Yhteishuoltajuudessa ja viikko-viikko systeemissä on puolensa. Parisuhteessa ei ikinä olisi näin paljoa vapaa-aikaa, sitten toisaalta lapsia on usein myös todella kova ikävä. Ikävän kuitenkin kestää sillä, että tietää lapsilla olevan tosi hyvä ja kivaa toisen vanhemman luona ja sitten tulee taas se oma viikko, jolloin saa täysillä ja akut laututuneena keskittyä vain lapsiin. Kuitenkin usein hyvin intensiivisen viikon lopulla sitä alkaa olla aika naatti. Aamuherätykset, aamupala ja muut aamutoimet, koiran ulkoilutus, ajoissa päiväkotiin ja eskariin ehtiminen, koiran ulkoilutus, 6h työpäivä, koiran ulkoilutus, lasten hakeminen kahdesta eri paikasta, kaupassa käynti, ruoan laitto, koiran ulkoilutus, leikkiminen/yhdessäolo/ulkoilu/askartelu/kotityöt/harrastukset ja mahdolliset illaksi rästiin jääneet työt, iltapala ja iltatoimet, koiran ulkoilutus, nukkumaanlaitto, koiran ulkoilutus ja yöherätykset… yksin, joka päivä. Väsymys purkautuu minulla sitten kiukkuisuutena ja harmikseni myönnnän, että viikon viimeisinä päivinä olen useasti melkoisen räjähdysherkkä.

Koska tiedostan tämän nykyisin ja osaan odottaa sitä, yritän näinä vikoina päivinä sysätä lyhyistä pinnoista syntyvän huonon-omantunnon taka-alalle ja ottaa sitten muuten mahdollisimman rennosti. Viikon vikoina päivinä kämppä saa olla kaaoksessa ja on ihan ok tilata iltapalaksi pizzaa. Kotia ehtii sitten taas puunata ja sähköposteihin vastailla kun pojat ovat isällään.

No mutta entäs sitten nämä viikon ensimmäiset päivät. Kun olemme olleet viikon erossa toisistamme. Se on täydelisen parasta aikaa. Lapset ovat ihania, minä täydellisen seesteisessä mielentilassa ja 100% läsnä. Kukaan ei kitise, tappele, valita tai mangu ipadia. Jutellaan rauhassa menneen viikon tapahtumista, ollaan lähekkäin, piirrellään, ulkoillaan ja ollaan vain yhdessä. Leikit sujuvat rauhallisesti, ruoka maistuu ja lapset yllättävät joka kerta sillä, miten paljon voikaan viikossa kasvaa.

Tänään kun lapset tulivat kotiin, oli juuri tällaista. Koiranpennun ensimmäistä kertaa kaksin vietetyn viikon jälkeen en ollut yhtä seesteinen kuin yleensä, mutta heti kun pojat alkoivat touhuilla tuttuja juttujaan, tuli vain taas se ihanan rauhallinen ja onnellinen tunne. Kaapo ilmoitti että keittiön lattialla on Paon pissat. Ja kun minä varoitin ettei vahingossa astuisi siihen, tulisin ihan juuri ne siivoamaan, niin hän vastasi että ”ei sun äiti tarvitse. Minä otin jo paperia ja pyyhin. Tehdään yhteistyötä”. Ja sitähän tämä perheenä eläminen juurikin on, yhteistyötä. Väsymyksen takia se on ehkä se, joka aina sitten loppuviikosta unohtuu. Asetelma vaihtuu päässäkin niin, että olen minä vs. lapset. Vaikka oikeasti meidän pitäisi olla yhdessä tiiminä. Ajatella, että kuusivuotias poikani sai minut ymmärtämään tämän. Miten ihana ja fiksu lapsi. Vastaisuudessa muistutan aina tämän mieleeni, kun pinna alkaa hektisen yksinhuoltajaviikon aikana kiristyä. Tehdään yhteistyötä, me perheenä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kymmenen räpsyä viikon varrelta. Ihanaa tavallista arkea. Kalapuikkoja, metsälenkkejä ja iltpesuja. Parasta.

