Näissä kuvissa olen raskauslaskurin mukaan ollut 222 päivää raskaana. Koska päivät sujahtavat kokoajan entistä huimpempaa vauhtia eteenpäin, on päiviä on karttunut tuosta jo taas rutkasti lisää. En ole ihan varma, missä vaiheessa voi alkaa sanoa olevansa viimeisillään raskaana, mutta varmaan joskus näillä main?

On edelleen vaikea käytännössä ymmärtää sitä, että ensi kuussa meillä on vauva. Minusta tulee äiti neljännelle lapselleni. Olen paljon miettinyt aikaa vastasyntyneen kanssa, mutta vähitellen alan ymmärtämään, että se on vasta ihan pieni osa tulevasta. Meidän kaikkien elämä muuttuu ja mullistuu.

Ennen raskaaksi tuloa olin miettinyt, että jos vielä joskus saan vauvan, otan siitä ajasta kaiken irti ihan täysillä. Nautin, käyn raskausjan hiernnoissa, urheilen, valmistaudun perinpohjaisesti synnytykseen, teen kasapäin raskaussisältöä someen ja otatatan itsestäni ja vastasta paljon ihania kuvia muistoksi. Harmittaa jo valmiiksi, miten vähän niitä kuvia onkaan.

Synnytystä odotan edelleen ihan luottavaisin mielin. Aiempi innostus ja odotus on tosin muuttunut osittain vähän haikeudeksikin. Synnytys tai kipu ei pelota, toivon toki että kaikki menee hyvin. Kehoni on tehnyt tämän ennenkin, kaksi viimeisintä alatiesynnytystäni menivät saman kaavan mukaan ja uskallan luottaa, että niin menee tämäkin.

Viimeinen vuosi on ollut itselleni ja perheelleni raskas ja täynnä toinen toisena jälkeen tulevia haasteita ja surua. Tästä raskaudesta pääsin nauttimaan ja iloitsemaan kunnolla vasta puolen välin jälkeen. Ehkä myös siksi tuntuu, että tämä aika raskaana on mennyt hurjaa vauhtia. Kaikesta pahoinvoinnista, kolotuksista ja kivuista sekä muista epämiellyttävistä raskausoireista huolimatta on ollut ihanaa olla raskaana.

Rakastan kasvavaa vatsaa, rakastan tuntea ja nähdä vauvan liikkeet. Ja se sellainen huolenpito on huomiointi, jota raskaana ollessa saa, on minusta liikuttavaa. Tunnen itseni raskaana vain ihanaksi, eikä sillä ole itselleni väliä kuinka isoksi tai kömpelöksi kasvan.  Sekin on vain herttaista. On myös ihana ajatus, että nuorimmaisinkin tulee varmasti muistamaan välähdyksiä tältä ajalta, kun pikkusisarus oli vatsassani.

Neljä lasta tuntui aluksi ajatuksena välillä paljolta, mutta toisaalta, ei sitten kuitenkaan. Ei ainakaan yhtään liialta, etenkään enää. Joitain käytännön haasteita ehkä joskus tulee, kun emme vaikka mahdu enää yhdessä tavalliseen autoon, mutta sellaista on mielestäni turha murehtia etukäteen. Ratkaistaan ne tilanteet sitten kun ja jos ne tulevat vastaan. Eihän minulla ole edes ajokorttia (vaikka kovat oli suunnitelmat kyllä sellainenKIN raskausaikana hankkia).

Viimeiset raskausviikot menevät uutta kotia kuntoon laittaessa. Suuret suunnitelmat oli muunmuassa myös leipoa ja tehdä ruokaa pakkanen täyteen. Hahaha! Mutta koska meillä on muuton jäljiltä vielä vaikka ja mitä tekemättä ja kaikki vauvan tavarahankinnat ja järjestelyt tekemättä, niin laitan energiani nyt niihin. Viimeiset viikot olisi ihana myös vain olla. Rytmittää päivät uimahallissa käymiseen ja ottaa tosi chillisti. Chillisti yritän tosin nytkin jo ottaa, mutta se ei ole hyvä näiden kotijuttujen aikaansaamisen kannalta.

