Eilen alkoi 39. raskausviikko, eli ihan viimeisiä viedään. Toki odotan jo innolla uuden perheenjäsenemme tapaamista, mutta samaan aikaan raskauden päättyminen on yllättävänkin haikeaa. Taisin eilen jopa muutaman kyyneleen tirauttaa sen vuoksi.

Raskauteni on ollut rankka erityisesti alkuraskauden rajun pahoinvoinnin takia (joka on jatkunut aaltoilevana ihan tänne loppuun saakka), mutta myös tämän kuuman kesän ja loppuajan kolotuksien vuoksi. Silti en vaihtaisi päivääkään pois.

Muistan edelleen hyvin elävästi sen hetken, kun raskaustestissä oli kun olikin yhtäkkiä kaksi viivaa. Olin juuri heittämässä testiä roskikseen kun huomasimme sen yhdessä. Ensin nauroin ja sitten itkin. Itkin monia asioita, kuten sitä miten suunniteltu raskaus kuitenkin kävi niin kauhean nopeasti. Olin varautunut vähintään vuoden yritykseen ja yhtäkkiä kaikki muuttuikin. Eritysesti muistan itkeneeni kuitenkin sitä, että pian tämä kaikki on jo ohi. Yhdeksän kuukautta menee todella nopeasti ja etenkin järkyttävän pahoinvoinnin kanssa raskaudesta nauttimiseen jää loppupeleissä aika vähän aikaa.

Hormoonit toki ovat pinnalla nyt muutenkin, ja tätä kirjoittaessa kyyneleet taas valuvat vuolaina poskia pitkin. Olen niin ylpeä ja samaan aikaan hämmentynyt siitä, miten upea ja ihmeellinen naisen vartalo on. Että ihan oikeasti meidän kahden pienistä soluista kasvaa nyt ihan oikea ihminen sisälläni. Täysin valmis pieni vauva saattaa tupsahtaa tähän maailmaan nyt ihan mikä hetki tahansa tuosta ihan vatsanahkani takaa ja alkaa elää omaa elämäänsä juuri sellaisena kun on. Tiedän olevani todella onnekas saadessani kokea kaiken tämän.

Käsittämätöntä että me olemme saaneet aikaan uuden ihmisen tähän maailmaan. Jota olen kantanut sisälläni kaikkialle tämän koko kuluneen vuoden. Ja miten sanoinkuvaamattoman rakkaaksi tämä pieni ihminen on tullut koko perheelle, ennen kun olemme vielä edes tavanneet häntä. Vaikka on ihanaa saada perheeseen uusi vauva, on tästä raskausajasta luopuminen iso paikka.

Tässä kolmannessa raskaudessa raskausvatsakin alkoi näkymään jo melko aikaisin ja olemmekin koko perhe hyvin kiintyneitä siihen. Vatsaa on ihana silitellä ja tunnustella siellä liikkuvaa vauvaa. Ison mahan kanssa on välillä aika hankalaa, mutta samaan aikaan se on todella rakas ja kaunis. En melkein edes muista, että millainen se oli ennen.

Raskausaika on ollut myös siinä mielessä ihanaa, että minua ollaan todella huomioitu ja hemmoteltu. On ollut ihanaa olla ihailun kohteena näin ihanasta syystä. Olen eritysen kiitollinen rakkaalle perheelleni, joka kantaa puolestani kauppakassit, tekee ruokaa ja tuo aamupalaa sänkyyn. Kukaan ei ole kertaakaan väheksynyt pahaa oloani tai vaikkapa tarvettani päikkäreille. Kaikessa ollaan menty minun ehdoillani, eikä siltikään yhtään naama mutrulla.

Tuleva synnytys jännittää jo paljon enemmän kun vaikka kuukausi takaperin. Silti odotan sitä innolla. On jännää kun ei voi yhtään etukäteen tietää että miten se tulee menemään. Edelleen suurin toiveeni synnytyksen suhteen on vain, että pysyn rauhallisena ja löydän itsestäni energiaa ja ennenkaikkea luottamusta loppuun saakka. Eilen illalla tulivat myös tämän raskauden ensimmäiset vähän kipeät supistukset, mutta en usko synnytyksen silti alkavan vielä vähään aikaan.

