Olen todella onnekas siinä, että minulla on monta hyvin rakasta ja tärkeää ystävää elämässäni. Ystäviä jotka olen tuntenut pienestä laspesta saakka, ystäviä joihin olen tutustunut vasta aikuisiällä. Osaa ystävistä näen useammin ja osan kanssa yhteydenpito on taas harvempaa. Vaikka myös osa nuoruusajan ystävistä on jäänyt taakse, eikä yhteyttä pidetä juuri ollenkaan, pidän heitä silti edelleen tärkeinä. Niiden ihmisten kanssa olen kasvanut ja osittain heidän ansiosta olen juuri minä.

Tosi ystävyys on aitoa välittämistä. Ystävä ei kahdehdi, vaan on vähintäänkin yhtä iloinen toisen onnesta tai menestymisestä. Ystävyys ei ole vaatimista vaan antamista, vastavuoroisesti oman elämäntilanteen mukaan. Ystävyys on ymmärtämistä, mutta tosiystävä uskaltaa myös kyseenalaistaa. Ystävän täytyy voida sanoa myös negatiivisia asioita silloin kun tarvis. Ystävä kannustaa, tukee ja kuuntelee. Ystävä voi olla luonteeltaan aivan erilainen kun itse. Ystävä avartaa maailmaasi. Ystävä ei katoa vaikka elämäntilanteet muuttuvat ja yhteydenpito jää vähemmälle. Tosiystävään voi aina luottaa.

Tosiystävä myös kertoo kun sinulla on ruokaa hampaiden välissä, tanssii kanssasi aamuun saakka, varmistaa että pääset turvallisesti kotiin, itkee ja nauraa kanssasi, jakaa kanssasi kaikista kauheimmat, ällöttävimmät ja noloimmat jutut, vihaa myös sitä paskapäätä joka kohteli sinua huonosti, tuo sinulle ruokaa kun olet kipeänä, on vain lähelläsi eikä sano mitään silloin kun täytyy, sopii riidat, rakastaa sinua juuri omana hulluna itsenäsi.

Asioita joista pidän ystävissäni:
– aitous
– uskallus
– huumorintaju
– oman tien kulkeminen
– lahjakkuus
– toisten kannustaminen
– aito kiinnostus toista kohtaan
– hyvyys
– hullut tanssiliikkeet
– turvallisuus
– luottamus

Tuo ylläoleva kuva on otettu kesällä polttariaamunani, siinäkin taas yksi osoitus siitä miten ihania ihmisiä ympärilläni on. Oli meinaan maailman parhaat polttarit.

Kertokaa mitä teidän mielestä ystävyys on. Nyt saa kehua ja lähettää terveisiä niille rakkaimmille.

Viime päivinä olen saanut kokea pilkahduksia vanhasta, normaalista elämästäni. Olen pysynyt vähän siivoamaan, ulkoilemaan lasten kanssa, pessyt pyykkiä ja jopa käynyt uimassa, elokuvissa ja kavereiden kanssa syömässä. Tämä on aika mieletöntä verrattuna siihen, etten ole viimeiseen 7 viikkoon pystynyt tekemään näistä mitään. Olen lähinnä vain maannut ja oksentanut. Kuten aiemmin kerroin, raskauteen liittyvä hyvin raju pahoinvointi on vienyt minut ihan vuodepotilaaksi. Koputan samalla puuta sanoessani, että luulen nyt kuitenkin pahimman vaiheen olevan takanapäin.

Huono-olo minulla on edelleen, muttei enää yhtä voimakkaasti. Välillä jopa unohdan olevani raskaana. On ihanaa kun elämä alkaa taas hymyilemään ja normaali arki pikkuhiljaa rullaamaan. Toki eteenpäin mennään vielä ihan pienin askelein, tunnin pulkkamäkeilyn jälkeen voimat ovat loppupäivän ihan veks ja pyykkien ripustamisen jälkeen täytyy istua huilaamaan. Eikä mikään ihme jos yleiskunto on hieman laskenut tässä päivittäisen rajun oksentelun myötä.