Hartain toiveeni on, että kaikki menisi nyt smoothisti loppua kohden, omassa elämässä ei sattuisi enää mitään uutta ja jännittävää ja että vauva syntyisi mahdollisimman lähellä laskettua aikaa, ei siis kauheasti ennen. Niin ja että saisin vielä jossain välissä niitä ihania raskauskuvia muistoksi.

Et ole vielä synnyttämässä? – En ole, kun mä seison tässä sun edessä jos et huomannut.
Ei sinne vatsaan vielä kukaan ole jäänyt asumaan – Aijjaa, no hyvä tietää!
Nauti nyt – Ai mistä?
Onko mitään merkkejä että se pian syntyisi? – Joo, pää näkyy jo.
Se tulee sitten kun on valmis – 🙂
Ai se ei ole vieläkään syntynyt? – Eikun mä vaan piilottelen sitä täällä paidan alla.
Vitsi sulla on iso maha, odotatko kaksosia? – Mun vatsassa on puolimetrinen, yli kolmikiloinen vauva, istukka ja lapsivettä, enkä mä nyt ollut mikään fitnesstypy ennen tätä raskauttakaan.
Ootko silti IHAN VARMA ettei siellä ole kaksosia? – Oon ihan varma että sulla on kohta nyrkki silmässä.
Mun serkun kummin kaimalla meni kolme viikkoa yli ja lopulta viiden päivän ponnistuksen jälkeen se jouduttiin leikkaamaan kun imukuppikin jäi toosaan jumiin ja se repes tosi pahasti – Ai ku kiva.
Siis sulla on varmaan tosi raskasta, ihan kauheeta varmaan olla noin iso ja vaan odottaa – Kiitos.
Milloin oikein ajattelit synnyttää? – Viime viikolla.

Tai ehkä parempi ettet sano mitään 😀

Eilen alkoi 39. raskausviikko, eli ihan viimeisiä viedään. Toki odotan jo innolla uuden perheenjäsenemme tapaamista, mutta samaan aikaan raskauden päättyminen on yllättävänkin haikeaa. Taisin eilen jopa muutaman kyyneleen tirauttaa sen vuoksi.

Raskauteni on ollut rankka erityisesti alkuraskauden rajun pahoinvoinnin takia (joka on jatkunut aaltoilevana ihan tänne loppuun saakka), mutta myös tämän kuuman kesän ja loppuajan kolotuksien vuoksi. Silti en vaihtaisi päivääkään pois.

Muistan edelleen hyvin elävästi sen hetken, kun raskaustestissä oli kun olikin yhtäkkiä kaksi viivaa. Olin juuri heittämässä testiä roskikseen kun huomasimme sen yhdessä. Ensin nauroin ja sitten itkin. Itkin monia asioita, kuten sitä miten suunniteltu raskaus kuitenkin kävi niin kauhean nopeasti. Olin varautunut vähintään vuoden yritykseen ja yhtäkkiä kaikki muuttuikin. Eritysesti muistan itkeneeni kuitenkin sitä, että pian tämä kaikki on jo ohi. Yhdeksän kuukautta menee todella nopeasti ja etenkin järkyttävän pahoinvoinnin kanssa raskaudesta nauttimiseen jää loppupeleissä aika vähän aikaa.

Hormoonit toki ovat pinnalla nyt muutenkin, ja tätä kirjoittaessa kyyneleet taas valuvat vuolaina poskia pitkin. Olen niin ylpeä ja samaan aikaan hämmentynyt siitä, miten upea ja ihmeellinen naisen vartalo on. Että ihan oikeasti meidän kahden pienistä soluista kasvaa nyt ihan oikea ihminen sisälläni. Täysin valmis pieni vauva saattaa tupsahtaa tähän maailmaan nyt ihan mikä hetki tahansa tuosta ihan vatsanahkani takaa ja alkaa elää omaa elämäänsä juuri sellaisena kun on. Tiedän olevani todella onnekas saadessani kokea kaiken tämän.

