Yhteishuoltajuudessa ja viikko-viikko systeemissä on puolensa. Parisuhteessa ei ikinä olisi näin paljoa vapaa-aikaa, sitten toisaalta lapsia on usein myös todella kova ikävä. Ikävän kuitenkin kestää sillä, että tietää lapsilla olevan tosi hyvä ja kivaa toisen vanhemman luona ja sitten tulee taas se oma viikko, jolloin saa täysillä ja akut laututuneena keskittyä vain lapsiin. Kuitenkin usein hyvin intensiivisen viikon lopulla sitä alkaa olla aika naatti. Aamuherätykset, aamupala ja muut aamutoimet, koiran ulkoilutus, ajoissa päiväkotiin ja eskariin ehtiminen, koiran ulkoilutus, 6h työpäivä, koiran ulkoilutus, lasten hakeminen kahdesta eri paikasta, kaupassa käynti, ruoan laitto, koiran ulkoilutus, leikkiminen/yhdessäolo/ulkoilu/askartelu/kotityöt/harrastukset ja mahdolliset illaksi rästiin jääneet työt, iltapala ja iltatoimet, koiran ulkoilutus, nukkumaanlaitto, koiran ulkoilutus ja yöherätykset… yksin, joka päivä. Väsymys purkautuu minulla sitten kiukkuisuutena ja harmikseni myönnnän, että viikon viimeisinä päivinä olen useasti melkoisen räjähdysherkkä.

Koska tiedostan tämän nykyisin ja osaan odottaa sitä, yritän näinä vikoina päivinä sysätä lyhyistä pinnoista syntyvän huonon-omantunnon taka-alalle ja ottaa sitten muuten mahdollisimman rennosti. Viikon vikoina päivinä kämppä saa olla kaaoksessa ja on ihan ok tilata iltapalaksi pizzaa. Kotia ehtii sitten taas puunata ja sähköposteihin vastailla kun pojat ovat isällään.

No mutta entäs sitten nämä viikon ensimmäiset päivät. Kun olemme olleet viikon erossa toisistamme. Se on täydelisen parasta aikaa. Lapset ovat ihania, minä täydellisen seesteisessä mielentilassa ja 100% läsnä. Kukaan ei kitise, tappele, valita tai mangu ipadia. Jutellaan rauhassa menneen viikon tapahtumista, ollaan lähekkäin, piirrellään, ulkoillaan ja ollaan vain yhdessä. Leikit sujuvat rauhallisesti, ruoka maistuu ja lapset yllättävät joka kerta sillä, miten paljon voikaan viikossa kasvaa.

Tänään kun lapset tulivat kotiin, oli juuri tällaista. Koiranpennun ensimmäistä kertaa kaksin vietetyn viikon jälkeen en ollut yhtä seesteinen kuin yleensä, mutta heti kun pojat alkoivat touhuilla tuttuja juttujaan, tuli vain taas se ihanan rauhallinen ja onnellinen tunne. Kaapo ilmoitti että keittiön lattialla on Paon pissat. Ja kun minä varoitin ettei vahingossa astuisi siihen, tulisin ihan juuri ne siivoamaan, niin hän vastasi että ”ei sun äiti tarvitse. Minä otin jo paperia ja pyyhin. Tehdään yhteistyötä”. Ja sitähän tämä perheenä eläminen juurikin on, yhteistyötä. Väsymyksen takia se on ehkä se, joka aina sitten loppuviikosta unohtuu. Asetelma vaihtuu päässäkin niin, että olen minä vs. lapset. Vaikka oikeasti meidän pitäisi olla yhdessä tiiminä. Ajatella, että kuusivuotias poikani sai minut ymmärtämään tämän. Miten ihana ja fiksu lapsi. Vastaisuudessa muistutan aina tämän mieleeni, kun pinna alkaa hektisen yksinhuoltajaviikon aikana kiristyä. Tehdään yhteistyötä, me perheenä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.