Ps. Blogini on ehdolla Indiedays Awardseissa Lifie-kategoriassa. Käykää ihmeessä antamassa äänenne! Voitte samalla osallistua gaalalippujen sekä tavaralahjakorttien arvontaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Yhteiseloa uuden koiranpennun kanssa on mennyt jo useampi päivä. Kaikki on mennyt oikeasti tosi ihanasti, vaikka myönnetään että muutaman kerran olen myös miettinyt, että mihin taas oikein ryhdyin. Paola on ihana koira, mutta sisäsiistiksi opettaminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi tuo koira palkitsee sitten taas niin monella muulla tavalla.

Kerroinkin jo aiemmin, että pojat ovat toivoneet koiraa jo varmaan kolme vuotta. Itsekkin olen toki koirakaveria kaivannut, mutta realiteetit ovat tulleet vastaan. Kun koiran hankkiminen alkoi tulla pikkuhiöjaa ajankohtaiseksi, ollaan puhuttu siitä paljon. Pojat tiesivät, että mahdollisesti palaan Espanjanreissulta pennun kanssa. Katselimme netistä koirien kuvia ja mietimme nimiä jo ennen sitä. Ja kun Paola sitten reissulta löytyi, laitoin heti kuvia ja videoita pennusta. Pojat olivat kovin innoissaan, lähettivät terveisiä ja odottivat kovasti, että tulemme Suomeen.

Ensikohtaaminen oli rauhallinen ja täynnä rakkautta. Oli ilta, kun pojat tulivat kotiin. Eteisessä oli niin hämärää, etteivät lapset huomanneet aluksi tummalla matolla makaavaa koiraa. Sitten jo halittiinkin ja pussailtiin kovasti. Pao on vielä niin pieni, että suurimmissa hepuleissaankin meno on sellaista ettei lapsia pelota. Eikä minikokoisia naskalihampaita ei edes huomaa, vaikka ne varpaisiin käyvätkin kiinni. Onkin ollut hyvä, että alku on sujunut pehmeästi. Sitten kun Pao on isompi, ovat pojatkin oppineet komentamaan häntä tiukemmin ja johdonmukaisemmin.

Paola on kiintynyt nopeasti meihin kaikkiin, tuntuu kun hän olisi ollut perheessämme jo paljon paljon kauemmin. On ollut niin ihanaa nauttia kauniista syyspäivistä kaikki yhdessä pihalla peuhaten. Pao on vienyt meidän kaikkien sydämet. Hän on ihanan varaukseton, reipas ja utelias, toisaalta hän myös rakastaa kainaloon käpertymistä. Tuntuu tosi ihanalta että on mahdollisuus tarjota pojille lapsuus maailman parhaan koirakaverin kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kuulen monesti ihan rehellisiä ihmettelyjä siitä, että olemme poikien isän kanssa erosta huolimatta hyvissä väleissä ja etenkin siitä, että vietämme aina välillä aikaa myös porukalla. Toki olen iloinen siitä, että välit ovat pysyneet hyvänä, mutta en oikeastaan mieti sitä, sillä se vaan tuntuu niin luonnolliselta vaihtoehdolta. Sillä, jos eroa ei oteta huomioon, ei mitään sinänsä välillämme ole tapahtunut. Poikien isä on edelleen minulle rakas ja tärkeä ystävä – miksi en siis viettäisi aikaa myös hänen kanssaan!?

Ennen kun lähdin reissuun Espanjaan, kävimme koko perheen voimin Linnanmäellä. Tästä porukasta minä taisin olla se, joka oli päivää eniten odottanut. Nimittäin siksi, että pojat ovat vihdoin niin pitkiä että pääsevät vähän hurjempiinkin laitteisiin. Tai siis kengät jalassa. Sitä kun on tylsää itse seisoskella laitteiden vieressä, kun lapset niissä pyörivät. Paljon hauskempaa mennä kaikki yhdessä!