Käsittämätöntä että me olemme saaneet aikaan uuden ihmisen tähän maailmaan. Jota olen kantanut sisälläni kaikkialle tämän koko kuluneen vuoden. Ja miten sanoinkuvaamattoman rakkaaksi tämä pieni ihminen on tullut koko perheelle, ennen kun olemme vielä edes tavanneet häntä. Vaikka on ihanaa saada perheeseen uusi vauva, on tästä raskausajasta luopuminen iso paikka.

Tässä kolmannessa raskaudessa raskausvatsakin alkoi näkymään jo melko aikaisin ja olemmekin koko perhe hyvin kiintyneitä siihen. Vatsaa on ihana silitellä ja tunnustella siellä liikkuvaa vauvaa. Ison mahan kanssa on välillä aika hankalaa, mutta samaan aikaan se on todella rakas ja kaunis. En melkein edes muista, että millainen se oli ennen.

Raskausaika on ollut myös siinä mielessä ihanaa, että minua ollaan todella huomioitu ja hemmoteltu. On ollut ihanaa olla ihailun kohteena näin ihanasta syystä. Olen eritysen kiitollinen rakkaalle perheelleni, joka kantaa puolestani kauppakassit, tekee ruokaa ja tuo aamupalaa sänkyyn. Kukaan ei ole kertaakaan väheksynyt pahaa oloani tai vaikkapa tarvettani päikkäreille. Kaikessa ollaan menty minun ehdoillani, eikä siltikään yhtään naama mutrulla.

Tuleva synnytys jännittää jo paljon enemmän kun vaikka kuukausi takaperin. Silti odotan sitä innolla. On jännää kun ei voi yhtään etukäteen tietää että miten se tulee menemään. Edelleen suurin toiveeni synnytyksen suhteen on vain, että pysyn rauhallisena ja löydän itsestäni energiaa ja ennenkaikkea luottamusta loppuun saakka. Eilen illalla tulivat myös tämän raskauden ensimmäiset vähän kipeät supistukset, mutta en usko synnytyksen silti alkavan vielä vähään aikaan.

Meidän elämä muuttuu ja mullistuu ihan pian, siihenkin on jotenkin vaikea etukäteen varautua. Pieni vauva tulee muuttamaan perheessämme kaiken. Tämä on tosi iso juttu meille kaikille ja dynamiikalle johon olemme vasta vastikään muutenkin tottuneet ja opetelleet. Yhtäkkiä se kaikki huomio kirjaimmelisesti minun navastani onkin toisaalla vauvassa, ja myös isommat lapset joutuvat taas jakamaan saamaan huomiotaan.

Raskaana olo on samaan aikaan niin ihanaa ja kamalaa. Jatkuva huoli ja kummalliset tuntemukset kuluttavat ihan hirveästi henkisiä ja fyysisiä voimavaroja. Raskaus ja synnytys on myös siitä ihmeellistä, että aika nopeasti ne ikävät asiat unohtuvat. Olen moneen kertaan vannonut etten halua enää ikinä olla raskaana, ja tässä sitä silti vaan silti pillitetään sitä kun se pian päättyy.

Perjantaina neuvolassa sain vasta raskausviikolla 37+1 kuulla sairastavani raskausdiabetesta. Koko alkuraskauden minulle on sekä neuvolassa että lääkärärissä sanottu, ettei tässä kolmannessa raskaudessa minun täydy mennä sokerirasitustestiin. Sillä raskausdiabetestä ei ole aiemmissakaan raskauksissa ollut, olisi hyvin epätodennäköistä että sitä olisi nytkään. Lisäksi hyperemeesipotilaita ei sinne myöskään mielellään laiteta, sillä testit epäonnistuvat yleisesti oksentamiseen.

