voi olla, että saan vain jatkaa haaveilua omasta työhuoneesta. Mikäs siinä, eteenehän ne hommat näinkin.

Muistatteko kun ennenvanhaa blogeissa kiersi ihan hirveästi erilaisia haasteita? Kyllä niitä nykyisinkin vielä liikkuu, mutta ei yhtään niin usein. Myös bloggaaminen ja etenkin blogien kuvat ovat muuttuneet vuosien saatossa hyvinkin ammattimaiseen suuntaan, joten tämä haaste sopii teemaan hyvin:

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Olen visuaalinen ihminen ja rakastan katsella kauniita asioita. Tunnen oloni harmooniseksi kun ympäristö miellyttää silmääni. Myös ruoka maistuu paremmalta aseteltuna ja kauniissa miljöössä nautittuna. En siis mene tällaisiin paikkoihin some-kuvat mielessäni, vaan siksi että itse tykkään.

Viime talvena Thaimaan reissulla varasin meille hotellin jossa oli mieletön betonista tehty ulkokylpyhuone. Olin innoissani, sillä tiesin että minun täytyy kuvata paikan päällä shampoo-kampanjan blogikuvat ja näin heti että niistä tulisi tosi kivat tuossa paikassa. Mutta ilmankin tätä olisin kyseisen hotellin valinnut.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Nautin pelkistetystä tyylistä, se saa sieluni ja aivoni lepäämään. Tykkään myös aika pelkistetyistä kuvista ja työni kannalta minulle on tärkeää saada otettua omasta mielestäni kauniita kuvia. Tämä on minulle tapa ilmaista itseäni ja näyttää että tällaisista asioista minä pidän.

En oikeastaan lavasta kuvia, mutta esimerkiksi astiat olen valinnut niin, että ne sopivat omasta mielestäni kivasti yhteen. Juuri yksi päivä katselin meidän ruokailun jälkeistä sotkuista ruokapöytäämme likasine astioineen ja huokasin ihastuksesta, sillä kaaoksesta huolimatta kokonaisuus näytti minusta todella kauniilta.

Someni näyttää miten elän, ei toisinpäin.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Meikkaan muutaman kerran viikossa, eli kyllä otan. Olen iloinen siitä että niin moni muukin tekee samaa, eikä meikittömyys ole mikään ihmeellinen asia. Luonnollisuus on kaunista ja toivon että omalla esimerkilläni voin myös rohkaista muita esintymään meikittä somessa – vaikka en usko että se (onneksi) nykypäivänä on monellekaan enää mikään iso juttu.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Olen lukenut ja kuulluut itsensä brändäämisestä viime aikoina paljon, enkä edelleenkään ymmärrä mitä sillä näin tavallisen pulliaisen kohdalla takoitetaan tai etenkään, että miten niin voi tehdä.

Koska minulla on suhteellisen suuri lukijakunta, mielelläni kannustan blogini kautta vaikkapa vastuullisempaan kuluttamiseen tai kasvissyöntiin, sillä tämä on mielestäni hyvä kanava sellaiselle. Mutta tukeeko se silloin myös omaa brändiäni, en tiedä – sillä minulla ei ole mitään hajua millainen oma brändini on. Tästä kuulisin mielelläni teiltä lisää!

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Yritin joskus vuosia sitten muokata suustani hymyilevämmän – näytin ihan Jokerilta, hahahha! Muokkaan kuviani yleensä jonkun filtterin avulla ja korkeintaan säätelemällä vähän valkotasapainoa ja varjoja. En edes tiedä miten henkilön saa muokattua kauniimmaksi? Ehkä tässä tarkoiettaan jotain finnien retusointia, mutta ei sellaisen poistaminen tee mielestäni ihmisestä yhtään sen kauniimpaa.

Toki jo kuvaushetkellä pyrin näyttämään parhaat puoleni, mutta kyllä vuosien saatossa tänne blogiin on tullut laitettua myös niitä omasta mielestäni epäedustavampia kuvia, nehän ovat vaan hauskoja:

Silottelen elämääni somessa.