Mutta niin se vain tämä päivä koitti. Päivä, joka tuntui vielä viikkoja sitten todella kaukaiselta. Jotenkin lähes uskomatonta että selvisin tästä.  En uskalla toivoa että tässäkään raskaudessa pahoinvointi lähtisi kokonaan pois, mutta nykyään uskallan lähteä kauppaan jo ilman oksennuspussia ja ylipäätään kiinnostaa mennä ihmisten ilmoille ihan omasta vapaasta tahdosta.

Tulen varmaan vielä kirjoittelemaan tuosta Hyperemeesistä, eli rajusta raskauspahoinvoinnista, mutta ensin haluan olla varma että pahin on ohi ja tavallaan päästä sen yli – sen verran traumaattinen kokemus tämä matka on ollut. Onneksi minulla on ollut täällä maailman paras tukijoukko ja kaikki ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä tilanteen suhteen. Ilman kaikkea saamaani apua ja tukea en olisi jaksanut enkä pystynyt. Nyt päästään onneksi vihdoin yhdessä nauttimaan ja ilmoitsemaan raskaudesta. Ainakin siihen saakka kun kaikki muut raskausajan krempat alkavat 😀

Ja kiitos muuten ihan hirmuisesti teille kaikille ihanista onnitteluista ja tsempiviesteistä. Niitä on ollut tosi ihana lukea. Niin ihana tuntea miten te olette aidosti iloisia meidän onnesta <3 Kiitos.

– ihanaa, olen raskaana
– apua, olen raskaana
– vauva on niin pieni
– vauva kasvaa niin nopeasti
– on jo ikävä vauvaa
– raskausaika menee liian nopeasti
– jos muutun liikaa ja katoan vauvakuplaan
– jos alan käyttämään lihottavia trikookaapuja ja värikkäitä legginssejä
– pelkään että jään yksin
– pelkään jos meidän parisuhde muuttuu liikaa
– kukaan ei enää muista minua enkä pääse enää kantisklubilleni jonon ohi
– vauvasta tulee varmaan tosi söpö
– kuinka paljon itken kun saan tietää vauvan sukupuolen
– kun söin inkivääriä
– jos vauvalla ei ole kaikki hyvin
– kun vauvalla oli kaikki hyvin
– jos pudotan vauvan vahingossa raappusista
– jos kuolen
– kun meinasin saada toista ruokaa mitä minulla oli mielessä
– Frank Oceanin Nights on niin ihana biisi
– koska en jaksa enää oksentaa
– koska en pysty nauttimaan raskaudesta oksentamisen takia
– uhraudunko liikaa
– jokainen väärinkäsitys
– olo on välillä niin yksinäinen, kukaan ei ymmärrä kuitenkaan
– olo on niin rakastettu, rakastava ja onnellinen
– en edes yleensä tiedä

Asioita joita itken nyt mutta varmasti myös ilmankin raskaana olemista

– kavereiden vauvat
– kavereiden häät
– kaikki synnytys ja vauva-aiheiset artikkelit
– Frank Oceanin Nights on niin ihana biisi
– jokainen väärinkäsitys
– en edes yleensä tiedä
– kaikki on vaan niin ihanaa

Muutamaa päivää ennen raskaustestin tekoa Osku vitsiaili että olekohan raskaana, kun himoitsin kaupassa ihan ihmeellisiä juttuja. Olin itse aivan varma etten voisi olla, olihan lääkäri sanonut että tässä voi kestää pitkään ja olimme vasta ihan hiljattaen jättäneet ehkäisyn pois. En halunnut luoda itselleni yhtään liikoja toivonkipinöitä sen suhteen, että vauvasta kuuluisi vielä moneen kuukauteen mitään.

Luulin myöskin etteivät kuukautiseni olleet vielä edes myöhässä, sillä olin unohtanut että ne olivat alkaneet viime kuussa muutamaa päivää aikaisemmin. Kaiken piti olla siis ihan normaalisti.