Kuitenkin tuossa toukokuussa, juuri ennen Espanjan reissuamme, neuvolan terkka päättikin, että minun olisi sittenkin hyvä mennä testiin. Kuitenkaan aikoja testiin ei ollut kun vasta palattuamme matkalta, tällöin olin jo raskausviikolla 32.

Rasituskoe meni hyvin ja selvisin kun selvisinkin siitä oksentamatta. Jäin ohjeen mukaisesti odottelemaan mahdollista yhteydenottoa ja kävin vielä omakannastakin katsomassa tuloksia heti seuraavana päivänä, mutta niitä ei siellä vielä silloin ollut. Koska kukaan neuvolasta ei ottanut yhteyttä, pystyin olettamaan että tulokset olivat hyvät tälläkin kertaa.

Elelin siis viime perjantaihin saakka tyytyväisesti kuvitellen että kaikki on kunnossa, kunnes ajattelin vielä tällä neuvolakäynnillä varmistaa asian. Ja kaiveltuaan tuloksiani kävikin ilmi että yksi arvoista, ensimmäinen paastoarvo, oli yhden pykälän koholla ja tästä pamahti samantien raskausdiabetesdiagnoosi. Kaksi viikkoa ennen laskettua-aikaa. Terveydenhoitaja pahoitteli kovasti ettei kukaan ollut ollut yhteydessä tuloksista, hänkin oli siellä sijaisena ja ilmeisesti kesälomien takia tässä oli käynyt joku virhe.

Minä toki huolestuin heti ensimmäisenä siitä, että vauva olisi ns. sokerivauva, eli hyvin isokokonen. En missään vaiheessa raskautta ole saanut minkäänlaista paino-arviota, lääkärineuvolassa ylilääkäri ei ultratessa edes osannut sanoa miten päin vauva on, koosta nyt puhumattakaan. Sf-mitta, eli kohdun korkeuskin minulta mitattiin tällä käynnillä jostain syystä vasta ensimmäistä kertaa. Se oli keski -ja yläkäyrän välissä.

Sain ohjeet sokereiden kotimittaukseen sekä syömiseen. Ohjeet ruokailun suhteen olivatkin sitten melko höllät. En nyt muutenkaan puputa juurikaan sokeriherkkuja vaan herkuttelen enimmäkseen smoothieilla tai täysmehuilla. Onneksi appelsiinimehunkin juontia olen ihan tarkoituksella vähentänyt jo aiemmin. Kuulemma myöskään satunnaista, kerran viikossa tapahtuvista sokeriherkuista ei ole haittaa. Muuten me syödäänkin monipuolisesti ja paljon kasviksia, joten ehkä alkuhuoleni siitä, että olen omilla syömisilläni kasvattanut liikaa vauvaa olikin aivan turha. Lisäksi mitä myöhemmin ymmärsin, niin raskausdiabetes ei automaattisesti myöskään tarkoita isoa vauvaa vaikka sokeria ja hiilareita olisikin syönyt, kuten olin luullut.

Pyynnöistä huolimatta en pääse mihinkään tarkistamaan vauvan kokoa, raskauttani ei seurata mitenkään yhtään tiiviimmin, vaan seuraava neuvolakäyntikin on vasta kolme päivää ennen laskettua aikaa. Täytyy sanoa että luottoni neuvolaamme ei tällä hetkellä ole mitenkään kovin korkea.

Nyt olen perjantai-aamusta saakka mittaillut vereni sokeriarvoja ahkerasti. Yksikään arvo ei ole onneksi ylittynyt ja niiden mukaan kaikki on kunnossa. Itseasiassa Suomessa nuo arvot ovat yleisesti paljon tiukempia. Eli jos esimerkiksi asuisin Ruotsissa, niin tuloksillani olisin saanut vielä ihan puhtaat paperit. On toki hyvä että äidin ja vauvan vointia seurataan, vaikka omalla kohdallani tästä kaikesta jäi vähän outo fiilis.