En silottele vaan päinvastoin, kuvaan sen mielelläni mahdollisimman aidosti. Samalla minulla on vastuu säilyttää lähimmäisteni yksityisyys, joten ison osan joudun myös raajaamaan pois. Usein tällaiset asiat liittyvät vaikka pelkoihin, suruihin, sairastumisiin tai muihin negatiivisiin asioihin, jolloin joku voi saada kuvan että elämäni on pelkkää iloa ja juhlaa. Mutta en usko että kovin moni olisi nykypäivänä niin naivi.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

Minulle on ollut ihan alusta selvää, että teen yhteistyötä vain sellaisten firmojen ja tuotteiden kanssa joiden takana pystyn rehellisesti seisomaan. Blogini kaupallinen puoli alkoi jo heti seitsemän vuotta sitten, kun aloin heti kirjoittamaan itse ostamistani tuotteista jotka olin hyviksi havainnut. Mitä suuremmaksi lukijakuntani on kasvanut, sitä enemmän tunnen olevani vastuussa suositukstani ja välillä kieltäydyn yhteistyöstä jopa vaikka tuote olisikin ihan hyvä, mutta jos se ei tunnu minulle sydämen asialta. Joskus taas otan yhteyttä itse suoraan yritykseen, jos heillä on jokin tuote josta erityisen paljon pidän.

En sanoisi että kadun mitään yhteistöistäni, mutta välillä on kyllä tilanteita jossa bloggaajaa yrtiteään tai jopa onnistutaan viilaamaan linssiin, vaaditaan liikaa ja liian halvalla. Siksi itselleni blogiportaalin ja ammattitaitoisen myyntitiimin taustatuki on tärkeää. Onneksi myös suurin osa firmoista ymmärtää miten tärkeä bloggaajan omakohtainen kokemus ja sen jakaminen on.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Blogini on syntynyt siitä, että kerron normaalista arjestani ja se on edelleen koko homman ydin. Uskon että monet seuraavat blogiani koska siinä on niin paljon samaistumispintaa. Jos lentäisisin viikottain Luis Vuottonini kanssa ykkösluokassa shampanjalasi kädessä, voisi blogini olla aika pian monelle liian kaukaista ja tylsää.

Toki bloggaajana saan paljon kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, välillä ulkomaille saakka, on skumppaa, ilmaista ruokaa ja goodiebägejä, mutta en kyllä itse nää sitä mitenkään glamourina. Itseasiassa näissä tilaisuuksissa ravaaminen voi olla aika raskasta puuhaa, aikankin näin introvertille.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

Kuten sanottu, elän elämääni ja jaan sitä – en toisinpäin. Jos jostain hetkestä saa (tai ylipäätään muistaa) napattua kuvan tai videon muistoksi niin kiva.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

Vielä joitain vuosia sitten saatoin jossain mielenhäiriössä mennä lukemaan keskustelupalstoille juttuja itsestäni. Ja joka kerran jälkeen päätin, että ei enää ikinä. Ne jutut ovat käsittämättömiä, en voi ymmärtää miten joillain ihmisillä riittää mielenkiinto, aika tai edes mielikuvitus kehitellä sellaisia juttuja! Ja tavallaan ehkä juuri se oli se, mikä sai minut aina välillä palaamaan niihin. Että mitäs ihmettä sitä ollaan taas keksitty satuilla.

Saan Jodelia seuraavilta kavereilta tai lukijoilta aika-aijoin screenshotteja keskusteluista ja on minulla kyseinen appikin ollut muutaman kerran omassa puhelimessakin. Välillä puhutaan siitä, ettei bloggaaja saisi provosoitua näistä kirjoitteluista. Mielestäni meillä kaikilla on kuitenkin oikeus puolustaa itseämme ja korjata perättömiä juoruja. Ei koulukiusaamisestakaan saisi vaieta, miksi siis bloggaajan pitäisi vain niellä kaikki ilman mitään reagointia?