Lauantaina 9.12 lähdin käymään aamusta kaupungilla hoitamassa yhtä työasiaa. Ratikassa matkalla keskustaan minulle tuli tosi outo huimaava olo. Sen jälkeen vatsani kiljui minulle että RUOKAA, NYT HETI! Jäin ratikasta ulos ja menin syömään lähimpään kahvilaan. Tämä oli vähän erikoista, sillä pystyn yleensä olla syömättä pitkiäkin aikoja.

Kahvilassa istuin ikkunapöydässä ja katselin ohi käveleviä ihmisiä. Raskaana olevia naisia, rattaita työntäviä naisia – joka kerta mieleeni hiipi Oskun heitto siitä, että olisiko raskaana. Ja joka ikinen kerta työnsin sen ajatuksen pois. Yrtin järkeillä että minullahan oli ollut ihan järkyttävät pms-oireet koko viikonkin, olin ollut ihan uskommattoman kiukkuinen, eihän nyt sellaisia tule raskaana ollessa.

Samalla reissulla minun piti käydä myös apteekissa. Muutaman sadan metrin matkalla kahvilasta apteekkiin bongasin kahdeksan raskausvatsaa. Apteekissa kävelin puolivahingossa raskaustestihyllylle. Pysähdyin siihen hetkeksi arpomaan, mutta taas yritin järkeillä että ei, en mä voi olla vielä raskaana, ja menin reseptitiskille.

Matkalla kassalle kävelin taas raskaustestihyllyn ohi. Ajattelin, että ehkä minun olisi parasta tehdä sitten testi, niin pääisisin näistä hölmöistä ajatuksista. Päädyin ostamaan tuplapakkauksen, sillä ajattelin näitä tilanteita tulevan jatkossa joka kuukausi. Niin olisi sitten kotona testi valmiina.

Päästyäni takaisin kotiin menin suoraan vessaan tekemään testin, en sanonut Oskulle vielä mitään. Pissasin tikkuun ja siihen piirtyi heti tarkastusviiva, mutta ei muuta. En siis ollut raskaana. Kuvittelin olevani helpottunut, mutta huomasinkin valtavan pettymyksen ja pienen surunkin leviävän kehoon.

Osku oli keittiössä ja kävelin häneen luokseen näyttämään negatiivista testiä. Kuitenkin matkalla huomasin että siihen alkoi imestymään haalealla myös toinen vaaleanpunainen viiva. En ollut muistanut että tulostahan täytyy odottaa hetki. Kysyin häneltä että monta viivaa hän testissä näkee. Kaksi, ihan selvästi kaksi.

Aloimme nauraa ja halasimme toisiamme. Osku oli niiiin onnellinen ja niin minäkin. Hetken päästä aloin kuitenkin itkemään. Itkin sitä miten kaikki oli käynyt niin nopeasti, eihän tämän pitänyt tapahtua vielä. Itkin koska pelkäsin mitä raskaus tekisi vastaleikatuille tisseilleni, itkin sitä miten onnellinen olin ja miten onnellinen tiesin Oskun olevan. Ja itkin jo valmiiksi sitä, miten nopeasti koko raskausaika menisi ja kohta se vauva jo menisi kouluun.

En tiedä kauanko me seisoimme keittiössä sylikkäin, ehkä puolituntia, ehkä tunnin. Puhuimme vauvasta ja tulevaisuudesta ja kaikesta. Pikkuhiljaa aloin uskoa sen todeksi. Meille tosiaan tulee vauva. Vauva jota olimme molemmat halunneet ihan hirveästi. Huh, sen tunteen ajatteleminen saa vieläkin ihoni kananlihalle ja kyyneleet nousevat silmiin.

Vauvapäissämme kerroimme uutisesta heti muutamalle lähimmälle ihmisillemme ja lähdimme juhlistamaan tätä vielä kahdestaan lemppariravintolaamme. Ainakaan lähipöytien muille asiakkaille ei voinut jäädä epäselväksi mitä olimme juhlimassa, niin innoissamme me olimme.