Meidän elämä muuttuu ja mullistuu ihan pian, siihenkin on jotenkin vaikea etukäteen varautua. Pieni vauva tulee muuttamaan perheessämme kaiken. Tämä on tosi iso juttu meille kaikille ja dynamiikalle johon olemme vasta vastikään muutenkin tottuneet ja opetelleet. Yhtäkkiä se kaikki huomio kirjaimmelisesti minun navastani onkin toisaalla vauvassa, ja myös isommat lapset joutuvat taas jakamaan saamaan huomiotaan.

Raskaana olo on samaan aikaan niin ihanaa ja kamalaa. Jatkuva huoli ja kummalliset tuntemukset kuluttavat ihan hirveästi henkisiä ja fyysisiä voimavaroja. Raskaus ja synnytys on myös siitä ihmeellistä, että aika nopeasti ne ikävät asiat unohtuvat. Olen moneen kertaan vannonut etten halua enää ikinä olla raskaana, ja tässä sitä silti vaan silti pillitetään sitä kun se pian päättyy.

Joulukuun kohokodista jäi mainitsematta yksi aika elämäämme mullistava juttu – meille tulee vauva! Raskauden ensimmäinen kolmannes on kohta takanapäin ja tulevan vauvan laskettu aika on elokuussa. Olemme todella innoissamme!

Kerroinkin muutama postaus sitten että meillä on ollut vauva-haaveita, mutta lääkäri varoitteli että raskaaksitulossa voi helposti mennä vuosi ja siihen tarvitaan todennäköisesti myös lääkitystä. Toisin sitten kävi, emmekä voisi olla tästä onnellisempia.

Myös pojat ovat innoissaan, etenkin Kaapo, joka on toivonut pikkusisarusta lähes päivittäin kesästä saakka. Elvis puolestaan ilmoitti heti, ettei hän aijo ainakaan vaihtaa yhtäkään vaippaa.

On jotenkin todella jännittävää lähteä tähän taas, sillä edellisestä kerrasta on kuitenkin kohta seitsemän vuotta aikaa. Seitsemän vuotta sitten aloitin myös tämän blogin, ja aloin aika pian sen jälkeen odottamaan Elvistä. Silloin oli tarkoitus kertoa raskaudesta heti, mutta kun sen aika koitti, tahdoinkin pitää sen salaisuutena ja kerroin siitä lopulta vasta paljon myöhemmin. Nyt minusta taas tuntui etten tahtoisi salailla tätä yhtään pidempään. Ja nyt alussa varmaan blogi täyttyykin raskausaiheisilla postauksissa, joita olen joutunut pitelemään sisälläni nämä kaksi pitkää kuukautta.

Kuten aiemmissakin raskauksissa, tässäkin olen sairastunut Hypermeesiin, eli hyvin rajuun pahoinvointiin, joka lähes aina vaatii sairaalahoitoa. Olen voinut siis hyvin hyvin huonosti ja oikeastaan ihan kaikki muu on jäänyt. Pahoinvointi ja oksentelu on niin fyysisiä ja henkisiä voimia vielää, että se lamauttaa ihan täysin. Pieni toivo alkaa olla kuitenkin vähän paremmasta voinnista, hirveä pahoinvointi on kyllä edelleen, mutta oksennan enää viidentoista kerran sijasta vain viisi kertaa päivässä.

Tiputuksessa käymisessä on onneksi se hyvä puoli nesteytyksen lisäksi, että ainakin täällä ultrataan myös aina pikaisesti. Joten olen päässyt näkemään vauvan jo ennen ensi viikolla koittavaa virallista nt-ultraa. Tässä ensimäisessä nt-ultrassa siis mitataan vauvan niskaturvotus, jonka perustella voidaan nähdä merkkejä Downin syndroomasta tai mahdollisesti muista kehityksellisistä häiriöistä. Ainakaan vielä ultra ei liikoja jännitä, todella kivaa päästä näkemään vauva yhdessä Oskun kanssa. Toki toivon että kaikki on hyvin, mutta en etukäteen stressaa mitään.

Jännittävä ja ihana vuosi siis edessä, lupaan etten muutu ihan pelkästään raskaudesta ja vauvasta höpöttäväksi mammaksi, mutta nyt alkuun tuolla postausluonnoksissa on kyllä aika paljon kaikkea raskauteen liittyvää. Ja saa laittaa myös postaustoiveita sen tiimoilta!