Bloggaaminen ei ole oikea työ.

Bloggaaminen on rankin työ mitä olen tehnyt. Ja olen ollut muunmuassa kolmivuorotyössä hotellin respassa, kehitysvammaisten lasten hoitajana sekä opettajan sijaisena. Bloggaminen on myös näistä työ josta olen itse saanut eniten.

Vaikka blogin voi perustaa kuka vaan, ja sitä voi tehdä oikeastaan missä ja milloin vaan, voi se olla jollekkin myös ihan oikea työ – kuten minulle. Se on työtä joka ei lopu lopu koskaan, vaan pyörii mielessä kokoajan. Työ josta ei voi, tai edes halua ottaa lomaa. Myös paineet tuottaa kiinnostavaa ja laadukasta sisältöä ovat tässä ammatissa monella suuret ja väsyttävät – samalla kun olet kokoajan myös arvostelun kohteena.

Jokainen joka sanoo ettei bloggaaminen ole oikea työ, voi kokeilla nyhjäistä oman blogin tyhjästä, elättää sillä perheensä, maksaa laskut ja miettiä sitten uudestaan oikean työn määritettä.

Pistäkäkäähään kaikki blogikollegat haaste jakoon ja linkittäkää alle omia postauksianne! 

Koska blogi on minulle työ, ja tahdon tehdä sen mahdollisimman hyvin, kasvavat paineetkin välillä aivan liian suuriksi. Myös lukijakuntani on suuri ja se taas aiheuttaa omanlaiset paineensa tekemiseen. Esimerkisi tahdon kirjoittaa mahdollisiman aidosti ja rehellisesti, mutta toisaalta minun on pakko suojella niin omaani, läheisteni ja ennenkaikkea lasteni yksityisyyttä. En kuitenkaan halua rajata lapsia, ainakaan vielä kokonaan pois, ja hekin nauttivat kun saavat olla osana tätä. Tahdon pitää blogin myös hyvän mielen paikkana ja se yhdistettynä yksityisyyden varjeluun tarkoittaa vaikkapa sitä, etten voi tai halua kirjoittaa vaikkapa läheisen sairaudesta joka koskettaa ja vaikuttaa myös omaan elämääni. Eli vaikka kaikka vaikuttaa päällepäin leppoisalta ja kivalta, saatankin välillä painia täällä vaikka minkälaisissa suruissa ja murheissa. Se on usein vähän pulmallista, ihan puolin ja toisin.

Kun aloitin blogini, kirjoitin hyvin samaan tyyliin kun nykisinkin. Ihan arkisista asioista, meidän kuulumisista, omista ajatuksistani ja välillä vaikkapa jostain meillä hyviksi havaituista tuotteesta. Kuvioon tuli hyvin aikaisessa vaiheessa myös yhteistyöt, mikä nykyään mahdollistaa sen, että voin tehdä tätä työkseni. En ole kuitenkaan ikinä kokenut että blogini olisi muuttunut alkuajoista liian kaupalliseen muotoon. Sillä sitä se on ollut alusta saakka tavalla tai toisella – vaikka ihan aluksi ei raha (muu kun omani) liikkunutkaan. En ole myöskään ikinä taipunut perjaatteestani mainostaa vain tuotteita tai palveluita joiden takana rehellisesti seison ja joita ostaisin ihan muutenkin. Blogin kaupallisuus on ehkä ainut asia josta en ole kokenut tuskaa tai huonoa omaatuntoa blogitaipaleeni aikana.