Elvis olikin meistä ehkä se hurjapäisin (vaikka minäkin jossain mielenhäiriössä kävin Kingissä) ja hyvin onnessaan myös siitä, että hän pääsi vihdoin törmäilyautoihin. Niin monta kertaa hän on käynyt portilla yrittämässä, mutta päätynyt jämään aidan toiselle puolelle itkemään. Käytiin Erkin kanssa kahdestaan myös kummitusjunassa! Sielläkin hän ihan coolisti istuskeli, vaikka puolessa välissä silmät taisivatkin mennä loppumatkaksi kiinni. Kaapo, joka muutenkin on rauhallisempi, ei sitten innostunut kaikista höykytyksistä, mutta saimme me hänet muutamaan vähän hurjempaan laitteeseen houkuteltua. Sillä seurauksella, että me aikuiset totesimme olevan aivan liian vanhoja sellaiseen 😀

Oikein kiva päivä siis, jonka mahdollisti meille ja sadoille muille perheille Ingman. Törmäsinkin myös muutamaan lukijaan, muunmuassa Tyttiin joka voitti aiemmin blogin arvonnasta rannekkeet ja saapui Jyväskylästä saakka kivaa perhepäivää viettämään. On tuo Lintsi aika hauska vielä näin syksylläkin, valokarnevaaleja ja päätösbileistä odotellessa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olen viime viikkoina kuullut useammalta ihmiseltä, että pojat eivät näytä yhtään veljeksiltä. Ja olen ollut ihan ihmeissäni, miten niin!? Hehän ovat kun paita ja peppu! Mutta tosiaan, Kaapo kyllä näyttää enemmän isältään ja Elvis sitten on taas kun kopio minusta pienenä. Ja ovathan he luonteeltakin ihan erilaisia.

Molempien poikien luonteet ovat tulleet mielestäni jo tosi varhaisessa vaiheessa esiin. Kaaposta jotenkin vain aisti, että hän on rauhallinen ja herkkä luonne. Elviksen pippurisen luonteen sain taas todeta jo ensimmäisenä päivänä synnytyssairaalassa. Toki tasoja tulee kokoajan lisää ja elämäkin hieman muokkaa persoonaa, mutta nämä ovat ne vahvimmat piirteet – jotka ovat näkyneet ihan vauvasta saakka.

On jännä miten useasti sisarukset ovat niin erilaisia. Vaikka nämäkin kaksi ovat viettäneet lähes koko ikänsä toisensa seurassa 24/7, ei persoonat ole kuitenkaan muokkautuneet samanlaisiksi. Oikeastaan uskon että se on jonkinlainen luonnon oma juttu, sisarusten on oltava erilaisa jotta he saisivat mahdollisimman paljon huomiota vanhemmiltaan. Kuulostaako tämä teistä yhtään järkevältä? Sillä jos sisarukset olisivat kovin samanlaisia, heitä myös helposti alkaisi huomiomaan yhtenä – ei yksilöinä. Olen huomannut nimittäin saman myös viiden pikkuveljeni kanssa. Toki meissä on samojakin piirteiltä ja kiinnostuksen kohteista, mutta jokainen on selkeästi ihan eri luonteinen. Mutta näitä samoja luonteenpiirteitä näkee kyllä sitten taas omissa lapsissa.

Siinä missä Kaapo arvostaa rauhallisia juttu tai lukutuokioita kainalossa, Elviksestä on taas parasta kun huomiota saa vanhemmalta yhdessä pelleilemällä ja riehumalla. Sitten taas kuitenkin Kaapo on se enemmän liikunnalisempi, kun Elvis taas tykkää piirtää ja näperrellä.

Kaikesta huolimatta nämä pojat on mitä mainioin tiimi. Kuten sanoin, paita ja peppu. Kahden vuoden ikäero ei ole ainakaan toistaiseksi haitannut menoa. He tekevät kaiken yhdessä ja selvästi nauttivat toisensa seurasta. Veljestä saa tukea ja turvaa, vaikka päivittäin he myös kinastelevatkin. Mutta nekin kinat tuntuvat vaan hitsaavan tätä parivaljakkoa enemmän yhteen. Pojat myös tunnistavat toisistaan hyvin tuntemukset. He huomaavat heti kun toisella on joku vialla. Tietävät milloin kannattaa ottaa etäisyyttä tai milloin sitten taas rutistaa tiukemmin. Näiden kahden touhuja seuraten sydän pakahtuu päivittäin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.