Nyt kun olen vähän lueskellut enemmän aiheesta huolenikin on hälventynyt. On kuulemma hyvin yleistä että raskausdiabetes tulee loppurakaudessa, kun keho alkaa käymään niin kovilla. Etenkin kun omalla kohdallani kyse oli vielä niin pienestä ylityksestä, mikä mitä ilmeisemmin johtui siitä, että olin vain syönyt mittausta edeltävänä iltana liian vähän.

Raskausdiabetekseen tulee toki suhtautua vakavasti, mutta itseään siitä on turha syytellä, sillä se voi puhjeta kenelle tahansa ikään, ruokailutottumuksiin ja painoon katsomatta. Toki monet asiat vielä altistavat sille, mutta yleisesti sille ei vain voi mitään. Ihan vain ruokavaliolla ja liikunnalla hoidettava raskausdiabetes ei onneksi paljoa vaadi, mutta varmasti siihen lääkehoitoonkin tottuu. Onneksi raskausdiabetes kestää nimensä veroisesti vain sen raskauden ajan.

Ensimmäisessä raskaudessa olisin varmaan ollut todella huonona tästä, itkenyt ja syyttänyt itseäni. Nyt kun Oskukin oli sitä mieltä, että olen syönyt raskausajan pääosin terveellisesti ja herkutellut yllättävän vähän, niin pystyn ottamaan tämän diagnoosin vastaan olankohautuksella. Tuntuu oikeastaan jopa hassulta sanoa että minulla olisi raskaudiabetes, kun ainoastaan se yksi luku on ollut yhden yksikön liian korkea ja kaikki muut sen jälkeen alle viitearvojen. Mutta tulipa sitten tällainenkin jännitysmomentti vielä tähän loppuun!

Muita kohtalontovereita joilla on todettu radi vasta myöhäisillä viikoilla? Minkä kokoisia vauvoja teille syntyi ja olivatko vauvan sokerit syntymän jälkeen millaisia? Onko joku muuten päässyt Helsingissä potilashotelliin radi-tuomiosta huolimatta?

Terveisiä sateisesta Hangosta! Kuuma täällä on silti!

Jos joku olisi vielä vaikka kuukausi sitten sanonut minulle, että tulen viettämään mielummin kauniit kesäpäivät sisällä verhot kiinni ja kylmäkallet kainaloissa, kun rannalla helteistä nauttien, olisin varmaan nauranut hänelle päin naamaa. Olen aina raskastanut kesää, kuumuutta ja aurinkoa. Olen ollut se tyyppi joka lähtee kesäisin aamulla ulos ja palaa vasta kun viimeiset auringonsäteet ovat laskeneet.

Koko kevään ja alkukesän niin tutut kun tuntemattomat ihmiset ovat päivitelleet minulle sitä, että miten raukka olen kun joudun kärsimään kesäkuumalla viimeisillään raskaana ollessani. Valehtelematta jokaikinen ihminen joka on kysynyt laskettua aikaani on kauhistellut sitä, miten tulen kestämään. Ja täytyy sanoa, että jossain vaiheessa aloin itse olla aika näreissäni niistä, toki vain hyvää tarkottavista kommenteista. Mutta minähän rakstan kesää ja kuumuutta, ei tässä tulisi mitään ongelmaa.

Paitsi sitten tuli. Noin reilu viikko sitten kunto romahti ihan päivissä. Toki ison vatsan ja selkäkipujen kanssa on ollut vaikeaa jo jonkin aikaa, mutta tämä oli jotain ihan toisenlaisenlaista. Jokainen ihan pieni askare, kuten vaikka hampaiden pesu, kuluttaa niin loppuun että sen jälkeen on pakko päästä lepäämään. Puhumattakaan vaikkapa kaupassa käynnistä.