Blogin ammattimaistumisen myötä paineet tuottaa laadukasta sisältöä kasvaa välillä lähes sietämättömiksi. Joskus tuntuu etten voi kirjoittaa mistään, sillä mikään ei ole tarpeeksi hyvää tai kiinnostavaa. Tiedän että lukijakuntani hyvin fiksua, valveutunutta – joka osaa myös kyseenalaistaa ja tuoda uusia näkökulmia juttuihin. Sellaiselle yleisölle on suurimmaksi osaksi mahtava tuottaa tekstejä, mutta aina välillä alemmuuskompleksissani tunnen, että minun pitäisi keksiä jotain todella mullistavaa ja tajunnanräjäyttävää, ei mitään turhaa liibalabaa kesälomasuunnitelmistamme. Vaikka tiedän, että suurimmaksi osaksi kuitenkin ne ihan meidän tavallisesta arjesta kertovat jutut ovat niitä jotka kiinnostavat ja koskettavat yleensä parhaiten. Siitä olen kuitenkin iloinen, että satunnaisesta kritiikistä huolimatta olen uskaltanut ja kehdannut kirjoittaa dysgrafiastani huolimatta. Ymmärrän että jotakuta kirjoitusvirheet voivat häiritä, mutta toisaalta sitten toisena vaihtoehtona olisi se, ettei tätä blogia olisi ollenkaan.

Laadukkaiden aiheiden lisäksi paineita nykyisin tuottavat myös kuvat. Minulla on jo monta vuotta ollut suuri kynnys julkaista täällä kännykkäkuvia, mutta nykyään teen sitä lähes yhtä paljon kun blogin alkuaikoina. Etenkin nyt alkuvuoden rajun raskauspahoinvoinnin takia minulla on ollut kaksi vaihtehtoa, joko postaus kännykkäkuvalla tai ei postausta ollenkaan. Olen saanut aina paljon kehuja kuvistani ja kuvaamisesta onkin tullut bloggaamisen myötä minulle todella tärkeä itseilmaisun tapa. Välillä minulla on kuitenkin kausia kun ei vaan huvita kuvata yhtään ja joskus taas niin, etten vain muista kuvata. Lasten kasvaessa rajoitan myös kokoajan enemmän sitä mitä heistä kerron ja se taas heijastuu myös siihen kuvaamiseen. Kunnoitan myös sitä, jos lapset eivät halua että heitä jossain tilanteessa kuvataan. Haluaisin että blogini olisi täynnä toinen toistaan kauniimpia ja ammattimaisia kuvia, mutta toisaalta ei meidän elämäkään ole sellaista, ja haluan ehdottomasti että se aito elämä näkyy ja välittyy.

Blogien pinnallisuudesta on puhuttu paljon ja puhutaan edelleen. En itse tavallaan ymmärrä sitä, tai ainakaan sitä vuohotuksen ja pahastumisen määrää. Lasken itseni siihen elämänmakuiseen ja arkirealistiseen porukkaan joka näyttää myös ne tiskit pitkin pöytiä. Mutta ymmrrän myös hyvin sitä porukkaa joka näyttää, tekstien tai kuvien muodossa, vain pienen – sen pinnallisen osan itsestään. Se on ennenkaikkea tapa suojella itseä, sillä valitettavaa kyllä, mitä enemmän antaa itsestään sitä enemmän kritiikkiä myös saa. Uskon meidän kaikkien kuitenkin tietävän että luksuslaukut ja smoothiebowlit ovat vain pieni ripaus elämästä ja jokaisella meillä on ne villakoirat joskus sängyn alla tai murheita ja vastoinkäymisiä. Itse henkilökohtaisesti tykkään taas nähdä enemmän juuri sitä positiivista puolta. Niitä siivottuja olohuoneita ja kauniita aamupaloja. Sitä arjen kaaosta voi ihastella ihan omassa kodissakin.

Ja tämän postauksen pointti oli? En tiedä, tuntui vaan hyvältä purkaa välillä tällaisiakin tuntoja tänne. Kertoa vähän siitä mitä täällä taustalla välillä käydään läpi. Niin ja jakaa nämä äitienpäivänä kännykällä räpsäistyt kuvat matkalla autolle. Minkälaisia ajatuksia tämä teksti teissä herätti?