Seuraavana iltana tein vielä toisen testin. Koska varmimman tuloksen saa tekemällä testin aamulla, ajattelimme että jos illalla tehty testi näyttää myös positiivista niin raskaudesta ei olisi mitään epäilystä. Ja niinhän se näytti. Aika uskomatonta.

Olisi ihana kuulla myös teidän tarinoita siitä, miten olette saaneet tietää olevanne raskaana ja minkälaisia tunteita se herätti?

Joulukuun kohokodista jäi mainitsematta yksi aika elämäämme mullistava juttu – meille tulee vauva! Raskauden ensimmäinen kolmannes on kohta takanapäin ja tulevan vauvan laskettu aika on elokuussa. Olemme todella innoissamme!

Kerroinkin muutama postaus sitten että meillä on ollut vauva-haaveita, mutta lääkäri varoitteli että raskaaksitulossa voi helposti mennä vuosi ja siihen tarvitaan todennäköisesti myös lääkitystä. Toisin sitten kävi, emmekä voisi olla tästä onnellisempia.

Myös pojat ovat innoissaan, etenkin Kaapo, joka on toivonut pikkusisarusta lähes päivittäin kesästä saakka. Elvis puolestaan ilmoitti heti, ettei hän aijo ainakaan vaihtaa yhtäkään vaippaa.

On jotenkin todella jännittävää lähteä tähän taas, sillä edellisestä kerrasta on kuitenkin kohta seitsemän vuotta aikaa. Seitsemän vuotta sitten aloitin myös tämän blogin, ja aloin aika pian sen jälkeen odottamaan Elvistä. Silloin oli tarkoitus kertoa raskaudesta heti, mutta kun sen aika koitti, tahdoinkin pitää sen salaisuutena ja kerroin siitä lopulta vasta paljon myöhemmin. Nyt minusta taas tuntui etten tahtoisi salailla tätä yhtään pidempään. Ja nyt alussa varmaan blogi täyttyykin raskausaiheisilla postauksissa, joita olen joutunut pitelemään sisälläni nämä kaksi pitkää kuukautta.

Kuten aiemmissakin raskauksissa, tässäkin olen sairastunut Hypermeesiin, eli hyvin rajuun pahoinvointiin, joka lähes aina vaatii sairaalahoitoa. Olen voinut siis hyvin hyvin huonosti ja oikeastaan ihan kaikki muu on jäänyt. Pahoinvointi ja oksentelu on niin fyysisiä ja henkisiä voimia vielää, että se lamauttaa ihan täysin. Pieni toivo alkaa olla kuitenkin vähän paremmasta voinnista, hirveä pahoinvointi on kyllä edelleen, mutta oksennan enää viidentoista kerran sijasta vain viisi kertaa päivässä.

Tiputuksessa käymisessä on onneksi se hyvä puoli nesteytyksen lisäksi, että ainakin täällä ultrataan myös aina pikaisesti. Joten olen päässyt näkemään vauvan jo ennen ensi viikolla koittavaa virallista nt-ultraa. Tässä ensimäisessä nt-ultrassa siis mitataan vauvan niskaturvotus, jonka perustella voidaan nähdä merkkejä Downin syndroomasta tai mahdollisesti muista kehityksellisistä häiriöistä. Ainakaan vielä ultra ei liikoja jännitä, todella kivaa päästä näkemään vauva yhdessä Oskun kanssa. Toki toivon että kaikki on hyvin, mutta en etukäteen stressaa mitään.

Jännittävä ja ihana vuosi siis edessä, lupaan etten muutu ihan pelkästään raskaudesta ja vauvasta höpöttäväksi mammaksi, mutta nyt alkuun tuolla postausluonnoksissa on kyllä aika paljon kaikkea raskauteen liittyvää. Ja saa laittaa myös postaustoiveita sen tiimoilta!