En ole ikinä kokenut vastaavaa fyysistä väsymystä. Nyt ymmärrän todella paljon paremmin vaikkapa niitä helteistä kärisivä vanhuksia joita uutisissa kesäisin varoitellaan kuumuudesta. Vielä kun sinilevä valtasi rannat, on ollut vaikea keksiä tekemistä jossa ei paahtuisi aivan läkähdyksiin. Monena päivänä olenkin jäänyt ihan vain kotiin. Onhan sielläkin todella kuuma, mutta kotona pääsee myös kylmään suihkuun sekä kylmäkalleilla viilennettyyn sänkyyn päikkäreille.

Nyt raskauden viimeisinä viikkoina olisi kiva saada koti valmiiksi vauvalle ja kaikki tavarat hankittua ja paikoilleen. Jäin ihan vain tätä varten kotiin yksin muutamaksi päiväksi kun muut lähtivät mökille. No mitä sain aikaan? Kaksi koneellista pestyjä vauvan vaatteita. Jouduin jopa ripustamaan ne kuivumaan niin, että istuin kuivaustelineen vieressä tuolilla niitä laittamassa kun en vain jaksanut edes seisoa sen aikaa. Siellä ne edelleen roikkuvat narulla.

On todella turhauttavaa voida näin huonosti. Jos voisin, vetäytyisin vain jonnekin pimeään rauhalliseen ja viileään nurkkaan yksinäni koko loppuraskaudeksi. Ja vaikka synnytys helpottaisikin oloa, samaan aikaan toivon ettei vauva ihan vielä syntyisi, sillä kotona olisi vielä niin paljon kaikkea tekemistä. Lapsillekin pitäisi keksiä kaikkea kivaa kesälomapuuhaa.

Samalla tuntuu niin tyhmältä valittaa. Kerrankin meillä on ollut mahtava kesä ja kelit. Ja onneksi olen tähän saakka myös itse pystynyt nauttimaan niistä. Nyt vain alkaa usko loppua. Mutta silloin auttaa kun vähän purkautuu, ehkä tirauttaa muutaman turhautumisen kyyneleen, ottaa palan rapaperipiirakkaa ja sitten kestää taas yhden hikisen päivän yli.

HELLE JA RASKAUS – NÄIN HELPOTAT OLOA:

– Pidä verhot kiinni jotta saat asunnon viilennettyä. Jos ulkona on kuumempi kun sisällä, etkä saa aikaan läpivetoa kannattaa myös ikkunat sulkea, sillä lämmin ilma tulee sisälle
– Hanki tuuletin ja tuuleta asunnon kylmältä puolelta tai laita kulhollinen jääpaloja tuulettimen taakse
– Juo paljon. Syö mahdollisimman paljon myös nesteistä sisäktäviä ruokia, kuten salaatteja joissa on vesimelonia ja kurkkua tai tee itse mehujäitä
– Jos mahdollista käy ulkona vain aamulla ja illalla kun on viileämpää
– Pukeudu kevyesti luonnonmateriaaleihin tai älä pukeudu ollenkaan
– Uida voi niin kauan kun sikiökalvo ei ole rikkoutunut, mutta ei sinileväisessä vedessä
– Käy kylmässä suihkussa, vaikka monta kertaa päivässä. Kastele hiukset ja viilennä itseäsi märillä pyyhkeillä
– Jäädytä petivaatteet pakkasessa ennen nukkumaanmenoa. Myös kylmäkalle tyynyliinan sisällä helpottaa oloa
– Jalkojen turvotusta voit yrittää helpottaa kylmillä jalkakylvyillä, juomalla paljon sekä nostamalla jalat ylös. Myös tukisukista voi olla apua, mutta helteellä niiden käyttö voi tuntua epämukavalta
– Älä pode huonoa-omaatuntoa siitä ettet ole ulkona nauttimassa auringosta tai saa asioita tehdyksi. Teet kokoajan todella suurta työtä – kasvatat sisälläsi uutta elämää